My Valentine (2012) feat. Natalie Portman & Johnny Depp

Lyhytanimaatioiden, Tropic Island Hum ja Rupert and the Frog Song kirjoittaja ja ääninäyttelijä täyttää tänään 70 vuotta. Maamiinojen vastustaja ja vegetarismin puolestapuhuja vieraili aikoinaan myös Simpsoneissa, tutustuttaen Lisan kasvissyöntiin.

Tämä brittiläinen lastenkirjailija ja hyväntekijä julkaisi viime kuussa lyhytelokuvan, joka perustuu hänen kolmannelle vaimolleen säveltämäänsä häälauluun, My Valentine. Lyhytelokuvaa esitetään elokuvateattereissa Yhdysvalloissa ennen draamakomedia The Intouchablesia.

Lyhytelokuvasta on tehty kolme erilaista versiota, yksi nais- ja yksi miesprotagonistilla, sekä yksi kummallakin. Kyseiset nainen ja mies ovat Natalie Portman ja Johnny Depp. Valitse oma suosikkisi. Toivottakaamme vielä lopuksi My Valentinella ohjaajana debytoineelle, Sir Paul McCartneylle, paljon onnea syntymäpäivän johdosta!

 

Snow White & the Huntsman (2012)

Lähtökohta yksi, fantasiaelokuva. Nykyaikainen fantasiaelokuva on omanlaisensa toisinto 1980-luvun skenestä. Tuota pirteää edeltäjäänsä seurasi ankeammat ajat ja lievän pimennyshoidon läpikäynyt genre palasi suosioon kymmenisen vuotta sitten. Vanhoja klassikoita on päivitetty ja synnytetty nippu uusia, niin vanhemmasta fantasiakirjallisuudesta, kuin moderneista saagoista.

Leimallista on yhä nuorempiin aikuisiin ja yhä laajempaan yleisöön kohdistuva kosiskelu. Toinen näkyvimmistä eroista on CGI-tekniikan käyttö, eli tietokoneellisesti muokatut hahmot ja maailma. Kumpikin jättää jälkensä tuotteeseen, tehden siitä helposti sieluttomamman ja etäisemmän.

Lähtökohta kaksi, alaosasto. Snow White & the Huntsman kuvastaa tämän hetkistä, nuorisolle suunnattua dark fantasya. Musiikkivideoiden ja levynkansien, videopelien ja CGI-taiteen vakiokuvastoon tuo vivahde tunki puoliväkisin tummia fantasiaelementtejään samoihin aikoihin kuin fantasiaelokuva alkoi tehdä paluuta.

Bändien tyyliä ja jopa pelisaagan osia on muokattu trendin mukaiseen suuntaan, sopi se niille tai ei. Fantasiaelokuvaan tyyli on löytänyt paikkansa vasta hiljalleen, ottaen mallia muiden taiteenlajien teoksista. Aina vain elokuvamaisemmista peleistä on lainattu eeppisten introjen ja välipätkien tehoja, mielikuvituksellisia maailmoja ja taistelukohtauksien väkevyyttä. Musiikkivideoista on voinut ammentaa tiivistettyjä kertomuksia, yksityiskohtaiseen ja näyttävään asuun puettuna.

Lähtökohta kolme, erikoistuminen. Fantasiaelokuvan tummankalmeassa haarassa on paikkansa Grimmin veljeksille ja satuaarteiden varioimiselle. Särmikkäät ja rajuja opetuksia sisältävät teokset ovat kääntyneet vanhemmille katsojille useaan otteeseen aikojen saatossa, mutta pääosin enemmän tai vähemmän pinnan alla. Viimevuotinen Red Riding Hood aloitti twilight-aikakauden satutehtailun isommassa mittakaavassa, tuloksenaan korea kuori, jonka sisälle olisi kaivannut vielä paljon täytettä.

Toisin kuin Punahilkka, Lumikki on verrattain harvoin saanut uusia näkemyksiä. Luultavimmin, koska Disneyn animaatio on aika definitiivinen, eikä etenkään lapsille suunnatuille versioille keksi perusteita. Tänä vuonna ja lähes samoihin aikoihin on saanut ensi-iltansa peräti kaksi Lumikki-sovitusta. Snow White & the Huntsmanin on huhuiltu saavan jo jatkoakin. Ensi vuonna seuraa Hannun ja Kertun seikkailut noidanmetsästäjinä. Aika on nyt oikea ja mitä jäi viimevuotisesta Punahilkasta kaipaamaan, voidaan nyt ottaa takaisin Lumikin kanssa?

Mitä voi jo promomateriaalista päätellä, kovinkaan kauas Twilightin imusta ei olla karattu. Pääroolit on jaettu kohderyhmää ajatellen tämän hetken kuumille nimille. Kristen Stewartia en pysty henkilökohtaisesti pitämään erityisen vetoavana, joka olisi periaatteessa ihan kaivattavaa posliininuken siroksi, lämpimäksi ja herttaiseksi neidoksi miellettävältä Lumikilta. Mitä koen ja ajattelen elokuvaa katsoessani näyttelijän olevan, on purkkapop-ilmiö, vänkäleukainen kömpelö tavis, jolla on kaksi valtavaa valkoista palikkaa etuhampainaan. Ei juuri enempää, eikä vähempää.

Metsästäjää esittävä Chris Hemsworth on vastaavasti miespuolisia teini-idoleita, kohtalaisessa nosteessa oleva aussi, josta en välitä sitäkään vähää. Joutui oikeasti tekemään töitä asennoituakseen elokuvaa varten niin, että pystyisi käsittelemään tällaisen parivaljakon. Siitä olikin apua ja pahimmat häiriötekijät sai suodatettua asenteella minimiin.

Charlize Theron ilkeänä kuningattarena sen sijaan käy, vaikka rooliin alunperin haluttu Winona Ryder olisi käynyt vielä paremmin. Elokuvan nimi viittaa metsämieheen ja hahmoon syvennytäänkin hieman, mutta todellinen tarkastelun kohde onkin juuri tuo kuningatar. Elokuva ei pyri pelkästään kertomaan tarinaa siitä kuinka paha tuo nainen on, vaan miksi tämä on niin paha.

Elokuva on alusta asti erittäin näyttävä ja kohtalaisen pitkälle se onnistuu olemaan jopa lupaavakin. Mitään tavallista suurempaa ei lopulta kuitenkaan saada. Kuori on näyttävä ja koostuu paikoin ihanaisista satumetsistä, paikoin karummista jyrkänteistä. Matkan varrella tavatut otukset tekevät vaikutuksen. Väkivaltaa piisaa, tarpeetontakin. Efektit ovat kohtalaisen sulavia ja näyttäviä, osittain kliseisiä, mutta silloinkin tehokkaita. Siirappi ei onnistu olemaan yhtä sulavaa, mutta mitään muovisauhdedraamaakaan elokuva ei liikaa tarjoile. Kaikkiaan yllättävän onnistunut, visuaalisesti näyttävä viihdeannos lajissaan. Antoisa sopivalla asenteella nautittuna.

Ulver - Childhood's End (2012)

Ulver - Childhood's End: Lost & Found from the Age of Aquarius (2012)

1. Bracelets of Fingers (The Pretty Things cover)     04:12
2. Everybody's Been Burned (The Byrds cover)     03:25
3. The Trap (Bonniwell’s Music Machine cover)     02:33
4. In the Past (The Chocolate Watchband cover)     02:54
5. Today (Jefferson Airplane cover)     03:20
6. Can You Travel in the Dark Alone (Gandalf cover)     04:02
7. I Had Too Much to Dream Last Night (The Electric Prunes cover)     02:54
8. Street Song (13th Floor Elevators cover)     05:14
9. 66-5-4-3-2-1 (The Troggs cover)     03:23
10. Dark Is the Bark (The Left Banke cover)     04:03
11. Magic Hollow (The Beau Brummels cover)     03:15
12. Soon There Will Be Thunder (Common People cover)     02:27
13. Velvet Sunsets (Music Emporium cover)     02:44
14. Lament of the Astral Cowboy (Curt Boettcher cover)     02:14
15. I Can See the Light (Les Fleur de Lys cover)     03:14
16. Where Is Yesterday (The United States of America cover)     03:58


Childhood's End on kahdesta kolmen vuoden, kiertueiden ja studioalbumin erottomasta sessiosta koottuu tribuutti kuusikymmenluvun psykedeeliselle popille. Sessioiden aiottua pitempi aikaväli venytti alkuperäisiä suunnitelmia albumin julkaisusta vuosilla, mutta nyt se on täällä. The Electric Prunes cover I Had too Much to Dream Last Night on ollut kuultavilla jo iäisyyden, jonka lisäksi keikoilla on saanut nauttia muita lainapaloja ennakkoon.

Lainakappaleet ja tribuutit eivät ole Ulverin tuotannossa millään muotoa uusi asia, mittasuhteet on vain vedetty tällä kertaa pidemmälle. Dead Can Dancea, Kissia, Black Sabbathia, Princea ja Pink Floydia on ulveroitu aiemmin, eikä lähteet kokonaiselle cover-levylle kovinkaan kaukana ole edellämainituista. Kappaleet ovat yhtä lukuunottamatta 1960-luvun viimeisiltä vuosilta. Ne ovat tarkoituksenmukaisesti undergroundia, happoista, rakkauden ja aikakautensa kuvaa, yhteensopivaa poppia ja himmailua.

Ulver joutuu levy toisensa jälkeen vastakkainasetelluksi menneisyytensä kanssa, muodonmuutosta on vaikea olla käsittelemättä ja toisaalta ensileimaa on vaikea saada pyyhittyä, vaikkei edustaisi varhaista tyyliään enää lainkaan. Ulver on tyylillisesti ensisijaisesti connaisseur, taiteiden ja tyylilajien tietouden ekspertti. Asemaa on haettu ja etsitty itsetarkoituksellisesti, kuin susi tarkoitustaan konsanaan. Löydetty tieto, taito ja taide kanavoidaan suden ja ihmisen kautta Ulver konkretiaksi. Musiikillisiin tyylilajeihin syvennytään ja niitä esitellään kuuntelijalle siinä missä William Blaken runoutta, kansantaruja, jumalakäsitteitä tai lykantropiaa.

Se on näkynyt tuotannossa alusta asti, ensin samaistuttua Norjassa valloillaan olevaan black metal yhteisöön, sekä kansanperinteiseen, akustisklassiseen neo-folkiin. Genre, joka leimaa yhtyettä edelleen, oli tutkittu kolmen hyvin erilaisen trilogian osan jälkeen ja seuraavaksi lähdettiin tutkimaan elektronista, trip-hopia, avant-gardea, minimalismia, glitchia, ambientia ja elokuvamusiikkia trendien ja alakulttuurien määrittämistä lähtökohdista, kokeillen elektronisen ambientin lisäksi jopa tuotannollisesti hyvin hiottua pop-säveltämistä ja taiderockia.

Ulver tekee hyvää työtä mielenkiintoisen ja aliarvostetun musiikin lähettiläänä. Itse olen psykedeelisen kuusaripopin suuri ystävä ja levyn valinnoista vain puolet tulevat itselleni tutuilta yhtyeiltä, biisivalinnoista prosentti on vieläkin olemattomampi. Tavoite siinä suhteessa on saavutettu, valintojen sisältämä materiaali on kieltämättä antoisaa ja uusia tuttavuuksia esittelevää. Albumiin ne on yhtenäistetty tyylin sopivaan esitysmuotoonsa, kuin niille luodun orkesterinsa ja vaikuttavan äänen omaavan laulajamestarin, herra Ryggin toimesta.

Norjalaisbändi, nyttemmin brittilohkolla vahvistettu, on aina osannut arvostaa tuotannossaan samanarvoisesti päätöitä, välitöitä ja sivutöitä, jolla taataan tietynlainen laatu tuotteeseen. Kelle mikä levy on mitäkin, voi osittain vaihdella, mutta Childhood's End on aiempia esimerkkejä vahvemmin ehdoton sivutyö, nimityksen positiivisessä merkityksessä. Tyylien vaihdoksilla ei kosiskella kuuntelijoita, pikemminkin ne voivat pahimmillaan etäännyttää ärsyyntyneitä faneja. Vaikka kaikki muu tuntuisi suvaittavalta, puhdas pop on tällaisessa tapauksessa se viimeinen tabu.

Flirttailustaan ja yksittäisistä kokeiluistaan huolimatta Ulver ei ole ikinä tehnyt näin isosti poprokkia. Kappaleet on toki sävytetytty psykedelialla ja häivähdyksellä ambientia, mutta olisihan sitä luullut kappaleiden välistä löytyvän pitempiäkin siltoja, leijailuja ja staattisuutta. Siitä ei varsinaisesti ole kyse, vaikkei sitä täysin poiskaan ole suljettu. Käsittelemme hyvin rehellistä lapsuuden muistojen ja nostalgian ylistystä. Daniel O'Sullivanin osa yhtyeessä sen kuin kasvaa, kun musiikki alkaa pitämään kitararockin osuutta yhä tärkeämpänä. Showta tämä ei kuitenkaan varasta.

Kokonaisuus on sujuva paria hetkellistä epäkohtaa lukuunottamatta ja kappaleet yksittäisinä teoksina ovat varsin onnistuneita paloja. Harva nousee varsinaisesti muiden yläpuolelle, joka ilman muuta on tarkoituksenmukaistakin. Musiikillisesti kaikki lähtökohdat sivuuttaen albumi on pääosin varsin nautinnollinen trippi. Karuselli lähtee pyörimään rakkautta julistaen ja uiskentelee näennäisen keveissä vesissä. Kuuntelukertojen jälkeen tämäkin levy onnistuu tuomaan alati uusia ulottuvuuksia ja yksityiskohtia. Ison kappalearsenaalin voimin täytetty julkaisu ei osoita suuria heikkouden merkkejä tyylillisessä valinnassaan, asia erikseen onko kuuntelijalla itsellään vaikeuksia suhtautua kyseenomaiseen tyyliin.

Drudkh - Вічний Оберт Колеса (Eternal Turn of the Wheel, 2012)

1. Вічне Коло
    Eternal Circle     01:17
2. Подих Холодної Чорної Землі (Березень) 
    Breath of Cold Black Soil (March)     10:04
3. Коли Боги Залишають Свої Смарагдові Чертоги (Серпень) 
    When Gods Leave Their Emerald Halls (August)     09:39
4. Прощання Зі Скорботними Птахами Осені (Жовтень) 
    Farewell to Autumn's Sorrowful Birds (October)     08:02
5. Ніч Зіткана Зі Снігу, Вітрів Та Сивих Зірок (Грудень)
    Night Woven of Snow, Winds and Grey-haired Stars (December)


Ylpeys omasta maasta, kansanperinteestä, luonnosta ja mystiikasta toimii jälleen kerran motiivina ukrainalaiselle black metal kollektiiville. Slaavilaisen melankolinen tunnelma täyttyy burzumilaisista riffeistä ja kaikkensa antavasta, epätoivon sävyttämästä ukrainan tulkinnasta. Keskimäärin vuosittain uutta materiaalia julkaiseva yhtye ei ole siis tuntunut äkkiseltään keksineen sitä ikuista pyörää uudestaan. Tarkemmin tarkasteltuna voi kuitenkin todeta, että kyseessä on vahva paluu juurille, josta saatta versota jopa uusi alku.

Drudkhin neljä ensimmäistä albumia (Forgotten Legends, Autumn Aurora, The Swan Road, Blood in Our Wells) muodostavat yhtyeen klassisen vaiheen, eli sen varhaisen kauden, johon aina kaipailla ja viitata. Ne ovat yksioikoisia, rehellisiä, luonnollisia ja kauniita, eeppisiä vuodenaikasävellyksiä ja runoutta. Sen jälkeinen tuotantopuunrunko on alkanut levittää oksiaan ulommas ja valtaamaan alaa laajemmin.

Instrumentaali Songs of Grief and Solitude koostui aiemman tuotannon folk-versioista, toimien siltana bändin uudelle kaudelle. Ennen suuremmalle levy-yhtiölle siirtymistä Drudkh onnistui luomaan hyvin kauniin ja hyvin rajoitetun, ainoastaan vinyyli-ep muodossa myydyn Anti-Urbanin lisäksi vain osittain onnistuneen, vanhan toistoon nojautuvan Estrangementin. Progressiivisuus ja tuotannon merkitys lisääntyivät huomattavasti Season of Mistin astuessa kuvioihin. Microcosmos sisältää hienoja sävellyksiä, mutta on epäyhtenäisin ja kokonaisvaltaisesti etäisin Drudkhin tuotannosta.

Edellinen levy, Handful of Stars tarjoili paljon mielenkiintoista kuunneltavaa ja oli tuolloin uuden kauden ehdottomasti onnistunein tuotos. Ennen tuoreinta albumia, Drudkhin ja Alcestin voimia yhdistyi levyllisen verran Old Silver Key -projektin muodossa. Drudkh, omalla tunnistettavalla äänellään ja tunnelmallaan musiikillisia sävyjä maalaileva kulttuuri- ja luontolähtöinen mystiikan säveliksi pukija. Alcest, myös omalla tunnistettavalla äänellään ja tunnelmallaan musiikillisia sävyjä maalaileva lapsuuden mielikuvitusmaailma- ja luontolähtöinen mystiikan säveliksi pukija. Toimivat nimenomaan omalla kielellään ja kokonaisvaltaisella konseptillaan aina täydellisesti, yhdessä kompromissien täyteisessä kokeilussa tulos jää kuuntelukelpoisuudessaan paljon lyhytikäisemmäksi.

Tässä vaiheessa kuuntelija olettaisi uuden suunnan olevan sen verran pysyvä, ettei ainakaan alkuaikojen tulkintamuotoon olisi palaamista. Tuskin voisi enempää väärässä ollakaan. Eternal Turn of the Wheel alkaa tuulen tuiverruksella ja hyvin perinteisen kauniilla, akustisella folk-kitaroinnilla ja parilla häilyvällä linnun liverryksellä ja puron solinalla. Tunnelma saadaan luotua hyvin yksinkertaisilla ja maanläheisillä keinoilla vastaanottavaiseksi. Lyhyehköä introa seuraa kaikeksi yllätykseksi juuri se taantunut Drudkh, jonka paluuta ei uskaltanut edes toivoa.

Neljään, keskimäärin hieman alle kymmenminuuttiseen vuodenaikateokseen jakautunut albumi alkaa maaliskuisista tunnelmista, äärimmäisen koskettavilla, intron teemoja toistavilla, kylmän mustan maaperän henkäyksillä. Rumpuinpaukutus on usein oikeastaan ainoa kirkkaasti melankolisen kitaran ja basson luoman vyöryn ja massan lävistävä elementti. Tärkeimpiä puolia ovat myös taustalla häilyvät, massaa mukailevat ja kaihoisia melodioita luovat koskettimet. Kolmin kappalein soivat kiipparit tukevat tunnelmaa virheettömästi ja monesti jopa luovat sen koskettavan kerroksensa teoksiin. Muitakaan osa-alueita ei voi väheksyä, jokaisella instrumentilla on tärkeä roolinsa ja kaikki kerkeävät albumin aikana päärooliin.

Pyörä kierähtää kuukausia eteenpäin, taivas jyrisee ja saapuu elokuu. Jumalat jättävät smaragdisalinsa taakseen. Rumpujen rytminen takominen vaihtelee äärimmäisyydestä toiseen, massa ja venytelty koskettimen alavire vaihtuu herkempään tunnelmointiin vain hetkeksi. Kyse voisi olla albumin ehkä yksilönä merkityksettömimmästä sävellyksestä, yksioikoisemmasta ja perusasioiden äärellä takovasta, hypnotisoivasta paahdosta, joka on kokonaisuuteen sidottuna kuitenkin täysin olennainen etappi. Tavanomaisesta luonnon äärelle kaappaavasta hypnotismista poiketen kappale onkin hyvin mukaansatempaavan takova ralli.

Lokukuuhun pyörähdettyä on aika lausua jäähyväiset syksyn suruisille linnuille. Olen henkilökohtaisesti aika heikkona kaihoisiin eläinääniin, toki mieluusti mökin lauturilla niitä kesäyössä kuunnellen, mutta miksei käytettynä musiikissa instrumentin tavoin. Onhan kyseessä kauneinta ja orgaanisinta musiikkia mitä maa päällään kantaa. Toisiksi viimeinen kappale jää kummittelemaan mieleen juuri näiden lainaäänien ansiosta, joita musiikki itsessään tukee upeasti.

Variksen raakkuessa ja askelten rikkoessa rapean lumen koskemattoman kalvon, koetaan siirtymä joulukuuhun. Lumesta punottuun yöhön, tuuliin ja harmaahapsisiin tähtiin. Finaali vie aloitetun työn kunnialla loppuun, kellottaen outron päätteeksi levylle mittaa noin 37 minuuttia, joka on vallan mainio pituus Drudkhin tuotokselle. Kokonaisuus ei pitkästytä sekuntiakaan ja levyn päätyttyä tekee aina mieli aloittaa alusta.

Klassisen kauden päättänyt Blood in Our Wells lie itselleni tärkein julkaisu yhtyeeltä, vaikka tuotantoa on aika tasaisesti kautta linjan kulutettu ja suurin osa laadullisesti vastaa yleistä linjaa. Pidin myös täysin eri oksanhaarasta vuollun edellislevyn, Handful of Starsin kokonaisuudesta ja tyylistä, se lukeutuu varmasti Drudkhin musiikillisesti taidokkaimpiin suorituksiin, eikä tunnelmastakaan olla täysin tingitty.

Onko yhtyeen sitten kannattavaa taantua takaisin juurilleen, juuri kun uusi monipuolinen yleisilme on saatu toimimaan niin hyvin? Pidän uuden levyn alkukantaisemmasta, raadollisemmasta ja yhtenäisemmästä kokonaiskuvasta ja niin kauan kun alkuperäisestä mallista saa louhittua lisää, se on aina tervetullutta. Kaikkiaan kumpikin kahdesta hyvin erilaisesta teoksesta on yhtälailla ehdottomia helmiä klassisen kauden jälkeisellä Drudkhilla. Tärkeintä onkin, että musiikin luomista jatketaan ensisijaisesti intohimon ajamana, tyylillisesti ja teknisesti pukien kokonaisuuden sen hetkisen mielialan mukaan. Drudkh vuonna 2012 toimii juurikin näin.

Prometheus (2012)

Prometheus on taas niitä tapauksia, joita elokuvaharrastajien on vaikea mennä katsomaan ilman mitään ennakkoasetelmia. Kyseessä on erään elokuvaklassikon syitä ja seurauksia syventävä erillinen tarinansa, mutta ennen kaikkea Ridley Scottin paluu tieteiselokuvan pariin. Miehen, joka määritteli genren kaksi ala-osastoa uudelleen kolmisenkymmentä vuotta sitten. Jännityselementtisen tieteiskauhun elokuvallaan Alien ja toiminnallisen dystopiakuvauksen sitä seuranneella Blade Runnerilla. Kummatkin ihmisyyttä ja inhimillisyyttä käsitteleviä ja pohtivia teoksia.

Ihminen ja inhimillisyys ovat jälleen ohjaajan käsittelyssä, tällä kertaa jopa kaiken keskipisteessä. Kyllä, elokuva on Alienin täysiverinen esi-osa, mutta myös aivan omalla tarinanrungollaan varusteltu, kiehtova tieteissatu. Tarina on jopa verrattain omaperäinen tämän mittasuhteen spektaakkeliksi, eikä toista nykyaikaisten kassamagneettien kaavaa. Ensimmäisen Alienin hillitty jännite on vahvasti läsnä ja rauhallisesti etenevästä tahdistaan huolimatta tapahtumien kulku on koko ajan vetävää.

Prometheus on tutkimusretkikunnan avaruusalus, joka lähtee muinaisten symbolien viitoittamalle tielle, etsimään vihjeitä ihmisrodun alkuperästä kaukaa avaruudesta. Aluksen miehistö ja naisisto on mielenkiintoista ja monenkirjavaa, mutta monen motiivit ja mukanaolo olisi hyvin epätodennäköistä todellisessa tilanteenssa, puhumattakaan porukan yhteispelistä muutenkin. Kyseenalaistaminen ei tule mieleen Alien-saagassa ja elokuvallinen vapaus on muutenkin käsiteltävissä niissä paremmin. Prometheus pyrkii pikkutarkkuuteen, yksityiskohtaisuuteen ja mahtipontisuuteen kaikilla osa-alueille, joten myös epäkohdat hämäävät enemmän.

Ridley Scott on vahvojen naishahmojen kannattaja: ei vähäisimpänä esimerkkinä yksi kaikkien aikojen naishahmoista, Sigourney Weaverin esittämä Ellen Ripley. Prometheuksen naispääroolin hoitaa hivenen eksoottisempi valinta, ruotsalaisneito Noomi Rapace, joka hoitaa roolinsa brittiaksentilla. Kohtalaisesta suorituksestaan huolimatta mieleenpainuvimmaksi tästä joukosta jää kovassa nosteessa oleva Michael Fassbender, aluksen androidikiintiön täyttävänä Davidina. Fassbenderin rooli on mielenkiintoisesti kirjoitettu ja vaatii toimiakseen juuri häneltä luonnistuvaa tulkintaa. Elokuva koostuu monista kerroksista, jotka käsittelevät samankaltaisia teemoja. Davidin hahmo ja sen kehitys heijastaa monella tavalla koko muunkin elokuvan tematiikkaa.

Ajalleen uskolliseen henkeen, riisutun ja tunnelmallisen Alienin voimavarana toimi intiimi ja klaustrofobinen kauhuskenaario. Prometheksessa on tyylillisesti paljon samaakin, mutta visuaalinen mahtipontisuus ja kuvien tunnelmallisuus on aivan toisella tasolla. Tunnelmaa ja tarinaa rakennetaan maltillisesti, kasaten rohkeasti odotuksia korkealle. Eipä siinä, kyllä se antaakin kun on sen aika.

Kaikkiaan elokuva on hirvittävän kylmä ja se tavoittaa toivotun synkeyden asteen lähes kaikilta osa-alueiltaan. Filosofisella tasolla elokuva jää erittäin hyvästä yrityksestään huolimatta hieman puolitiehen. Se on mielenkiintoinen lisä Alien-universumiin ja saagaan, jotain mihin Alien vs. Predatorit eivät koskaan pystyneet. Ridley Scott on erittäin tervetullut palaamaan genren pariin, joskaan uutuus ei samassa sarjassa kahden klassikkonsa kanssa taistele. Se on silti monipuolinen ja antoisa, luultavasti lukuisia katselukertoja kestävä pienimuotoinen elämys, jota voi hyvillä mielin suositella fanien lisäksi myös muille avaruusseikkailusta kiinnostuneille.