 |
| Kim Ki-Duk: Moebius (2013) |
Mies pettää vaimoaan kassatädin kanssa, kunnes vaimolla kilahtaa päässä ja tämä nappaa veitsen käteen kotoiseille kostoiskulle. Kun hänen voimansa eivät riitä miehen kimppuun, hän jatkaa peiton alla tumputtavan poikansa luo, jolta viiltää peniksen irti, jonka jälkeen kirurgisen pelastuksen estääkseen syö sen. Mies yrittää vielä kaivaa limaista pötköä naisen kurkusta, mutta on liian myöhäistä. Vaimo katoaa tilapäisesti perheen elämästä.
Jos mielenterveys olisi korealaiselle epäkeskoperheelle tärkeintä, he koettaisivat ehkä käsitellä tapahtunutta, sen syitä, seurauksia, jälkipyykkiä ja toipumista. Ehkä jopa hakisivat apua. Saisivat lääkitystä. Heidän tapansa toimia on kuitenkin jotain aivan muuta, joka sivuaa tuon kahvipöytäkeskustelussa pyörineen hahmon arvomaailmaa.
Poika ei halua erota laumasta ja lavastaa muiden edessä itsensä samaisen kassatädin raiskaajaksi, todellisuudessa sellaiseen edes kykenemättömänä. Vankilaan jouduttuaan isän ainoa huolenaihe on, kuinka poika voi tyydyttää itseään ilman penistä. Googlattuaan foorumihelvetin synkimmätkin laidat, hän kokeilee sadomasokistisia vahtoehtotapoja ensin itseensä, ennen kuin menee jakamaan pojalle vankilaan arvokasta ilosanomaansa peniksettömästä saamisesta.
Elokuvan häntäpuoli esittää sysimustan koomisen kavalkadin insestiä, fyysistä selänpuukotusta ja irtokyrpiä joukkoliikenteessä. Vaikka ohjaaja Kim Ki-Dukin aiempikin tuotanto koostuu pääosin ihmisrodun epäonnistumisesta, kyynisestä suhtautumisesta ihmisten väliseen kanssakäymiseen, ylitseampuvasta väkivallankäytöstä, mustasta huumorista ja seksuaalisesti kieroutuneesta sadomasokismista, Moebius oli katkaista Korealaisen sensuurikamelin selän. Etenkin tarpeettoman väkivallan ja insestin tähden ohjaajan oli tehtävä kompromissi ja leikattava pari minuuttia pois, jotta elokuvaa voitaisi näyttää hänen kotimaassaan.
Kokonaisvaltaisesti nykyaikaisella elokuvakentällä Kim Ki-Dukin pätevin verrokki on tanskalainen Lars von Trier. Etenkin meikäläisittäin melankolinen tanskalainen nauttii suurempaa suosioita, mutta Korean ihmekin on pitkän linjan festivaalisuosikki. Heitä yhdistää teemat, rikkinäiset hahmot, kyynisyys ja kauniit kuvat. Siinä missä von Trier petraa klassisen elokuvaamisen näyttävyyttä äärimmileen, Kim Ki-Duk ottaa aimo askelen takapakkia Moebiuksen harkitsemattomalla, digitaalisella kuvamaailmalla.
Ohjaajan elokuvien suurinta kuvallista antia on alusta asti olleet mielettömän kauniit, surrealistisetkin, maalauksellisen kauniit miljööasetelmat, sisustetusta uima-altaasta buddhistiseen vuoristomaisemaan, tyhjyyteen johtavista portaista vuosisatoja vanhojen puiden ympäröivään tekolampeen.
Suuresta mittakaavasta yksilötasolle, hänen elokuvansa tulvivat myös ikonisia asetelmia ihmiskuorien välisistä hetkistä, oli kyse sitten hameen alla puputtavasta jänöstä tai ménage à trois'ta, josta kolmannes on kimpasta tietämätön. Moebius kierrättää itseasiassa jälkeisen, Rautakolmosessa nähdyn, katutaiteessakin monesti kertautuneen kuvan, tunteetta. Samalla tavalla se semi-kierrättää Pietassa nähdyn suussa säilötyn varpaan peniksenä.
Moebius on tähän asti lattein elokuva Kim Ki-Dukilta visuaalisella tasolla, mutta narratiivinen puoli ottaa ison taiteellisen harppauksen syvemmälle sysimustan korealaisen sisimpään. Kuten on ohjaajan elokuviin tottuneet saaneet vuosien aikana huomata, henkilöhahmot eivät osaa käsitellä asioita sanoin. Äärimmilleen sanattomuus viedään nyt, sillä elokuva ei sisällä lainkaan dialogia. Ainoastaan ähinää, puhinaa, ulvomista, vaikerrusta ja kaikkia mahdollisia ääniä kivun ja nautinnon välistä.
Täysi dialogittomuus on hyvin harvinaista edelleen pitkissä näytelmäelokuvissa, vaikkei sanoja oikeasti aina elokuvatakseen tarvitse. Siitä on vain tullut standardi värin ja muiden vakioiden kanssa. Edes mykkäelokuvan aikana ei ollut montaa kokeilijaa. Parhaiten siinä pärjäsi F.W. Murnau elokuvallaan Viimeinen mies, joskin elokuvan aikana taisi pari kolme laattaa tekstiä kokonaisuudessaan olla. Näkyyhän Moebiuksessakin googlaukset, englanniksi.
Kreikkalaisen tragedian mallilla Moebius pyörittää Mies-vaimo-rakastajatar-poika-kokoonpanoa tyylillä, joka kävisi yksi yhteen teatterin lavoille pienistä kellariteattereista Akropolin etelärinteelle Ateenaan. Kieroutuneen tragedian hulppeutta ei ainakaan heikennä se tosiseikka, että sekä vaimoa että rakastajatarta esittää sama nainen, Eun-woo Lee. Hän on vaimona hyytävä, rakastajana jäätävä.
Onko elokuvalla sitten voittajia, hahmoissa, tekijöissä tai edes katsojissa? Edelleen vaikea sanoa. Vaikka tarinan väkivalta ja perversiot äityvät rankasti absurdin komiikin suohon, ei sitä aina ole niin kiva edes katsoa.
Kaikki hahmot hakataan nöyryyttäen maanrakoon. Kim Ki-Duk viiltää itsensä syvemmäs marginaaliin ja mielikuvat näyttelijöiden työhistoriassa voi tuntua jatkossa etäännyttäviltä. Katsoja saa sentään epäilyistään ja Kim Ki-Dukin maneereista huolimatta ihmetellä ohjaajan aina vain uusiutuvan innovatiivista kieroutta ja elokuvan katsominen täysin pokalla naamalla on mahdotonta.
Moebius on mieleenpainuva, pervertionistinen murhenäytelmä, jolta olisi toivonut enemmän aiempien Kim Ki-Duk -elokuvien esteettistä säväystä. Elokuva on ehkä Korea-skenen ja Kim Ki-Dukin ystävien antoisaa pakkopullaa, mutta elokuvahölmöjen ja perverssien to do -listan ulkopuolella sillä tuskin on juurikaan sijaa.
