Hokkus Pokkus Mikko Mallikas (2013)

Torill Kove: Hokkus Pokkus Mikko Mallikas (Hokus pokus Albert Åberg, 2013)

Mikko Mallikas on tahtonut olla iso poika jo yli 40 vuotta. Aina hän on liian pieni kaikkeen kivaan, mutta tarpeeksi iso joutuakseen tekemään kaikkea tyhmää.

Gunilla Bergström lastenkirjat ja niiden pohjalta tehdyt piirretyt kuuluu lähes kaikkien 1970 -luvulla ja sen jälkeen syntyneiden pohjoismaisten lapsuuteen. Mikko Mallikas on yksi harvoista klassisen kiireettömistä ja opettavaisista lastenohjelmista, joka on edelleen suosittu.

Norjassa käydessäni huomasin sen olevan kaikista suosituimpia piirroshahmoja. Siilitukkainen poika oli kirjakaupoissa edustettuna valtavalla volyymillä. Lisenssituotanto jatkuu edelleen televisiossa ja ensikertaa elokuvissa. 

Mikon yksinhuoltajaisä istui vuosikymmeniä nojatuolilla lehteä lukien ja piippua tuprutellen, mutta nykyään hänen paikkansa on tiskialtaan äärellä. Mikon serkkupojat tulivat kyläilemään ennen Tarzan-sarjiksen kainalossa, nykyään älypuhelin.

Pienestä tarinallisesta modernisoinnistaan huolimatta hahmot, teemat ja tyyli on pidetty orjallisesti alkuperäisilleen uskollisena. Kuori on muuttunut digitaalisen kuvan, kuvasuhderemontin ja värimaailman muotivirtausten mukana hieman tylsemmäksi ja helpommin sulatettavaksi.

Kun vanhan koulukunnan värisävyt, ääriviivat ja animointi putkitelkkarista katsotuissa Mikko Mallikas -filmeissä heijasti omaa aikaansa, tarkka, sulava ja lempeä kuva heijastaa nykyistä. Se syö Mikko Mallikkaan tuntua vanhalta katsojalta, mutta tuskin ainakaan haittaa uusia.

Suomalaisittain vanhojen katsojien voi olla vaikeaa myös kuvitella Mikko Mallikas ilman legendaarista kertojaääntä, monista piirretyistä mieleen jäänyttä Heikki Määttästä (Tohtori Sykerö, Matka maailman ympäri 80 päivässä, Nalle Luppakorvan.) Mikolla on nyt oma lapsen äänensä, kuten kaikilla muilla.

Ristiriitaisia ajatuksia herätti ennakkoon myös elokuvasovituksen ohjaajaksi valittu kanadalaistunut norjalaisohjaaja, Torill Kove, jonka aiempi tuontanto on ollut mielenkiintoista tarinankerrontaa aikuisempaan makuun.

Molemmat hänen lyhytanimaatioistaan olivat saaneet Oscar-ehdokkuuden ja toinen jopa nappasi pystin. Hänen lapsekkaan graafinen tyylinsä osuu toki hyvin yhteen Mikko Mallikkaan kanssa, mutta jo Koven urakehityksen kannalta projekti alkoi arveluttamaan.

Huoli siitä, että Kove jättäisi lupaavan uransa lyhäreiden parissa osoittautui sentään turhaksi, kun hänen uusi lyhärinsä, Me and My Moulton, sai ensi-iltansa Annecyn animaatiofestivaaleilla pari kuukautta sitten. Trailerin perusteella samaa laatua kuin Mikko Mallikasta edeltävinä aikoina.

Kove oli toteuttanut aiemmat elokuvansa pienellä tiimillä, itse animoiden ja johtaen pientä, lähinnä tanskalaista avustajatiimiä. Nyt hallinnassa oli iso joukko hongkongilais-animaattoreita ja pitkä elokuva aiheesta, johon on totuttu vain pieninä annoksina.

Mikko Mallikkaan sovittaminen pitkään elokuvaan, vaikka kyseessä onkin ainoastaan reilu tunti, on haaste. Tarinassa on paljon tuttua. Tarinaan on saatu opettavaiset, moraalia käsittelevät peruselementit ja näennäistä lapsen uhmakkuutta.

Tämä ei ole Torill Koven elokuva, tämä on Mikko Mallikkaan elokuva. Vanhoja lastenkirjoja ja piirrettyjä mukaillaan tyylillisesti ja lapset ovat edelleen sen ainoa kohderyhmä. Mikko Mallikkaissa lasta ei olla ikinä halveerattu tai aliarvioitu, eikä aikuiskatsojia kosiskeltu.

Koven tarinankerrontakyvyistä on tietysti paljon apua pitkälle tarinalle, eikä elokuvassa täten ole lainkaan jaksottamisen tai venyttämisen tuntua.

Elokuvassa pyöritellää vanhoja teemoja uusilla näkökulmilla. Mikko haluaa koiranpennun, jonka hoitamiseen hän on isänsä mielestä liian pieni. Johtoajatuksina vastuu ja rehellisyys, joiden lisäksi taikatemppujen ihmeellinen maailma teettää päänvaivaa Mikolle ja kavereille.

Mikko Mallikkaasta alkoi uusin televisiosarja vuonna 2012. Se on saman Maipo Filmsin tuotantoa kuin elokuvakin. Elokuva ottaa erivapauksia yllättävän vähän sarjaan nähden. Joitain lisättyjä ulkokuvia ja graafisia yksityiskohtia lukuunottamatta samoilla linjoilla mennään.

Musiikkinumeroita on laitettu muutamia väliin. Niiden mielekkyys on ehkä kyseenalaista, mutta imeliä ne ei sentään ole. Vanha kunnon tunnusmusiikkihan on nostalgista herkkua, eikä ole unohtunut elokuvastakaan. Variointia kuullaan läpi elokuvan, myös musiikkinumeron muodossa.

Mikko Mallikas lataa sitä kaivattua, maltillista ja fiksua lastenohjelmaa tarjolle. Eihän se kaikkia kiinnosta, mutta katsojakunta tietänee mitä tilaa. Aikuisellekin katsojalle elokuva on sliipatusta ulkokuoresta huolimatta vähintäänkin helppoa ja kivaa, hyvänmielistä viihdettä. Sitä jaksaa yli tunnin ongelmitta.

Uudessa sarjassa on hieman vähemmän tarjottavaa muille kuin lapsille. Toki siinä vaiheessa, kun Mikko alkaa pohtimaan jakson verran onko hän olemassa, miksi ja miten niin, alkaa muillekin kuin lapsille löytymään viihteellisiä käyttötarkoituksia siitäkin. 

Lauren Bacall ja Robin Williams.

"Dear beloved actors,

Please stop dying for a while.

Give us a little break.

Regards, Bruce"

-Bruce Campbell

Näin pari yötä sitten unta Robin Williamsista. Olin mökillä. Luultavasti kuulin hiljaisella olevasta radiosta uutisen näyttelijän kuolemasta, joka sekoittui uuniin, tai sitten rekisteröin sen vasta avovaimoni kysyessä, olinko jo kuullut siitä. En muistanut herätessä kummastakaan mitään. Samalla kun lähdin pumppaamaan pihakaivosta vettä aamukahveja varten, katsoin kännykkään saapuneen viestin, veljeltäni, jossa luki "Bad morning Vietnam"

Vasta aamukahvit juotuani päähän meni tuo tieto, jota yritettiin saada sinne läpi houreisten aamutoimien. Robin Williams ei sinänsä ole merkinnyt itselleni paljoakaan. Itseasiassa ensimmäisenä mieleeni tuli se perusnaama Jumanjista, Flubberista, Mrs. Doubtfiresta, Kippari Kallesta ja Hookista, joka sattui olemaan monessa kepeän hauskassa pienenä katsotussa elokuvassa. Awakenings - Heräämisiä oli ensikosketukseni hieman vakavampaan Williamsiin. Ei tehnyt suurta vaikutusta.

Vaikuttavia näyttelijäsuorituksia hän teki elokuvissa One Hour Photo, Fisher King ja Dead Poets Society, mutta ei nekään tehneet hänestä mitään suosikkia. Se traaginen päätös, johon tämäkin hyvää mieltä ja iloa niin monelle suonut näyttelijä päätyi, on surullisempaa kuin itse näyttelijän menettäminen. Hyvien roolien puutteessa Williams joutui ottamaan vastaan vähän kaikkea mitä vain sai, masentui pahasti ja päätyi hirteen. Hän ei ole ensimmäinen koko kansaa naurattava narri, joka on päätynyt narunjatkoksi, mutta todellinen yllättäjä tradition ylläpitäjäksi hän oli.

Seuraavana mökkiaamuna havahduin siihen, kun radiossa kerrottiin Lauren Bacallin menehtyneen. Ajattelin sen ensin olevan vain Robin Williams -johdannaista unta, mutta ei.. Vaikkei uutinen sinänsä ollut yhtä yllättävä, se oli menetyksenä sitäkin surullisempi. Bacall oli viimeisiä aitoja ja alkuperäisiä Hollywoodin filmitähtiä. Kuollessaan hän oli ehkä viimeinen, joka edelleen näytteli. Vielä lähes 90 vuoden iässä hän oli poikkeuksellisen aktiivinen.

Kulta-ajan Hollywood oli tietysti täynnä upeita tähtiä, joista osa loisti näyttelijänlahjoillaan, osa charmillaan. Rita Hayworthin ja Marilyn Monroen kaltaiset tähdet ovat kuolemattomia omalla tavallaan, mutta Bacall oli ylitse muiden. Ääni, kasvonpiirteet ja asenne olivat jotain niin paljon suurempaa kuin aikalaisten, jotka traagisista kohtaloistaankin huolimatta olivat enemmän vain glamouria ja vetyperoksidia, kuin särmää ja todellista mystiikkaa.

Kirjava Satama, Syvä uni, Pimeä käytävä ja Myrskyvaroitus - mikään ei tiivistä klassista Hollywoodia kuten Humphrey Bogartin ja Lauren Bacallin yhteiset filmit ajalta, jolloin elokuva oli vielä jotain taianomaista. Nyt lähes 60 vuotta Bogien kuoleman jälkeen, Bacall seuraa silloista aviomiestään. Vaikka Bacall näytteli uransa alkupuolella mm. "Marilyn Monroe -elokuvassa" Kuinka miljonääri naidaan, hänen perinnökseen jäivät ikuisesti nuo käheä-ääniset kohtaamiset Bogien kanssa, jotka ovat korvaamaton osa elokuvataiteen historiaa.

Family Guy - Mom's the Word (2014)

Viimeiseksi työkseen Lauren Bacallilla jäi tämänvuotinen vierailu Family Guyssa, jossa hän esitti Peter Griffiniin pakkomielteisesti kiintynyttä iäkästä vosua, joka lopulta kuolee vanhuuttaan tämän käsivarsille. Siitä onko päätös varsinaisesti arvokas Bacallin uralle, voidaan olla montaa mieltä. Hieman ristiriitaisin tuntein jakso jättää kuitenkin positiiviset fiilikset näyttelijättärestä. Hän oli alusta asti uhmakas ja rohkea elokuvissa, sekä niiden ulkopuolella, eikä viimeiseksi jäänyt rooli kuin vahvista sitä kuvaa hänestä.

Viimeisinä vuosikymmeninään Bacall teki enemmän televisiotöitä ja ääninäyttelyä, mutta esiintyi myös elokuvissa, kuten Lars von Trierin Dogville ja Manderlay. Hänet oli aina mukava nähdä vanhoilla päivilläänkin. Vaikka hänen kasvoilleen oli laskeutunut lähes 70 vuotta tunnettujen kuvien jälkeen, sieltä pilkisti edelleen ne vanhat tutut, salaperäisen särmikkäät kasvot. Hänenlaisiaan ei enää ole.

Studio Ghibli lopettaa elokuvien teon?

Hiromasa Yonebayashi: When Marnie Was There (Omoide no Marnie, 2014)

Studio Ghibli päättää toistaiseksi elokuvien tekemisen 20. teokseensa, When Marnie Was There.

Kyseessä on vähintäänkin määrittelemätön tauko ja koko tuotantorakenteiden uudelleenrakentaminen. Eikä täysin yllättävä uutinen.

Hayao Miyazaki ilmoitti jäävänsä eläkkeelle noin vuosi sitten. Hänen joutsenlaulunsa (Tuuli nousee) kaveriksi piti saada Isao Takahatan elokuva Prinsessa Kaguya, joka kuitenkin viivästyi aiotulta tuplanäytöksltä liian kauan.

Prinsessa Kaguya ei ole saapunut Suomeen, mutta vaikka se kiitosta maailmalla on kerännyt, se osoittautui taloudellisesti epävarmaksi.

Takahata kahdesta mestarista onkin tehnyt haastavampia elokuvia, niin itselleen kuin yleisölleen. Hänen jääminen vetonaulaksi olisi ollut liian riskialtista.

Isao Takahata: The Tale of Princess Kaguya (2013)

Hiroyuki Morita: Kissojen valtakunta (2002)

Hayao Miyazaki: Ponyo rantakalliolla (2008)

Hayao Miyazaki: Kikin lähettipalvelu (1989)

Lähes kaikki kaksikymmentä Studio Ghiblin elokuvaa ovat ikonisia anime-klassikoita, mutta studio oli sittenkin liian riippuvainen Hayao Miyazakista.

Innokkuudesta huolimatta hänen pojastaan, Gorosta, ei tullut menestystä takaavaa manttelinperijää. Hänen debyyttinsä, Maameren tarinat on itseasiassa suurin poikkeus studion korkealaatuiseen linjaan.

Tällä hetkellä Gorolla on työn alla anime-sarja Astrid Lindgrenin Ronja Ryövärintyttärestä, jonka Ghibli tuottaa yhdessä Polygon Picturesin kanssa. Sarjoissa, tv-tuotannoissa, mainoksissa ja lyhäreissä taitaa olla studion tulevaisuus.

Hayao Miyazaki: Liikkuva linna (2004)

Hayao Miyazaki: Henkien kätkemä (2001)

Hayao Miyazaki: Ponyo rantakalliolla (2008)

Hayao Miyazaki: Liikkuva linna (2004)

Tokion Ghibli museoon on tehty vuosien varrella lyhäreitä paljon. Muualla niitä ei ole nähtävillä. Vuonna 1993 julkaistiin tv-elokuva Aaltojen Kuohu ja muutama vuosi sitten studio oli mukana tekemässä videopeliä, Ni no Kuni, jonka visuaalisuus ja ghiblimaisuus peittää yllättävän paljon muita virheitä.

Anime-sarjat, lyhytanimaatiotuotanto televisiolle ja yksityisille tilaajille on kenties taloudellisesti kannattavinta. Pitkien elokuvien katalogi jäi nyt tällaiseksi:

Laputa - Linna taivaalla, Tulikärpästen hauta, Naapurini Totoro, Kikin lähettipalvelu, Only Yesterday, Porco Rosso, Pom Poko, Sydämen kuiskaus, Princess Mononoke, Naapurini Yamadat, Henkien kätkemä, Kissojen valtakunta, Liikkuva linna, Maameren tarinat, Ponyo rantakalliolla, Kätkijät, Kukkulan tyttö sataman poika, Tuuli nousee, The Tale of Princess Kaguya ja When Marnie Was There.

Hayao Miyazaki: Tuulen laakson Nausicaä (1984)

Hayao Miyazaki: Princess Mononoke (1997)

Hayao Miyazaki ja Isao Takahata työskentelivät animaattoreina ennen Studio Ghiblin perustamista merkittävimmissä japanilaisissa studioissa, kuten Toei Animation ja Nippon Animation.

Vuonna 1984 Isao Takahata tuotti ja Hayao Miyazaki ohjasi omaan mangaansa perustuvan elokuvan Tuulen laakson Nausicaä, jonka menestyksen myötä he perustivat Studio Ghiblin.

Studio Ghiblin elokuvia ei näytetty Suomessa juuri lainkaan ennen Henkien kätkemän läpimurtoa 2000-luvun alussa, jolloin studio oli jo toiminut 17 vuoden ajan ja Hayaokin väläyttänyt ensikertaa ajatusta eläkkeelle lähdöstä.

Hayao Miyazaki: Naapurini Totoro (1988)

Hayao Miyazaki: Princess Mononoke (1997)

Hayao Miyazaki: Porco Rosso (1992)

Hayao Miyazaki: Kikin lähettipalvelu (1989)

Merkittävinä poikkeuksina Suomessa toimi Naapurini Totoro ja Porco Rosso, jotka esitettiin Ylen kanavilla 1995 ja uusintana 1996.

Kaksi klassikkoa sai videotaltioinnin muodossa itselleen jo tuolloin, muutoin oli pitkään turvauduttava importeihin, kunnes Cinema Mondo otti teettääkseen laadukkaat suomi-versiot jokaisesta Ghiblin elokuvasta vuoden parin välein.

Vaikka Studio Ghibli lopettaisikin pitkien elokuvien teon lopullisesti, on sillä luultavasti vielä annettavaa meillekin. Toivottavasti päätös ei silti ole pysyvä. Tapauksesta uutisoitiin mm. täällä.