Prometheus on taas niitä tapauksia, joita elokuvaharrastajien on vaikea mennä katsomaan ilman mitään ennakkoasetelmia. Kyseessä on erään elokuvaklassikon syitä ja seurauksia syventävä erillinen tarinansa, mutta ennen kaikkea Ridley Scottin paluu tieteiselokuvan pariin. Miehen, joka määritteli genren kaksi ala-osastoa uudelleen kolmisenkymmentä vuotta sitten. Jännityselementtisen tieteiskauhun elokuvallaan Alien ja toiminnallisen dystopiakuvauksen sitä seuranneella Blade Runnerilla. Kummatkin ihmisyyttä ja inhimillisyyttä käsitteleviä ja pohtivia teoksia.
Ihminen ja inhimillisyys ovat jälleen ohjaajan käsittelyssä, tällä kertaa jopa kaiken keskipisteessä. Kyllä, elokuva on Alienin täysiverinen esi-osa, mutta myös aivan omalla tarinanrungollaan varusteltu, kiehtova tieteissatu. Tarina on jopa verrattain omaperäinen tämän mittasuhteen spektaakkeliksi, eikä toista nykyaikaisten kassamagneettien kaavaa. Ensimmäisen Alienin hillitty jännite on vahvasti läsnä ja rauhallisesti etenevästä tahdistaan huolimatta tapahtumien kulku on koko ajan vetävää.
Prometheus on tutkimusretkikunnan avaruusalus, joka lähtee muinaisten symbolien viitoittamalle tielle, etsimään vihjeitä ihmisrodun alkuperästä kaukaa avaruudesta. Aluksen miehistö ja naisisto on mielenkiintoista ja monenkirjavaa, mutta monen motiivit ja mukanaolo olisi hyvin epätodennäköistä todellisessa tilanteenssa, puhumattakaan porukan yhteispelistä muutenkin. Kyseenalaistaminen ei tule mieleen Alien-saagassa ja elokuvallinen vapaus on muutenkin käsiteltävissä niissä paremmin. Prometheus pyrkii pikkutarkkuuteen, yksityiskohtaisuuteen ja mahtipontisuuteen kaikilla osa-alueille, joten myös epäkohdat hämäävät enemmän.
Ridley Scott on vahvojen naishahmojen kannattaja: ei vähäisimpänä esimerkkinä yksi kaikkien aikojen naishahmoista, Sigourney Weaverin esittämä Ellen Ripley. Prometheuksen naispääroolin hoitaa hivenen eksoottisempi valinta, ruotsalaisneito Noomi Rapace, joka hoitaa roolinsa brittiaksentilla. Kohtalaisesta suorituksestaan huolimatta mieleenpainuvimmaksi tästä joukosta jää kovassa nosteessa oleva Michael Fassbender, aluksen androidikiintiön täyttävänä Davidina. Fassbenderin rooli on mielenkiintoisesti kirjoitettu ja vaatii toimiakseen juuri häneltä luonnistuvaa tulkintaa. Elokuva koostuu monista kerroksista, jotka käsittelevät samankaltaisia teemoja. Davidin hahmo ja sen kehitys heijastaa monella tavalla koko muunkin elokuvan tematiikkaa.
Ajalleen uskolliseen henkeen, riisutun ja tunnelmallisen Alienin voimavarana toimi intiimi ja klaustrofobinen kauhuskenaario. Prometheksessa on tyylillisesti paljon samaakin, mutta visuaalinen mahtipontisuus ja kuvien tunnelmallisuus on aivan toisella tasolla. Tunnelmaa ja tarinaa rakennetaan maltillisesti, kasaten rohkeasti odotuksia korkealle. Eipä siinä, kyllä se antaakin kun on sen aika.
Kaikkiaan elokuva on hirvittävän kylmä ja se tavoittaa toivotun synkeyden asteen lähes kaikilta osa-alueiltaan. Filosofisella tasolla elokuva jää erittäin hyvästä yrityksestään huolimatta hieman puolitiehen. Se on mielenkiintoinen lisä Alien-universumiin ja saagaan, jotain mihin Alien vs. Predatorit eivät koskaan pystyneet. Ridley Scott on erittäin tervetullut palaamaan genren pariin, joskaan uutuus ei samassa sarjassa kahden klassikkonsa kanssa taistele. Se on silti monipuolinen ja antoisa, luultavasti lukuisia katselukertoja kestävä pienimuotoinen elämys, jota voi hyvillä mielin suositella fanien lisäksi myös muille avaruusseikkailusta kiinnostuneille.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti