1. Вічне Коло
Eternal Circle 01:17
2. Подих Холодної Чорної Землі (Березень)
Breath of Cold Black Soil (March) 10:04
3. Коли Боги Залишають Свої Смарагдові Чертоги (Серпень)
When Gods Leave Their Emerald Halls (August) 09:39
4. Прощання Зі Скорботними Птахами Осені (Жовтень)
Farewell to Autumn's Sorrowful Birds (October) 08:02
5. Ніч Зіткана Зі Снігу, Вітрів Та Сивих Зірок (Грудень)
Night Woven of Snow, Winds and Grey-haired Stars (December)
Ylpeys omasta maasta, kansanperinteestä, luonnosta ja mystiikasta toimii jälleen kerran motiivina ukrainalaiselle black metal kollektiiville. Slaavilaisen melankolinen tunnelma täyttyy burzumilaisista riffeistä ja kaikkensa antavasta, epätoivon sävyttämästä ukrainan tulkinnasta. Keskimäärin vuosittain uutta materiaalia julkaiseva yhtye ei ole siis tuntunut äkkiseltään keksineen sitä ikuista pyörää uudestaan. Tarkemmin tarkasteltuna voi kuitenkin todeta, että kyseessä on vahva paluu juurille, josta saatta versota jopa uusi alku.
Drudkhin neljä ensimmäistä albumia (Forgotten Legends, Autumn Aurora, The Swan Road, Blood in Our Wells) muodostavat yhtyeen klassisen vaiheen, eli sen varhaisen kauden, johon aina kaipailla ja viitata. Ne ovat yksioikoisia, rehellisiä, luonnollisia ja kauniita, eeppisiä vuodenaikasävellyksiä ja runoutta. Sen jälkeinen tuotantopuunrunko on alkanut levittää oksiaan ulommas ja valtaamaan alaa laajemmin.
Instrumentaali Songs of Grief and Solitude koostui aiemman tuotannon folk-versioista, toimien siltana bändin uudelle kaudelle. Ennen suuremmalle levy-yhtiölle siirtymistä Drudkh onnistui luomaan hyvin kauniin ja hyvin rajoitetun, ainoastaan vinyyli-ep muodossa myydyn Anti-Urbanin lisäksi vain osittain onnistuneen, vanhan toistoon nojautuvan Estrangementin. Progressiivisuus ja tuotannon merkitys lisääntyivät huomattavasti Season of Mistin astuessa kuvioihin. Microcosmos sisältää hienoja sävellyksiä, mutta on epäyhtenäisin ja kokonaisvaltaisesti etäisin Drudkhin tuotannosta.
Edellinen levy, Handful of Stars tarjoili paljon mielenkiintoista kuunneltavaa ja oli tuolloin uuden kauden ehdottomasti onnistunein tuotos. Ennen tuoreinta albumia, Drudkhin ja Alcestin voimia yhdistyi levyllisen verran Old Silver Key -projektin muodossa. Drudkh, omalla tunnistettavalla äänellään ja tunnelmallaan musiikillisia sävyjä maalaileva kulttuuri- ja luontolähtöinen mystiikan säveliksi pukija. Alcest, myös omalla tunnistettavalla äänellään ja tunnelmallaan musiikillisia sävyjä maalaileva lapsuuden mielikuvitusmaailma- ja luontolähtöinen mystiikan säveliksi pukija. Toimivat nimenomaan omalla kielellään ja kokonaisvaltaisella konseptillaan aina täydellisesti, yhdessä kompromissien täyteisessä kokeilussa tulos jää kuuntelukelpoisuudessaan paljon lyhytikäisemmäksi.
Tässä vaiheessa kuuntelija olettaisi uuden suunnan olevan sen verran pysyvä, ettei ainakaan alkuaikojen tulkintamuotoon olisi palaamista. Tuskin voisi enempää väärässä ollakaan. Eternal Turn of the Wheel alkaa tuulen tuiverruksella ja hyvin perinteisen kauniilla, akustisella folk-kitaroinnilla ja parilla häilyvällä linnun liverryksellä ja puron solinalla. Tunnelma saadaan luotua hyvin yksinkertaisilla ja maanläheisillä keinoilla vastaanottavaiseksi. Lyhyehköä introa seuraa kaikeksi yllätykseksi juuri se taantunut Drudkh, jonka paluuta ei uskaltanut edes toivoa.
Neljään, keskimäärin hieman alle kymmenminuuttiseen vuodenaikateokseen jakautunut albumi alkaa maaliskuisista tunnelmista, äärimmäisen koskettavilla, intron teemoja toistavilla, kylmän mustan maaperän henkäyksillä. Rumpuinpaukutus on usein oikeastaan ainoa kirkkaasti melankolisen kitaran ja basson luoman vyöryn ja massan lävistävä elementti. Tärkeimpiä puolia ovat myös taustalla häilyvät, massaa mukailevat ja kaihoisia melodioita luovat koskettimet. Kolmin kappalein soivat kiipparit tukevat tunnelmaa virheettömästi ja monesti jopa luovat sen koskettavan kerroksensa teoksiin. Muitakaan osa-alueita ei voi väheksyä, jokaisella instrumentilla on tärkeä roolinsa ja kaikki kerkeävät albumin aikana päärooliin.
Pyörä kierähtää kuukausia eteenpäin, taivas jyrisee ja saapuu elokuu. Jumalat jättävät smaragdisalinsa taakseen. Rumpujen rytminen takominen vaihtelee äärimmäisyydestä toiseen, massa ja venytelty koskettimen alavire vaihtuu herkempään tunnelmointiin vain hetkeksi. Kyse voisi olla albumin ehkä yksilönä merkityksettömimmästä sävellyksestä, yksioikoisemmasta ja perusasioiden äärellä takovasta, hypnotisoivasta paahdosta, joka on kokonaisuuteen sidottuna kuitenkin täysin olennainen etappi. Tavanomaisesta luonnon äärelle kaappaavasta hypnotismista poiketen kappale onkin hyvin mukaansatempaavan takova ralli.
Lokukuuhun pyörähdettyä on aika lausua jäähyväiset syksyn suruisille linnuille. Olen henkilökohtaisesti aika heikkona kaihoisiin eläinääniin, toki mieluusti mökin lauturilla niitä kesäyössä kuunnellen, mutta miksei käytettynä musiikissa instrumentin tavoin. Onhan kyseessä kauneinta ja orgaanisinta musiikkia mitä maa päällään kantaa. Toisiksi viimeinen kappale jää kummittelemaan mieleen juuri näiden lainaäänien ansiosta, joita musiikki itsessään tukee upeasti.
Variksen raakkuessa ja askelten rikkoessa rapean lumen koskemattoman kalvon, koetaan siirtymä joulukuuhun. Lumesta punottuun yöhön, tuuliin ja harmaahapsisiin tähtiin. Finaali vie aloitetun työn kunnialla loppuun, kellottaen outron päätteeksi levylle mittaa noin 37 minuuttia, joka on vallan mainio pituus Drudkhin tuotokselle. Kokonaisuus ei pitkästytä sekuntiakaan ja levyn päätyttyä tekee aina mieli aloittaa alusta.
Klassisen kauden päättänyt Blood in Our Wells lie itselleni tärkein julkaisu yhtyeeltä, vaikka tuotantoa on aika tasaisesti kautta linjan kulutettu ja suurin osa laadullisesti vastaa yleistä linjaa. Pidin myös täysin eri oksanhaarasta vuollun edellislevyn, Handful of Starsin kokonaisuudesta ja tyylistä, se lukeutuu varmasti Drudkhin musiikillisesti taidokkaimpiin suorituksiin, eikä tunnelmastakaan olla täysin tingitty.
Onko yhtyeen sitten kannattavaa taantua takaisin juurilleen, juuri kun uusi monipuolinen yleisilme on saatu toimimaan niin hyvin? Pidän uuden levyn alkukantaisemmasta, raadollisemmasta ja yhtenäisemmästä kokonaiskuvasta ja niin kauan kun alkuperäisestä mallista saa louhittua lisää, se on aina tervetullutta. Kaikkiaan kumpikin kahdesta hyvin erilaisesta teoksesta on yhtälailla ehdottomia helmiä klassisen kauden jälkeisellä Drudkhilla. Tärkeintä onkin, että musiikin luomista jatketaan ensisijaisesti intohimon ajamana, tyylillisesti ja teknisesti pukien kokonaisuuden sen hetkisen mielialan mukaan. Drudkh vuonna 2012 toimii juurikin näin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti