Lähtökohta yksi, fantasiaelokuva. Nykyaikainen fantasiaelokuva on omanlaisensa toisinto 1980-luvun skenestä. Tuota pirteää edeltäjäänsä seurasi ankeammat ajat ja lievän pimennyshoidon läpikäynyt genre palasi suosioon kymmenisen vuotta sitten. Vanhoja klassikoita on päivitetty ja synnytetty nippu uusia, niin vanhemmasta fantasiakirjallisuudesta, kuin moderneista saagoista.
Leimallista on yhä nuorempiin aikuisiin ja yhä laajempaan yleisöön kohdistuva kosiskelu. Toinen näkyvimmistä eroista on CGI-tekniikan käyttö, eli tietokoneellisesti muokatut hahmot ja maailma. Kumpikin jättää jälkensä tuotteeseen, tehden siitä helposti sieluttomamman ja etäisemmän.
Lähtökohta kaksi, alaosasto. Snow White & the Huntsman kuvastaa tämän hetkistä, nuorisolle suunnattua dark fantasya. Musiikkivideoiden ja levynkansien, videopelien ja CGI-taiteen vakiokuvastoon tuo vivahde tunki puoliväkisin tummia fantasiaelementtejään samoihin aikoihin kuin fantasiaelokuva alkoi tehdä paluuta.
Bändien tyyliä ja jopa pelisaagan osia on muokattu trendin mukaiseen suuntaan, sopi se niille tai ei. Fantasiaelokuvaan tyyli on löytänyt paikkansa vasta hiljalleen, ottaen mallia muiden taiteenlajien teoksista. Aina vain elokuvamaisemmista peleistä on lainattu eeppisten introjen ja välipätkien tehoja, mielikuvituksellisia maailmoja ja taistelukohtauksien väkevyyttä. Musiikkivideoista on voinut ammentaa tiivistettyjä kertomuksia, yksityiskohtaiseen ja näyttävään asuun puettuna.
Lähtökohta kolme, erikoistuminen. Fantasiaelokuvan tummankalmeassa haarassa on paikkansa Grimmin veljeksille ja satuaarteiden varioimiselle. Särmikkäät ja rajuja opetuksia sisältävät teokset ovat kääntyneet vanhemmille katsojille useaan otteeseen aikojen saatossa, mutta pääosin enemmän tai vähemmän pinnan alla. Viimevuotinen Red Riding Hood aloitti twilight-aikakauden satutehtailun isommassa mittakaavassa, tuloksenaan korea kuori, jonka sisälle olisi kaivannut vielä paljon täytettä.
Toisin kuin Punahilkka, Lumikki on verrattain harvoin saanut uusia näkemyksiä. Luultavimmin, koska Disneyn animaatio on aika definitiivinen, eikä etenkään lapsille suunnatuille versioille keksi perusteita. Tänä vuonna ja lähes samoihin aikoihin on saanut ensi-iltansa peräti kaksi Lumikki-sovitusta. Snow White & the Huntsmanin on huhuiltu saavan jo jatkoakin. Ensi vuonna seuraa Hannun ja Kertun seikkailut noidanmetsästäjinä. Aika on nyt oikea ja mitä jäi viimevuotisesta Punahilkasta kaipaamaan, voidaan nyt ottaa takaisin Lumikin kanssa?
Mitä voi jo promomateriaalista päätellä, kovinkaan kauas Twilightin imusta ei olla karattu. Pääroolit on jaettu kohderyhmää ajatellen tämän hetken kuumille nimille. Kristen Stewartia en pysty henkilökohtaisesti pitämään erityisen vetoavana, joka olisi periaatteessa ihan kaivattavaa posliininuken siroksi, lämpimäksi ja herttaiseksi neidoksi miellettävältä Lumikilta. Mitä koen ja ajattelen elokuvaa katsoessani näyttelijän olevan, on purkkapop-ilmiö, vänkäleukainen kömpelö tavis, jolla on kaksi valtavaa valkoista palikkaa etuhampainaan. Ei juuri enempää, eikä vähempää.
Metsästäjää esittävä Chris Hemsworth on vastaavasti miespuolisia teini-idoleita, kohtalaisessa nosteessa oleva aussi, josta en välitä sitäkään vähää. Joutui oikeasti tekemään töitä asennoituakseen elokuvaa varten niin, että pystyisi käsittelemään tällaisen parivaljakon. Siitä olikin apua ja pahimmat häiriötekijät sai suodatettua asenteella minimiin.
Charlize Theron ilkeänä kuningattarena sen sijaan käy, vaikka rooliin alunperin haluttu Winona Ryder olisi käynyt vielä paremmin. Elokuvan nimi viittaa metsämieheen ja hahmoon syvennytäänkin hieman, mutta todellinen tarkastelun kohde onkin juuri tuo kuningatar. Elokuva ei pyri pelkästään kertomaan tarinaa siitä kuinka paha tuo nainen on, vaan miksi tämä on niin paha.
Elokuva on alusta asti erittäin näyttävä ja kohtalaisen pitkälle se onnistuu olemaan jopa lupaavakin. Mitään tavallista suurempaa ei lopulta kuitenkaan saada. Kuori on näyttävä ja koostuu paikoin ihanaisista satumetsistä, paikoin karummista jyrkänteistä. Matkan varrella tavatut otukset tekevät vaikutuksen. Väkivaltaa piisaa, tarpeetontakin. Efektit ovat kohtalaisen sulavia ja näyttäviä, osittain kliseisiä, mutta silloinkin tehokkaita. Siirappi ei onnistu olemaan yhtä sulavaa, mutta mitään muovisauhdedraamaakaan elokuva ei liikaa tarjoile. Kaikkiaan yllättävän onnistunut, visuaalisesti näyttävä viihdeannos lajissaan. Antoisa sopivalla asenteella nautittuna.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti