 |
| Andrey Gryazev: Tomorrow (2012) |
Tomorrow
Venäläinen taiteilijaryhmä, Voina, tekee vandalismista taidetta hieman samassa hengessä kuin Banksy. Iskut kohdistuvat poliisivoimiin, jotka eivät kohtele kansalaisia oikeudenmukaisesti. Miliisi-nimitys poistettiin jo käytöstä, mutta muutosta toimintaan ei ryhmän mielestä ole näkynyt.
Dokumentissa seurataan iskujen suunnittelua, toteuttamista, jäsenten välisiä konflikteja, lastenhoitoa ja tavallisen pikkurikollisen arkea. Loppu painottuu oikeusprosessiin ja ihan siihen itseensä, eli poliisiväkivaltaan. Porukka saa kuvattua onnistuneesti toimintansa peruselementtejä ja samalla kertoo itsetsään, ajastaan ja maastaan.
Tomorrow on toteutettu tyylillä ja huumorilla, varsinainen ongelma jää kuitenkin hieman taka-alalle. Mielenkiintoista on kurkistus näiden ihmisten arkeen ja tempausten rohkeus. Aihehan on ajankohtainen Pussy Riot -kiistan vuoksi.
Alussa todetaan, ettei kaikki dokumentissa esitetty ole välttämättä tapahtunut oikeasti. Se varjostaa hieman elokuvakokemusta. Suojelevatko he sillä itseään vai onko osa tapahtumista todella lavastettu? Häiritsevää. Siitä huolimatta, ehdottomasti näkemisen arvoinen elokuva. 3,5/5
 |
| Lukáš Kokeš, Klára Tasovská: Fortress (2012) |
Fortress
Moldovan ja Ukrainan välillä sijaitsee maapläntti, Transnistria, jota muut maat eivät ole tunnustaneet. Dokumentaristi ei ole oikeutettu kuvaamaan asemalla saapuessaan. Kartoitusta maan tilanteesta tehdään satunnaisotannalla tavallisesta kansasta.
Alle 20-vuotiaat ovat eläneet koko ikänsä transnistrialaisina ja käsitys esimerkiksi venäläisten elämänmenosta on selkeän tuomitseva. Passeja matkusteluun tarvitaan lukuisia. Naapurimaihin tehdään toki visiittejä, mutta asukkaat ovat huomattavan ylpeitä omasta maastaan.
Maata on hallinnut sama johtaja kaksikymmentä vuotta, monet eivät paremmasta tiedäkään. Kuvamateriaali ja haastattelut paljastavat demokratian olevan melko mukautettua, ja presidentin tarkoitusperät hieman kyseenalaisia.
Fortress ei ole kovinkaan radikaali dokumentti. Seuraamme paikallisten elämää, yleisötapahtumia ja vaalikampanjaa. Auktoriteetit tuntuvat vahtaavan ulkomaalaisten videokuvaamista, mutta kaikki vaikuttaa kuitenkin päällisin puolin normaalilta elämänmenolta.
Presidentinvaalien lopputulos nähdään paikallisesta kotikatsomosta ja sen tuomia mielipiteitä ruoditaan. Kaikki jää dokumentin osalta yhtä avoimeksi kuin maan tulevaisuus. Mielenkiintoinen, mutta varovainen dokumentti aiheesta. 2,5/5
Tea Or Electricity
Etäinen marokkolaiskylä kolmen tunnin vuoristohaasten takana saa usein vieraita määrätietoisista sähköverkon rakentajista. Suurten puheiden jälkeen urakoitsijoista ei kuulu enää mitään, kiitos ylittämättömän sijaintinsa. Kylän asukkaat päättävät ryhtyä itse toimiin, rakentamalla kylään ensin kulkuyhteyden.
Vaikka elokuvan runko koostuu jättimäisestä urakasta vetää sähköt mahdottomalta tuntuvaan paikkaan maailmassa, se ei ole elokuvan tarkoitus. Näemme sähkölinjat alkukantaisen kylän yllä, lautasantenneja kivimajoja vasten ja digiboksilla koristetun television keskellä hiekkaa.
Elokuva kysyykin, onko mitään mieltä tyrkyttää tätä kaikkea teknologiaa jokaiselle, jos he ovat varsin tyytyväisiä ilmankin. Heillä ei ole ollut ongelmia seinänviertä kulkevasta johtohelvetistä, prepaid-liittymistä, toimimattomista laitteista, heikosta signaalista tai televisiotarjonnan arveluttavasta sisällöstä.
Kysymyksestä tekee vaikean teknologian kiistämättömät edut. Ruoansäilytys, keinot vähentää lapsikuolleisuutta ja naisten raskasta työtaakkaa. Kyläläisillä, etenkin nuoremman sukupolven, esiintyy myös kateutta muiden kylien tilanteeseen. Tietenkin, sama ongelma tulee siirtymään muutoksen myötä kylän sisäiseksi naapurikateudeksi.
Dokumentin käsittelemä ongelma on verratain pieni, mutta ensiluokkaisen toteutuksen ansiosta se on festivaalin sydäntäsärkevimpiä. Se onnistuu kaappaamaan koko jutun ytimen, köyhän paimentajan nieltyjen kyynelten kautta. Meluavassa sähköyhtiössä asioiminen saa rauhallisen kylän asukkaat, puhumattakaan katsojan, haluamaan projektin peruuttamista.
Yksiselittäisiä ratkaisuja tällaisiin dilemmoihin ei ole. Kaikkiaan elokuva saa ajattelemaan paljonkin maailman menoa ja kulttuureita. Oma suosikkini DocPoint-tarjonnasta tänä vuonna. 4/5
 |
| Alan Ereira: Aluna (2012) |
Aluna
Maapallon suonet tukkeutuvat pian ja peli on menetetty. Sen tietävät kogit, Kolumbian alkuperäiskansa, joka kuulee mitä äiti maalla on sanottavana. Alunassa seurataan, kun he yrittävät takoa järkeä päähämme. Jälleen kerran.
Kuten varsin hyvin tiedämme, ns. sivistynyt, omasta mielestään ylivertainen ihminen ei piittaa tuon taivaallista luonnonläheisen kansan puheista. Luonnosta vieraantuneet kansakunnat uskovat tiedettä, jolla ei välttämättä ole pitkää käytännön kosketuspintaa. Toisin kuin tämän dokumentin kohteilla.
Aivan kuten pomosi, joka ei ole tehnyt päivääkään hommiasi, tulee sanelemaan miten asiat tehdä, vaikka itse tietäisit käytännön kokemuksella tasan tarkkaan miten asiat kannattaisi tehdä. Se turhauttaa.
Näin kokevat kogit, jotka ovat ehdottoman kiinnostava kohde. Heitä on ilo seurata, vaikka se onkin kaikkea muuta kuin jutun juoni. Meidän tulisi nousta ja tapella heidän puolesta. Ei ole ensimmäinen kerta kun tästä nimenomaisesta aiheesta dokumentoidaan. Pienoista kohua lukuunottamatta mitään ei ole tapahtunut kaksikymmentä vuotta sitten julkaistun From the Heart of the World: The Elder Brothers' Warningin jälkeen.
On vain ajan kysymys kun koko kansa on hiljalleen ajettu olemattomiin, monien muiden kulttuurien tavoin. Puhumattakaan koko maailma, eikä sen tajuamiseen tarvitse juttutuokiota luonnon kanssa. Kogit ovat kuitenkin konkreettinen väylä välittämään sanomaa koko maailmalle, vaikka olemmekin pohjoismaisen järjen ja kokemuksen perusteella velvoitettuja kokemaan kuplien lukeminen ja näyt nautintoaineiden johdosta koettuina halluina.
Huoli ja murhehan on aiheellista ja ajankohtaista, mutta tällä dokkarilla ei täysin vaikututa. Ote on jotenkin innoton. Narraatio on television yli-innokkaiden bulkkidokkarien vastakohta, elokuva, joka ei edes yritä antaa itsestään mielenkiintoista kuvaa, jota aihe kyllä olisi. Tästäkin huolimatta mieleenjäävä retki. 2,5/5
 |
| Markus Imhoof: More than Honey (2012) |
More than Honey
Mehiläiset ovat katoamassa maapallolta. Seuraamme suvun mehiläisfarmia pyörittävän miehen arkirutiineja Sveitsin vuorilla. Vuorten takaa lentää ulkomaisia mehiläisiä sekaantumaan farmin rotuun, samalla kun madot ja luteet nakertavat tuotantoa toisaalla.
Tutustumme mehiläisen toimenkuvaan luonnossa, niiden pyörittämiseen tuotannossa, kannan harvenemisen syihin, vihollisiin, tappajamehiläisiin ja backup suunnitelmiin. More than Honey on hienon näköinen informaatioryöppy aiheesta, ilman muuta luontoelokuvien ystäville ehdotonta katsottavaa.
Mitä jos mehiläiset todella häviäisivät? Sanotaan, että ihmiset katoaisivat neljän vuoden perästä. Ehkä liioittelua, mutta hirvittävästi se muuttaisi koko maapallon elämää ja toimintaa. Tämän havainnollistamisessa elokuva tekeekin hienoa työtä. 4/5
 |
| Yann Arthus-Bertrand, Michael Pitiot: Planet Ocean (2012) |
Planet Ocean
Luontoelokuva on äärettömän kaunis ja koskettava elokuvagenre. Se on saanut hieman valtavirtasuosiotakin viime vuosikymmenenä. Alaosastot jakautuvat karkeasti sympatioita kerääviin, hellyyttäviin, mutta raadollisiin kuvauksiin, ja syyttelevään sävyyn ihmisille paasaaviin valistusteoksiin.
Oli luontoelokuvan tarkoitusperät mitä vain, niitä yhdistää yleensä juuri kauneus ja vaikuttavuus. Puhuviksi dubatut eläinhahmot ovat usein korneja, ja aggressiivinen tilastotiede ärsyttävää. Molemmat saattavat karkoittaa katsojia.
Etenkin ympäristöajattelu saa helposti aikaan monessa negatiivisia tunnelmia. Elokuvan ohjaaja, Yann Arthus-Bertrand, jatkaa muutaman vuoden takaisen, Luc Bessonin tuottaman Home -elokuvansa linjoilla. Home oli väkevä puheenvuoro maapallosta, enimmäkseen maanpäälisen pinta-alan osalta, Planet Ocean vastaavasti meren.
Tarina alkaa maailmankaikkeuden oletetulla alulla ja muilla arvailuilla. Ratkaisu on ehkä eleenä parempi kuin toteutuksena, joskin se saa katsojan heti käsittämään, kuinka kokonaisvaltaisesta kuvauksesta on kyse. Onneksi elokuva ei sentään fantasioi lopullista kohtaloa kuvin, josta se varoittaa. Näin on tehokkaampaa, jo nykyhetki on karua katseltavaa.
Saadakseen olla valistava ja kritisoiva ihmistä kohtaan, on ensin voitettava nämä puolelleen. Tämä tapahtuu äärimmäisellä kauneudella ja kaunistelemattomilla kauheuksilla. Planet Ocean käy ensin läpi kestoonsa nähden maltillisesti meren syntyjä syviä.
Oivallukset ovat hienoja ja kuvat kauniita. Ottaen jo huomioon tarinankaaren, elokuvaa ei ole voitu toteuttaa täysin ilman tietokoneita. Ihme kyllä, ne eivät missään vaiheessa häiritse. Koukuttavien kuvien virta on katkeamatonta ja niihin on helppo uppoutua.
Planet Ocean kestää noin puolitoistatuntia ja siinä ajassa se kykenee näyttämään hyvinkin kokonaisvaltaisen kuvan aiheesta meri. Väriloistoa ja taikaa merten syvyyksistä, kummia otuksia ja eliöitä. Paljon puhuttelevia kuvia ja ajatuksia herättäviä esimerkkejä siitä, kuinka pahassa jamassa todella ollaan. Vasta loppupurtavaksi annetaan tiukat faktat tiskiin. 4/5
 |
| Lucy Walker: The Tsunami and the Cherry Blossom (2012) |
The Tsunami and the Cherry Blossom
Maaliskuun 11. päivä 2011, Japania koetteli maanjäristys ja tsunami, joiden seurauksena Fukushiman ydinreaktori aiheutti Tšernobylin kaltaisen räjähdyksen. Kymmenettuhannet ihmiset kuolivat ja sadattuhannet menettivät kotinsa.
Lucy Walkerin uusi elokuva alkaa autenttisella kuvamateriaalilla tsunamin keskeltä, ihmisten taistellessa hengestään. Järkyttävän intron jälkeen siirrytään kuulemaan ihmisten kokemia menetyksiä tapahtuneen johdosta.
Vuoroin kauhuja, vuoroin kirsikkapuiden kukintojen katselua. Kukkien katsominen on osa japanilaista kulttuuria, jota on harrastettu jo vuosisatoja. Japanilaiset yhdistävät sen mukaviin muistohin ja asioihin.
Raadollisen surullinen dokumentti väläyttää toivoa, kauneutta ja periksiantamattomuutta. Se on vain hieman yli puolituntinen, mutta jättää sanattomaksi. Hyvin vaikuttavaa. 3/5
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti