Unkarilaisen Béla Tarrin elokuvat toimivat antiteesinä yleistyneelle tavalle tehdä elokuvia, joissa kuvauksen, leikkauksen ja toiminnan hektisyys saattaa ruutuun informaatiota sellaisella tempolla, ettei kaikkea kerkeä ottamaan edes vastaan. Kärjistettynä vertauskohtana toimikoon musiikkivideot, joissa 30 otosta mahdutetaan alle puolen minuutin aikana ruutuun. Koko The Turin Horse on kuvattu vain samaisella määrällä otoksia ja kestää kaksi ja puoli tuntia, joka taas on ihan inhimillinen pituus verrattuna Tarrin seitsemän ja puoli tuntiseen Sátántangóon. Pikaisen laskutoimituksen jälkeen toteamme siis että otos The Turin Horsessa kestää pyöristettynä sen viitisen minuuttia.
Siinähän ei ole mitään hienoa jos tekee pitkiä otoksia vain pitkien otosten vuoksi, jos kuvat eivät puhu itsessään ja niistä ei liukene mitään ajateltavaa tai ihailtavaa. Tämän elokuvan kohdalla vain on niin, että kolkoista ja pelkistetyistä kuvista välittyy ja pirusti. Béla Tarrilla on taito viedä katsoja etäisesti tuttuun maailmaan, jonka melankolinen kauneus on maalattu Jozef Israëlsin, Alexei Savrasovin ja Akseli Gallen-Kallelan hengessä, puhumattakaan Vincent van Goghin Perunansyöjistä (1885). Kurjuus ja köyhyys on käsinkosketeltavaa ja oikein keskittyessä voi tuntea jo tulevansa miltei sairaaksi itsekin.
Tarina itsessään on yhtä minimalistinen kuin kuvauskin. Friedrich Nietzsche todisti kolmas tammikuuta 1889 tapauksen, jonka seurauksena vaipui kymmeneksi viimeiseksi vuodekseen puhumattomaan ja tekemättömään tilaan perheensä paasattavaksi. Traumatisoiva näky oli tottelemattoman hevosen raivokas raippaaminen. Elokuvassa seurataan tapaukseen johtavaa syy-seuraus kuviota. Tarkemmin, vaikeammaksi ja vaikeammaksi käyvää jokapäiväistä elämää.
Ikääntynyt ja vähäeleinen mies asuu pienessä tönössään tyttärensä kanssa keskellä ei-mitään pois lukien elintärkeää pihakaivoa. Näemme arjen rutiinit, toistuen ja toistuen, raskaammaksi käyvän syklin jossa elämän päiväjärjestys koostuu kaivolla käynnistä, pottujen keitosta, niiden syömisestä, housujen napituksesta, sään ja uppiniskaisen hevosen armoilla selviämisestä. Joskus iltasella sitä palkitsee itsensä napsulla pálinkaa. Joskus kylillä käy jopa vieraita, viinavarannot tenuttanut kaukainen naapuri tai räyhäävä mustalaisleiri. Siinä tiivistettynä lähes kaikki mitä tulee tapahtumaan, se ei ole mikään salaisuus tai spoilaus, tapahtumien sijaan on keskityttävä kerrontatapaan ja mitä sillä viestitetään ja minkälaisia tuntemuksia ne aiheuttavat.
The Turin Horse ei missään nimessä ole elokuva kaikille ja milloin tahansa. Espoo Cinén projektorin käyttäjäkin tuntui nukahtavan kesken näytöksen ja filmi katkesi noin varttia ennen loppua. On ehdottoman tärkeää katsoa elokuva juuri oikealla mielialalla jotta siitä pystyy nauttia. Olin onneksi etuoikeutettu keräämään tunnelmaa ennen elokuvaa Tapiolan lumoavan keskusaltaan äärellä. Tuossa paikassa on jotain todella erityislaatuista ja rauhoittavaa. Siellä sielu lepää ja aika pysähtyy. Ja mieli asettuu Tarrin elokuvaa varten, jonka on määrä olla ohjaajan viimeinen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti