Damn Good Coffee täyttää tänään kaksi vuotta. Jee.
Ikäkriisin on täten syytäkin jo painaa päälle. Blogi saattaa tuntua kuukauden pari hieman poissaolevalta, kun muut projektit syövät muutenkin vähäisestä ajasta liikaa. Elinvoimaisempaa vihkiytymistä blogin pariin on odotettavissa taas joskus joulukuun hujakoilla.
Muita projekteja ovat mm. kaksi uutta blogia jotka tulen käynnistämään luultavasti vielä tämän vuoden puolella. Ensimmäinen on musiikille pyhitetty blogi, jossa esittelen mielenkiintoisia kappaleita, alustavasti noin kappale per päivä ja tavoitteena saada aikaiseksi 1001 kappaleen kokonaisuus. Yritän saada homman pyörimään tuossa lokakuun aikana.
Toinen blogi tuleekin sitten olemaan jotain aivan muuta. Nostalgiaa, retroa ja dekoa. Odotettavissa kunhan on saatu ensimmäinen uusi blogi kunnolla käyntiin ja löytyy sopiva rako pistää toiseen eloa. Avajaisista tullaan tietysti ilmoittamaan täällä kun se on ajankohtaista.
Mietin pitkään projektien sisällyttämistä Damn Good Coffeeseen, mutta ylenpalttisen versoilun sijaan haluaisin pitää tämän blogin linjan mahdollisimman selvänä. Jos on toiveita tai ehdotuksia Damn Good Coffeen suhteen, nyt on hyvä aika huudella! Aiheet eivät varmasti lopu ikinä kesken, päinvastoin, mutta niitäkin saa aina vapaasti esittää ja otan niitä jopa mieluusti vastaan.
En ole lukenut Mikko Rimmisen Pussikaljaromaanista kuin kappaleen sieltä toisen täältä. Jokaisen lauseen lukeminen on kyllä tehnyt selväksi, että miehen kieli on aivan omaa luokkaansa. Teos kertoo joutilaiden kotvaa vailla kolmekymppisisten kaverusten yhdestä joutopäivästä muiden joukossa. Tarinassa hädin tuskin matkustetaan edes paikasta aa paikkaan bee, siinä vain junnataan Kallion kaupunginosassa, veistellään jutunjuurta ja imetään sitä pussikaljaa niin paljon kuin naapurin kuolleen mummon tyhjistä pulloista saaduilla rahoilla saa.
Elokuvassa ei ole mitenkään ehdotonta alkua, keskiosaa ja loppua. Vain katkelmia peräjälkeen. Täten huomio kiinnittyy pakostikin hahmoihin, näiden juttuihin ja Kallion kulmiin. Eero Milonoff on Henninen, perus länkyttäjä ja poliiseja uhmaava renttu, Jussi Nikkilä on Marsalkka, arka ja alakuloinen peesaaja ja Ylermi Rajamaa on Lihi, huoleton, hassu ja sympaattinen ilopilleri, porukan pitkäkyntinen. Hahmot ovat varsin kelvot ja näyttelijätkin oikein hyvät, etenkin Ylermi Rajamaa saa puolihuolimattomilla heitoillaan ja tempauksillaan aikaan hyvän mielen joka kerta.
Kalliota on kuvattu toki paljon ja siinäpä paikka jota on hauska katsella. Kuvaus on kuitenkin toteutettu paikoin vähän turhan valjusti. Ehkä rosoisuutta ei vain olla haluttu romantisoida liikaa. Ihan autenttisen näköisiäkin tapahtumakulkuja on saatu tallennettua fiktiivisen rungon täytteeksi ja sehän sopii. Irralliset kohtaukset saavat toisaalta aikaan epätasaisen kokonaisuuden, kun jokainen juttu ei kuitenkaan ole mikään helmi. Yhteenotot poliisin kanssa olisi puolestani tuollaisenaan voitu jättää lähes kokonaan pois. Ensimmäinen kohtaus on tullut turhankin tutuksi jo trailerissa ja sen jälkeinen alustus ei saa vielä innostumaan. Loppukohtauskin tuntuu hieman väärän muotoiselta palalta palapeliin. Onneksi yli puolet elokuvan lyhyestä kestosta on kuitenkin oikein onnistunutta viihdettä, kieli-illotelua ja niin ihanaa huolettomuutta.
Hetkittäin erittäin viihdyttävistä ja hienoin sanankääntein soljuvista kohtauksista huolimatta kokonaisuus ei ole mikään elokuvallinen täysosuma. Osa jutuista ei myöskään tunnu kääntyvän elokuvaksi tai sopivan näyttelijöidensä suuhun niin hyvin. Suosittelen kuitenkin elokuvaa ihan niiden parhaiden hetkien takia. Ne ovat sen arvoisia.
Alkuvuonna käynnistynyt uusien Varesten sarja alkoi Pahan suudelmalla, joka oli euroopan keskiverrolle pärjäävä dekkarielokuva. Sen perusteella uskalsi toivoa viiden jälkimmäisenkin menevän joten kuten tähän peruslaadukkaaseen kastiin. Kuvauksen laatu on näissä kahdessa viimeisimmässäkin onnistunutta, Turun miljöö on hyödynnetty näyttävästi ja jopa Antti Reiniin Vareksena alkaa tottua, mutta muutoin viimeistely on jäänyt pahasti puolitiehen.
Huhtikuun tytöt menee vielä ihan kelvollisten dekkarien pinoon, vaikka tarina eteneekin haahuillen ytimekkäämpää runkoa huudellen. Vares tutkii vanhaa kadonneitten neitojen mysteeriä, joka versoontuu pikku hiljaa laajemmaksi kokonaisuudeksi kuin olisi kuvitellutkaan. Kaikki sivujuonikulut eivät vain jaksa kiinnostaa tai sitten eivät vain sovi yleiskuvaan. Muutama hauska kevennys ja toisaalta kovinkin brutaali raskautus on saatu mahdutettua elokuvaan, mutta muutoin aletaan jo lyömään tyhjää.
Sukkanauhakäärme sen sijaan ei keräile itseltäni irtopisteitä oikein mistään. Carl-Kristian Rundmaninkin rooli tapauksen toimeksiantajana on niin lyhyt, ettei sinänsä mainiosta näyttelijävalinnasta kerkeä saamaan mitään irti. Rundmanin esittämä ei niin puhtaita papereita omaava tuomari pistää Vareksen seuraamaan vaimoaan, joka on alkanut innostunut kuppilassa soittavan gigolon seurasta. Toisaalla vankilasta pääsee pakoon vaarallinen ja järjestelmällinen pahis joka tulee antamaan oman osansa huttuun. Tapahtumat ovat vielä pahemmin levällään kuin Huhtikuun tytöissä. Mikään ei anna mitään, asioita vain tapahtuu ja lopulta ne loppuvat.
Jos julkaisujen taso laskisi jokaista osaa kohden samaa tahtia kuin kolmanteen osaan mennessä on päässyt käymään, ei viimeisiä elokuvia uskaltaisi mennä edes katsomaan. Ei kuitenkaan voi olla vain sattumaa että juuri Anders Engströmin ohjaama aloituselokuva toimi niin paljon paremmin kuin nämä Lauri Törhösen pari tv-kelpoa. Täten toivoa luokin se, että seuraavaksi näemme taas Wallanderiakin ohjastellun Engströmmin tuotoksen, Kaidan tien kulkijat, jonka näkemiseen myös Peter Franzénin ja Kari Tapion mukana olo asettaa oman painoarvonsa.
Unkarilaisen Béla Tarrin elokuvat toimivat antiteesinä yleistyneelle tavalle tehdä elokuvia, joissa kuvauksen, leikkauksen ja toiminnan hektisyys saattaa ruutuun informaatiota sellaisella tempolla, ettei kaikkea kerkeä ottamaan edes vastaan. Kärjistettynä vertauskohtana toimikoon musiikkivideot, joissa 30 otosta mahdutetaan alle puolen minuutin aikana ruutuun. Koko The Turin Horse on kuvattu vain samaisella määrällä otoksia ja kestää kaksi ja puoli tuntia, joka taas on ihan inhimillinen pituus verrattuna Tarrin seitsemän ja puoli tuntiseen Sátántangóon. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen toteamme siis että otos The Turin Horsessa kestää pyöristettynä sen viitisen minuuttia.
Siinähän ei ole mitään hienoa jos tekee pitkiä otoksia vain pitkien otosten vuoksi, jos kuvat eivät puhu itsessään ja niistä ei liukene mitään ajateltavaa tai ihailtavaa. Tämän elokuvan kohdalla vain on niin, että kolkoista ja pelkistetyistä kuvista välittyy ja pirusti. Béla Tarrilla on taito viedä katsoja etäisesti tuttuun maailmaan, jonka melankolinen kauneus on maalattu Jozef Israëlsin, Alexei Savrasovin ja Akseli Gallen-Kallelan hengessä, puhumattakaan Vincent van Goghin Perunansyöjistä (1885). Kurjuus ja köyhyys on käsinkosketeltavaa ja oikein keskittyessä voi tuntea jo tulevansa miltei sairaaksi itsekin.
Tarina itsessään on yhtä minimalistinen kuin kuvauskin. Friedrich Nietzsche todisti kolmas tammikuuta 1889 tapauksen, jonka seurauksena vaipui kymmeneksi viimeiseksi vuodekseen puhumattomaan ja tekemättömään tilaan perheensä paasattavaksi. Traumatisoiva näky oli tottelemattoman hevosen raivokas raippaaminen. Elokuvassa seurataan tapaukseen johtavaa syy-seuraus kuviota. Tarkemmin, vaikeammaksi ja vaikeammaksi käyvää jokapäiväistä elämää.
Ikääntynyt ja vähäeleinen mies asuu pienessä tönössään tyttärensä kanssa keskellä ei-mitään pois lukien elintärkeää pihakaivoa. Näemme arjen rutiinit, toistuen ja toistuen, raskaammaksi käyvän syklin jossa elämän päiväjärjestys koostuu kaivolla käynnistä, pottujen keitosta, niiden syömisestä, housujen napituksesta, sään ja uppiniskaisen hevosen armoilla selviämisestä. Joskus iltasella sitä palkitsee itsensä napsulla pálinkaa. Joskus kylillä käy jopa vieraita, viinavarannot tenuttanut kaukainen naapuri tai räyhäävä mustalaisleiri. Siinä tiivistettynä lähes kaikki mitä tulee tapahtumaan, se ei ole mikään salaisuus tai spoilaus, tapahtumien sijaan on keskityttävä kerrontatapaan ja mitä sillä viestitetään ja minkälaisia tuntemuksia ne aiheuttavat.
The Turin Horse ei missään nimessä ole elokuva kaikille ja milloin tahansa. Espoo Cinén projektorin käyttäjäkin tuntui nukahtavan kesken näytöksen ja filmi katkesi noin varttia ennen loppua. On ehdottoman tärkeää katsoa elokuva juuri oikealla mielialalla jotta siitä pystyy nauttia. Olin onneksi etuoikeutettu keräämään tunnelmaa ennen elokuvaa Tapiolan lumoavan keskusaltaan äärellä. Tuossa paikassa on jotain todella erityislaatuista ja rauhoittavaa. Siellä sielu lepää ja aika pysähtyy. Ja mieli asettuu Tarrin elokuvaa varten, jonka on määrä olla ohjaajan viimeinen.
Jan Svěrákin tsekkiläinen lastenelokuva on ihastuttavan perinteikäs ja valloittava satu. Elokuvan maailmalle on toiminut inspiraationa František Skálan työt, mutta kun maanmies kieltäytyi projektista, nukkemestariksi astui Amanita Designin (Machinarium) Jakub Dvorský, joka oli itselleni suurin täky mennä katsomaan elokuvaa Espoo Cinéen muista elokuvista irrallisena päivänä, viikolla, omakustanteisilla kuljetuksilla (Hgistä kulki ilmaisbussi teatterille ja takaisin myöhempiin näytöksiin). Itse lipun huokean neljän ja puolen euron hinta siis kerkesi moninkertaistua matkan aikana, mutta oli elokuvan näkeminen sen arvoista.
Näytökseen saapui pari espoolaista koululuokallista ihanteellisinta kohderyhmäänsä ja vastaanotto kuulosti varsin positiiviselta. Olen vilpittömän iloinen näiden pikkuisten vuoksi, että heille tällainen tapahtuma suotiin. Näiden luokkien lisäksi näytöksessä ei sitten kovin montaa muuta katsojaa ollutkaan. Etenkin ajankohdan vuoksi se on ymmärrettävää, mutta myös kohderyhmän selkeys on saattanut harventaa kiinnostuneita, vaikka kyseessä on kuitenkin ihan Oscar-palkittu (Kolja) ohjaaja.
Kuki kertoo pienestä astmaattisesta pojasta, jolta kielletään tämän rakkain pehmolelu sairauden takia. Kun pinkki nallekarhu heitetään mäkeen, poika alkaa punoa mielessään tämän urheita seikkailuja kaatopaikalta aina mielikuvituksellista fantasiametsää pitkin kotia kohti. Matkan varrella tavatut hahmot ovat taattua tsekkiläistä käsityötä veistetyistä sienihenkilöistä plastisesti uuden ilmeen saaneisiin muovipulloihin.
Kuki saa vailla epäilyksen häivää itseltäni hyväksi lapsille -leiman, elokuvassa on pieniin mieliin vetoava tarina ilman mitään nykyaikana lisääntymään päin olevia arveluttavia puolia (spurgulle puhuminen ei ole riittävän arveluttavaa). Elokuvassa on hyvikset, pahikset, epäoikeudenmukaisuutta, oikeudenmukaisuutta, opetus, mutta myös avoimeksi jätettyä tilaa omia ajatuksia varten ja ennen kaikkea kiehtova maailmansa ja vauhdikasta seikkailua.
Elokuva oli saatu tekstitettyä suomeksi Espoo Cinéen ja suuren kysynnän vuoksi elokuvasta tehtiin englanninkielinen dubbaus. Dubbaajina toimii onneksi alkuperäiset tsekkiläiset ääninäyttelijät, jotta tietynlainen aksentin luoma tunnelma on saatu säilytettyä. Traileriin kuitenkin pestattiin Jeremy Irons vakuuttavine äänineen. On kuitenkin epätodennäköistä että Kukia saataisiin minkäänlaiseen levitykseen meillä Suomessa ja se on todella harmi. Näkisin elokuvan sopivan täydellisesti meidänkin jouluohjelmistoomme.
MTV3:n pari vuotta sitten järjestämässä kyselyssä Blondi tuli taloon paljastui kaivatuimmaksi kotimaiseksi sarjaksi vuosien takaa. Se oli tosiaan sellainen sarja jota ei sopinut unohtaa katsoa. Blondi-päivät olivat parhaita ja kelloa tuli vilkuiltua tiuhaan koulunpäivän päätöksestä aina lähetyksen alkuun. Sarjan tapahtumatkin jäivät niin elävästi mieleen, ettei suuria yllätyksiä ole tullut kun viime vuonna julkaistut dvd:t pyörivät tällä hetkellä taloudessamme. Kokoelman kolmas tuplalevy lähtee seuraavaksi katsontaan kuudennellakymmenennelläensimmäisellä jaksollaan. Sarjaa kerettiin tehdä 151 jaksoa vaikka sen elinikä oli vain alle kaksi vuotta. Silloin Anu Hälvä oli muuten todellakin pinnalla! Laulajana ja näyttelijänä aktiivisen naisen profiilia madallettiin pikkuhiljaa ja lopulta Hälvä halusi irtautua pyörityksestä kokonaan.
Blondi tuli taloon oli suuri hitti ja Spedestä olisi voinut kuoriutua sen jälkeen oikea Suomen Aaron Spelling, mutta vaikka yhteistyö käsikirjoittaja Elina Halttusen kanssa jatkui Ihmeiden tekijöillä ja Parhailla vuosilla, samanlaiseen suosioon ei koskaan päästy. Tuttavallisesti Blondiksi kutsuttu komediallinen draamasarja oli jostain minimalistisen saippuasarjan ja sitcomin välimaastosta, se kuvasi kaikesta karrikoinnistaan ja tapahtumien turboahtamisesta huolimatta suomalaista arkea hyvinkin realistisesti. Vaikka ihmissuhteet ei todellisessa maailmassa niin televisiomaisesti kuljekaan, kaikki aiheet ja tapahtumat olivat täysin tästä maailmasta. Arkisuutta korostetaan tapahtumapaikoilla, käänteitä seurattiin suurelta osin mm. aamupalapöydässä ja vessajonossa.
Maanläheisyys ja arki toimii lähes sellaisenaan toimivana dokumentaationa 90-luvun puolivälin Suomesta. Pienet koululaiset, vuotta vaille täysi-ikäiset teinit, keski-ikäiset, sekä kolmekymppiset naiset ja miehet käyttäytyvät ja pukeutuvat juuri kuten muistan niiden tuolloin oikeastikin tehneen. Mitään ei ole kaunisteltu tai romantisoitu, ei ihmisiä, kalustusta, muotia tai ruokailua. Ei uskoisi että Blondin esittämisestä on jo 17 vuotta, mutta näin se vain on ja tälläkin välillä on kerennyt tapahtumaan paljonkin.
Musiikista sarjassa vastasi Mezzoforte, islantilainen funkahtavaa jatsia soittava yhtye, jonka soundi oli 1980-90 lukujen taitteessa hyvinkin tyypillistä. Se on helposti kategorisoitavissa ns. hissimusiikiksi, koska se ei äidy harmittomuudessaan kovinkaan räväkäksi, mutta ei se pelkästään taustalle jää. Ehkä sen huomioi terävämmin nykyaikana, koska olisi hyvin epätodennäköistä kuulla samanlaista tänä päivänä. On hauska katsoa sarjoja, jotka nimenomaan kuvastavat aikaansa kaikilla tavoin, myös musiikkivalinnoilla. Ensimmäisen kauden aikana pyöriteltiin samoja kappaleita hyvinkin tiuhaan tahtiin, mutta jatkossa hillittiin niiden määrää ja ruvettiin lisäilemään uusiakin lyhyitä teemoja tilanteiden tueksi, kuten saippuasarjoissa on tapana.
Spede-tuotannoissa kartetaan liikaa taiteellisuutta. Siksi sarjaa on äärettömän helppoa ja vaivatonta tuijottaa. Elina Halttusella oli jo allaan kokemusta Ruusun ajan ja Puhtaiden valkeiden lakanoiden dramaturgina, mutta Blondi oli Halttusen ensimmäinen kokonaisvaltaisempi projektinsa, jossa hän vastasi käsikirjoituksesta ja ohjauksesta. Edellä mainittuihin sarjoihin verrattuna Blondi onkin hyvin harmiton, eikä aiheetkaan niin vakavia. Myöhemmin Halttunen pääsi kuitenkin irtautumaan kepeästä viihteestä käsikirjoitti lähemmäs haudanvakavaa Kotikatua.
MTV3:n kyselyssä Ruusun aika muuten tuli kakkostilalle ja Puhtaat valkeat lakanat kolmoseksi. Kolmikko dominoi äänestystä, enkä ihmettele. Elina Halttusen nimeä alettiin käyttämään laaduun takeena, Blondinkin nimiruudussa sarja esitellään kokonaisuudessaan Elina Halttunen: Blondi tuli taloon.
Sarjassa on limittäin veteraaninäyttelijöitä, amatöörejä ja nuoria lupauksia, sekä vierailevia tähtiä. Etenkin kotimaisen elokuvan ja tv:n nykyisiä vakiokasvoja on hauska bongailla nuorina. Juha Veijonenkin oli itselleni se Blondin Ykä ainekin Häjyihin asti. Elina Halttusen tyttäretkin ovat suuressa roolissa. Etenkin pienempänä suosikkihahmoni oli tämän nuorempi tytär Liisa (Saara Ylitalo), jonka välittömyydellä on tapana saada hyvälle tuulella. Aivan kuten koko sarjalla.
Jälleen yksi ikävä esimerkki loistavasta sarjasta, jonka elinkaari katkesi aivan liian aikaisin kun tuottavuustavoitetta ei heti saavutettu. Keen Eddie on amerikkalaista tuotantoa, mutta sijoittuu Lontooseen. Siinä yhdistyy amerikkalainen poliisisarja ja guyritchiemaisen napakka brittitoiminta. Huumori on roisia ja näyttelijät osuvasti valittu.
34. Sex and the City (1998-2004) Sinkkuelämää, 6 kautta, 94 jakso
Sinkkuelämää on menettänyt merkityksensä jo aikaa sitten, mutta jos sarjaa katsoo ajattelematta sen olevan Sinkkuelämää, käsite, voi edelleen huomata sen olevan oikeasti melko hyvin toteutettua televisiota kaikilla osa-alueilla. Sarja on jossain määrin aikaansa sidonnainen ja tulee vanhentumaan ehkä alkuunsa vähän epätyylikkäästikin, mutta se tullaan varmasti muistamaan monenkymmenen vuoden päästäkin. Sarjan alettua se oli kohtalainen televisiotapaus ja vaikken voi varsinaisesti sanoa samaistuneeni tai kiintyneeni hahmoihin, jotain kumman puoleensa vetävää niissäkin oli oltava.
33a. Il était une fois... l'homme (1978-1981) Olipa kerran ihminen, 26 jaksoa
33b. Il était une fois... la vie (1986) Olipa kerran elämä, 26 jaksoa
Hauska hahmosuunnittelu, Michel Legrandin erinomaiset musiikit ja vielä informatiivinen. Monille tuttu jopa koulussa katsottuna. Siihen tarkoitukseen sarjat ovatkin ihanteellisia, koska niistä jää faktat mieleen ja ne ovat hauskaa seurattavaa. Ne antavat kaiken ikäisille jotain ja on vaikea uskoa etteikö joku pitäisi niistä. Näiden Albert Barillén luomien sarjojen tulisi säilyä sukupolvelta toiselle ja niin edespäin.
32. Friends (1994-2004) Frendit, 10 kautta, 238 jakso
Frendit on äärettömän helppoa ja viihdyttävää seurattavaa. Se on se sarja jota zombiutuu tuijottamaan tuntikausiksi kun sitä esitetään vaikkapa viikonloppuna putkeen. Moni rankkaisi sarjan varmasti paljon korkeammallekin, mutta moni myös jättäisi tyysti mainitsematta. Asiahan on niin, että on äärimmäisen mukavaa että on olemassa Frendit, se on hauska, se ei vaadi liikoja, osa jutuista jää mieleen, muu unohtuu. Osa jaksoista on ehtoja klassikoita, osa taas sitä rutiinirutistusta, mutta se on selvä, että Frendit hakkaa aina laadullaan sadat muut samanlaisiksi aiotut tusinasitcomit. Ja mitä tulee näyttelijöihin, yhteensopivampaa porukkaa saa hakea. Yhdenkään ydinpoppoon hahmon kuorena ei voisi kuvitellakaan toista näyttelijää
+vasta tutustumassa: Ideal (2005- ) 7 kautta, 54 jaksoa
Brittisarja leppoisasta huumeidenvälittäjästä, jolle arki ei ole aina niin helppoa ja hiiriäkin vilisee nurkissa. Kohtalaisen kevyellä otteella seurataan kun miehen poliisiystävä tulee piipahtamaan piipullisella, mutta jonka pitää piiloutua jos asiakkaita käy ettei uskottavuus mene. Tyttöystävä jätti ja naiset ei käy kylässä kuin ilmaisen pajautuksen toivossa. Juuri sopivan tylyä meininkiä ja hauskaa katseltavaa.
Kuulostaa; kauniin melankolista, suuruudenhullua, synkillä ambientsävyillä säestettyä elektroa kokeellisen popin muodossa. Tai kuten bändin myspace -sivuilla kuvailu kuuluu: syntetisaattoripainotteinen matka pimeän tähden sydämeen ja kaupunkiin.
Huom: Vaatii useita kuunteluita, ennen kuin saa paljoakaan irti. Eikä välttämättä sovi kaikista herkimmille.
Nyt mennään entistä syvemmälle synkkyyden syövereihin. Jos kaikki kotimainen pop-musiikki olisi näin mielenkiintoista, meillä menisi todella hyvin sillä rintamalla. Eleanoora Rosenholm on mm. Circlestä tutun Mika Rätön, Pasi Salmen ja Noora Tommilan kokeellinen pop-yhtye, jonka tarinoiden nimihenkilönä toimii kuvitteellinen sarjamurhaajatar/kotiäiti lähiöstä. Uutuuslevy Hyväile Minua Pimeä Tähti on paljolti tuttua hyväksi havaittua Eleanooraa, mutta huomattavasti monipuolisempaa ja vaikeammin lähestyttävä kuin edeltäjänsä. Muutaman kuuntelun jälkeen se kuitenkin koukuttaa kuuntelemaan uudestaan ja uudestaan, niin kuin parhailla levyillä on tapana.
Pidän albumin äänimaailmasta kovasti, vaikka sävellykset senkun monimutkaistuvat. Dramaattisuus ja teatraalisuus ovat kasvaneet ja mielen syövereihin kaivaudutaan tosiaan jo pelottavan syvälle. Viidestä kymmeneen minuuttia pitkät kappaleet sisältävät kaunista melankoliaa, jatsahtavaa elektroa, ambientia, groovea ja sfäärejä. Uudella levyllä kuullaan myös Rätön ääntä, toimii muuten oikein kelvollisesti sekin.
Itse tarina avautuu kuunnellessa hyvin hitaasti. Aloitusraita Kolo on ihan silkkaa eskapismia, Eleanooran tavoitellessa Pimeän Tähden sydämessä sijaitsevaa kaupunkia. Taival alkaa kun sankaritar ryömii koloon ja löytää paskassa rämpivän kanin, hyvinkin liisaihmemaassamaisesti siis.
Vaikka makaaberi huumori paistaa läpi sanoituksissa, musiikkityylien monimuotoisuudessa ja yhdistelyssä, sekä ääniklipeissä, Hyväile minua pimeä tähti on most likely ahdistavimpia pop-nimikkeen alle luettavia albumeja joita tiedän. Suosittelen täten jokaista musiikkia kuluttavaa hahmoa näytön sillä puolen antamaan Eleanooralle mahdollisuus.
Kovin paljoa ei ole tullut kuunneltua mainitsemisen arvoista musiikkia lähiaikoina. Kaksi kappaletta on kuitenkin ollut ylitse muiden. Olen kuunnellut niitä aika lailla päivittäin ja kerta toisensa jälkeen. Kumpikin kappaleita, jotka ovat tuttuja ennestään, mutta olen "löytänyt" ne vasta nyt.
Mielettömän vahva teos, ilman muuta kylmät väreet -osastoa. Arkona on itselleni yksi bändi muiden kaltaistensa joukossa, mutta jostain syystä jäin vähän aikaa sitten koukkuun juurikin tähän yksittäiseen veisuun.
Miles Davis - Portia eroottisvivahteista kasari film-noir jatsia.
Vaikka olen kuunnellut Miles Davisia kymmenisen vuotta, olen perehtynyt vasta kolmannekseen tämän kuudestakymmenestäseitsemästä (67) studioalbumista ja vielä harvempaan viidestäkymmenestäkahdesta (52) livetallenteesta. Se on todella mukavaa, että löytyy sellaisia suosikkiartisteja jotka ovat niinkin riittoisia runsaudensarvia. Tietää että uutta kuunneltavaa riittää vielä vuosiksi eteenpäin. Viimeaikoina olen tykästynyt Davisin kasarituotantoon, Tutulta löytyvä Portia raikaa nykyään joka aamu ja iltapäivä autossani työmatkoilla. Se on kuin 80-luvulla tehdystä film-noir elokuvasta. Ja kuten avovaimoni asian esitti, se on kieltämättä myös hieman eroottissävytteinen. Tunne aamukuuteen töihin menevällä on melko epätodellinen, kun hämäriä katuja ajelee tätä kuunnellessa. Seize the moment.
Provosoiva kritiikki on parhaimmillaan kaikista mielenkiintoisinta kritiikkiä. Epäonnistuessaan se on lähinnä säälittävää tai raivostuttavaa. Luen Kino ja Tv -blogia, jota pitää vuodesta 1962 asti elokuvista kirjoittanut Mikael Fränti. Pitkän uran tehnyt kriitikko osaa toki kirjoittaa osuvaakin tekstiä, mutta aina en pysty käsittämään tämän aika ajoin toistuvia rimanalituksia. Kaikella kunnioituksella, itse en näe seuraavien esimerkkien ajavan kenenkään etua.
Arvostelu elokuvasta Harry Potter ja kuoleman varjelukset, Osa 2 kokonaisuudessaan, mutta kolmeen osaan pilkottuna ja välikommenttien kera:
"Warner Bros. yhtiön rahasampo Harry Potter on ilmeisesti saavuttanut päätöksensä. Uusin Harry Potter ja kuoleman varjelukset - Osa 2 on sitä samaa erikoistehoste-elokuvaa, joka näyttää olevan nykyisin vallalla valkokankaalla (vrt. Thor). Ja niin synkkää, että silmiin koskee. J.K. Rowlingin "Potter"-kirjoja luetaan globaalisti. Suomessakin olemme saaneet tietää naiskriitikoista, joiden mukaan Pottereiden lukeminen pitää lapset kirjallisuuden parissa. Lukemistaito ei kuulemma ehdy. Herranjestas! Voisiko joku kiriitikko ehdottaa parempaa lukemista lapsille!"
Mehän tietenkin voimme tuomita kirjasarjan sen perusteella, että satumme näkemään saagan päätösosan elokuvana! Todella ala-arvoista. Harry Potter on ilmeisesti saavuttanut päätöksensä kuulostaa sanavalintoina halventavalta ja välinpitämättömältä. Loppuosiossa perusteeton halventaminen vain jyrkkenee ja välittyy viesti etteivät ihmiset saisi nauttia muusta kirjallisuudesta kuin juuri siitä mitä jutun kirjoittaja pitää laadukkaana. Nyt tiedämme myös että naiskriitikot ovat kaiken pahan alku ja juuri.
"Harry Potter-sarjan viimeinen elokuva on kuin väkisin puristettu tummuuden sinfonia, jossa valoilmiöt laukkaavat ja kivimöhkäleet kirpoilevat. Harry ja hänen ystävänsä saavuttavat viimeisen taistelun viimeisen voiton. Jostakin miekasta kamppaillaan. Vai oliko se joku taikaesine."
Vai mikä se nyt oli. Kirjoittaja väheksyy aikaisemmassa kirjoituksessaan teinityttöjä jotka totesivat Vares - Huhtikuun tytöt elokuvasta poistuessaan etteivät tajunneet siitä mitään, vaikka "Katariina Souri selittää puhki lähes jokaisen tapahtuman, tilanteen ja henkilön aikeet." Nyt kun kirjoittaja ei itse ole ihan kartalla mitä tapahtuu, onkin vika elokuvassa.
"Hiukan alkoi jo Kino-Palatsin katsomossa aavistella, että edes vannoutuneet Potter-fanit eivät olleet tyytyväisiä näkemäänsä. 3D-ulotuvuus taitaa olla silkka markkinointikikka. Ei se tehostanut ollenkaan katsomista, mutta entäpä jos ultramassiivinen musiikkitausta leikattaisiin pois, niin jäisikö elokuvasta enää mitään jäljelle? Parasta elokuvassa on epilogi, joka tapahtuu 19 vuotta myöhemmin. Harry on naimisissa ja saattaa jälkeläistään junalle. Onko menossa Tylypahkaan oppiin? No, epilogi ei välttämättä sulkenut sarjaa, ja epäilen, että Warner Bros. -yhtiön johtajat miettivät kuumeisesti, voisiko aiheeseen palata vielä kerran. Saa nähdä."
Kaikki päättyy.
Toinen rasittava piirre kritiikissä on olettamuksiin ja tarkastamattomaan tietoon viittaaminen. Sattuneesta syystä ei ole enää lainausta laittaa, mutta Fränti kirjoitti The Residentin arvostelussa Hilary Swankin esiintyneen edukseen Million Dollar Babyn lisäksi vain ranskalaiselokuva Amélien amerikkalaisessa versiossa. Lausahdus katosi pian tekstistä, jahka pikaisen google checkin jälkeen jaon tutkimustulokseni päivityksen kommenttiboksiin: Swankin tähdittämällä elokuvalla Amelia ei ole mitään tekemistä Amélien kanssa, kyse on elokuva lentäjä Amelia Earhartista. En ole nähnyt elokuvaa, mutta eipä infon tarkastaminen netistä kovin vaikeaa ollut. Olisi mielenkiintoista tietää tuonkin väitteen lähde.
Loppukaneetti Midnight in Parisin arvostelusta:
"Jos saisin päättää, niin veisin lukioikäisen tytön katsomaan elokuvaa. Ehkä hän saisi kiinni niistä henkilöistä, joita elokuvassa vilisee. Ehkä hän menisi seuraavana päivänä kirjastoon ja lainaisi Fitzgeraldin "Kultahatun" tai jopa Hemingwayn romaaneja. Silloin Woody Allenin kliseet olisivat saavuttaneet tarkoituksensa. Tosin tiedän, että tämä ajatus on vain unta, sillä tämän hetken nuoret harrastavat aivan muita asioita kuin me silloin 1950-luvun ja 1960-luvun vaihteessa. Mutta saahan sitä uneksia, että sivitys vielä palaisi Suomeen."
Nuoret ovat siis sivistymättömiä, koska nykyään on tarjolla niin laaja kirjo muutakin kulttuuria kuin silloin kultaisilla 1950-60 luvuilla. Juuri näin. Perspektiiviä kirjallisuuden tuntemisesta sen verran, että ihan ennen lukioikää on ainakin minut pistetty koulussa lukemaan Hemingwayn Vanhus ja meri, sekä muita näistä sivistyksen kulmakivistä.
En olisi lähtenyt kritisoimaan eläkepäivillään blogia harrastavaa Fräntiä, ellei tämä olisi kerjännyt sitä vähättelevillä huomautuksillaan, tässä oli vain pari esimerkkiä siitä. Sitä paitsi ammattikriitikoita saa ja pitääkin kritisoida, jos teksti on epäoikeutettua tai huolimatonta. Kiitos.
