Rakkautta & Anarkiaa 2013

Joshua Oppenheimer: The Act of Killing (2012)

Maailmassa on virheitä. Etsi tänään alkaneilta Rakkautta & Anarkiaa festareilta niistä ainakin nämä kolme.

The Act of Killing (2012)

Indonesian Pohjois-Sumatrassa lahdattiin vuosivälillä 1965-1966 noin puoli miljoonaa kommunistia, tai kommunistina noitavainon hengessä väitettyä ihmistä. Homman hoiti pieni määrä gangstereita, joille näytettiin vihreää valoa toimen oikeudenmukaisuudesta. Kuulustelupöydän äärelle tuodut olivat käytännössä jo mennyttä.

The Act of Killing käsittelee päättävän elimen oikeuttamaa vapaata tappamista sarjatuotantona, siitä miltä se tuntui vuosikymmeniä sitten ja miltä se tuntuu nyt. Kuinka tappaa ja miten asian kanssa voi elää.

Tanskalainen dokumenttielokuva tavoittaa mestausten oikeat tekijät. Heitä pyydetään näyttelemään tekonsa uudestaan, ja senhän he ilomielin tekevät. Harvoin näkee ketään niin hymyssäsuin ja nauraen selittämässä seikkaperäisesti elämänkokemuksiaan.

Elokuva tekee läpileikkauksen tappajien omaantuntoon, unettomiin öihin ja taisteluun asiaan suhtautumista kohtaan. Moni korkeissa viroissa, syytäen omaisuuttaan vain kalleimpaan ja harvinaisimpaan.

Act of Killingia on keretty jo ylistämään laajalti, eikä tippaakaan yläkanttiin. Se on dokumenttielokuvaa parhaimmillaan, ja jos järkytykseltään sen rakennetta ja toteuttamisprosessia tohtii edes pohtia, on jo kenen tahansa todettava kuinka paljon laajempaa arvostusta dokumentaristit elokuvataiteen piirissä ansaitsisivat. Suurempi arvo on rohkeudella, sattumalla, leikkauksella ja ihmistenkäsittelyn taidolla. Puhumattakaan siitä mitä teos merkitsee ja miten se vaikuttaa.

Dokumenttielokuvankin elävä legenda Werner Herzog on yksi tuottajista elokuvassa, jonka lopputeksteissä puolet nimistä jätetään kertomatta. Ruutu verhoutuu parhaimmillaan pelkkiin anonyymeihin.

Jos keho ja mieli kestää, kuuluu lähes kolmetuntinen Director's cut vuoden ehdottomiin teoksiin.

"Humor... It's a must" - tuhansia ihmisiä tappanut

Haifaa al Mansour: Wadjda (2012)

Wadjda (2012)

Edellisen jälkeen on hyvä ottaa elokuva, jossa ei tapeta ketään. Wadjdassa on tärkeiden aiheiden ohessa nuoruuden lämpöä, olosuhteisiin nähden jopa ajoittaista huolettomuutta ja toivoa. Maassa, jossa naisen asema on hyvin rajoitettu ja kuolemaan tuomitaan meille arkipäiväisistäkin asioista.

Kyseessä on ensimmäinen kokonaan Saudi-Arabiassa kuvattu elokuva, ja kaikkia todennäköisyyksiä vastaan, sen on ohjannut nainen. Haifaa al Mansour otti tärkeäksi kokemansa haasteen vastaan, vaikka joutui ohjaamaan ulko-otoksetkin pakettiautosta käsin.

Naisten on aina peitettävä itsensä miesten katseilta, eikä muiden miesten kuin holhoojan kanssa saa näyttäytyä missään. Naiset eivät saa ajaa Saudi-Arabiassa pyörää sen enempää kuin autoakaan, mutta Wadjda on pieni tyttö joka on päättänyt tienata rahat omaan fillariin. Tytöt kapinoivat kuuntelemalla c-kasetteja, lakkaamalla varpaankynsiä ja jopa punomalla ystävyysrannekkeita, mutta vanhemmiten hekin kääntävät abayansa aatteelle.

Wadjdan äiti stressaa riittävän vetävän iltapuvun valinnasta, sillä hänen on taisteltava miehensä huomiosta, ettei hän joutuisi pelkän haaremin jatkoksi. Hän rakastaa meheviä juoruja ja vitsailee lapsensa naittamisesta, mutta tuomitsee jyrkästi liian vapaamieliseksi kokemansa ystävättären.

Elokuvan viesti on poikinut vihaakin ohjaajan niskoille, mutta toisaltaa huhtikuusta lähtien naiset ovat saaneet ajaa pyörällä Saudi-Arabiassa. Myönnytys on äärimmäisen rajoitetusti toteutettavissa, mutta ehkä isokin pyörä alkaa tämän johdosta pian pyörimään.

Emil Baigazin: Harmony Lessons (2013)

Harmony Lessons (2013)

Kazakstanilaisessa sorron kierrettä kuvaavassa elokuvassa, ei harmonian oppitunnit ole edellisten tavoin oikeusjärjestelmästä sen enempää kuin uskonnosta juontuvaa perua. Ne ovat summa yhteiskunnan portaiden ja yksittäisten ihmismielten kostoa ja karmaa.

Poikaa nöyryytetään terveystarkastuksen aikana ja aletaan hyljeksimään. Hakkaaminen ja kiristys on koulumaailman normi, joka toistuu hakkaajille ja hakkaajien hakkaajille. Myös sorretut jatkavat kehää eteenpäin.

Emir Baigazin ensimmäinen ohjaus ei perusta tyylillisesti elokuvataiteeseen, ennemminkin vaikutteet ovat maalaustaiteesta. Musiikkia soi yhteensä vain muutamia sekunteja, eikä kameraa ajeta koko elokuvan aikana juuri lainkaan. Eikä kumpaakaan voisi kaivatakaan vähempää.

Karu väritön maaseutukuvaus ja geometrisesti antoisat sommittelut reunustavat loistavia näyttelijäsuorituksia, jotka ovat tinkimättömän allegorisen elokuvan välittömästi vaikuttavimpia elementtejä. Rakenteen yksityiskohdat ja ajatuksia herättävä vertauskuvallisuus vaikuttavat pisimpään elokuvan loputtua.

Rakkautta & Anarkiaa 19.-29.9.

DuckTales Remastered (2013)

DuckTales (suom. Ankronikka) oli Disneyn yritys modernisoida Ankkalinnan seikkailuja nykyaikaiseksi, urbanisoituneen ankkasuvun televisioviihteeksi 1980-luvulla. Sarjalla on faninsa, mutta barksilaiseen koulukuntaan kuuluville se voi olla hieman etäinen. Barksin luomien perushahmojen lisäksi sarjaan on suunniteltu nippu uusia seikkailijoita, kaikkien luonteenpiirteitä on muuteltu ja fiftari-Ankkalinnasta on siirrytty silloiseen nykyaikaan.

Kyse on hieman erilaisesta todellisuudesta, vaikka sarjaan onkin lainattu ja varastettu Barksin tarinoista melko suoraan. Siitä huolimatta, jopa Barksin perintöä kunnioittava Don Rosa kirjoitti ohjelmaan aikoinaan jakson. Sarjasta lohkaistiin myös pitkä elokuva.

Monia 90-luvun taitteen animaatiosarjoja yhdistää kauniit mattamaalatut taustat ja hauskat synatunnarit, jotka ovat DuckTalesin parasta antia. Ajan varjopuoliin kuuluu hahmojen ulkomuoto ja animointi, joka alkoi siihen aikaan olemaan yliampuvaa ääliömäistämistä. Siinä on vuosikymmenten evoluution tulos, joka alkoi varsin terveestä piirrosmaisestä slapstickista.

Tällä ankkatarinoiden haaralla on videopelien keskuudessa isompi arvo. Capcomin Nintendolle julkaisema hittipeli vuodelta 1989 ja sen jatko-osa vuodelta 1993 lukeutuvat edelleen tasohyppelypelien ehdottomaan kärkikastiin. Vaatimaton bittimäärä ei edes antanut mahdollisuuksia mukailla sarjan huonoja puolia.

Tänä vuonna, lähes neljännesvuosisataa myöhemmin, ensimmäinen Ducktales on saanut päivitetyn teräväpiirtoversionsa. Lähivuosien päivitykset nostalgisista merkkiteoksista ovat olleet suurimmaksi osaksi positiivisia yllätyksiä. Niissä on maltettu antaa graafisen designin noudattaa alkuperäistä muotoaan, parannellen särmiä vain tarpeellisista kohdin. Tämä tarkoittaa, että myös uudistettu DuckTales on sivulta kuvattu ja pääosin kaksiulotteinen.

Hahmojen animaatio on kaunista ja sulavaa, vaikka tyhjäkäynnillä heiluvatkin hieman hölmösti. Ratasuunnittelu on uskollinen alkuperäiselle. Lähes kaikki löytyy mitä ennenkin, mutta myös paljon enemmän. Ratoja on jatkettu merkittävästi. Etenkin bossit ovat aivan toista luokkaa kuin ennen.

Nessin pelien mainiot epäloogisuudet ovat olleet aina osa niiden viehätystä. Tarinallisesti aukot on nyt paikattu ja selitelty, hieman liiaksikin. Mikä pahinta, Akun veljenpojat eivät esimerkiksi kyhjötä enää jostain selittämättömästä syystä Afrikkalaisten kaivusten kärryissä. Timangit sentään ilmestyvät vieläkin ilmasta, kun oikeissa kohdin hyppii.

Pelissä Roopen on hankittava viidestä eri maailmankolkasta omat aarteensa. Olennaisena osana peliä, ankan on pogoiltava kepillään. Uudessa versiossa kepin käyttöön on lähestytty käyttäjäystävällisemmin, joskin aluksi tuntuu hieman epäluonnolliseltakin operoida pogoilua vain yhdellä napilla. Valikoista sen saakin alkuperäiseen muotoonsa, vaihtamalla asetuksen helposta "vaikeaan".

Vaikeusasteeseen on puututtu trendin mukaisesti. Nykyään pelit eivät ole niin julmia, että noudattaisivat arcade-ajan lakia, jossa peli päättyy kokonaan kun krediitit loppuu ja aloitetaan kaikki alusta. Itse ratoihin on täten kehdattu lisätä reilustikin pituutta ja turmiota.

Radat pitää toki aloittaa alusta ankanpäiden putoiltua. Tämä on toimiva konsepti nykypelaamiseen, ja täytyy sanoa että olisi hermot mennyt vanhalla metodilla. Viimeinen taisto onkin jo merkittävästi haastavampi. Itse orginellihan ei nessi-pelinä kovin vaikea edes ole.

Aarteita keräilemällä peliin saa kulumaan useita tunteja, jopa moninkertaisesti alkuperäiseen verrattuna. Pelin alkuun ja loppuun on rakennettu enemmän pelattavaa ja pelivaluutalla saa ostettua rahasäiliössä pelin designia. Varsin tsekkaamisen arvoista materiaalia. Säiliössä voi myös sukeltaa ja polskutta virtuaalisessa kolikkomeressä.

Varsinaisia epäonnistumisia ei retusoinnissa ole käynyt. Pelattavuus on yhtä sulavaa kuin ennenkin. Uudet hahmodesignit ovat hienoa jälkeä ja animaatio laadukasta. Tietenkin myös musiikki on päivitetty raskaampaan ja vähemmän piipittävään asuun.

Viilaamisen varaa on jäänyt vain dialogiin. Hirvittävä määrä jutustelua, johon on sentään saatu televisiosarjan ääninäyttelijöitä, on suurimmaksi osaksi ponnetonta ja tarpeetonta. Olisipa kyseessä edes suomiversio ja Pekka Autiovuori! Lörpöttelyn ja muun väliaikatoiminnan voi tällaisenaan onneksi skipata.

Kaikkiaan oikein mukava päivitys, joka on saatavilla monelle alustalle. Pelkälle Nintendolle (Wii U) sen julkaisu ei olisi tuottoisaa ollutkaan. Yksinomaan Wii U:lle on kuitenkin ilmestynyt toinen huomionarvoinen
tasohyppelyjulkaisu, New Super Luigi U, joka kustantaa New Super Mario Bros U:n omistajille karkeasti yhtä paljon (kotelollisena kaupasta yli tuplasti) kuin DuckTales.

Genreuskollisille kumpikin kuuluu pelattavien listaan siinä missä lajin isoin uusi julkaisu, Rayman Legends, mutta jos sattuu olemaan kahden vaiheilla aiemmin mainittujen välillä, ei tulisi mieleenkään ehdottaa tuota viiksekästä ja vähemmän tunnettua vihreäkostyymistä putkenrassaajaa, etenkään jos (nessiversio) DuckTales on ennestään kokematta.

Ei haittaisi saada myöhemmin jatko-osaakin samanlaisella kohtelulla, tai Chip & Dalea yms. vaikkeivat peleinä päivitystä sinänsä vaatisikaan. Alkuperäiset ovat edelleen juuri sellaisenaan täydellisiä, mutta eipä näin laadukkaasti jatkettuja kokeiluja vastaan ole ikinä mitään.