Eyes Wide Shut (1999)

Varokaa tissejä ja muita paljastuksia!

Eyes Wide Shut on ainutlaatuinen viettien mystiikasta punottu synkän mustasukkaisuuden ja kostonhimon värittämä tarina valveen ja uneksinnan väliltä, jonka aikana joulukoristeluin valaistut himmeät karkelot esiintyvät houreina, vainoharhaisena mustasukkaisuutena ja painostavana kostonhimona.

Tarinan motiivi esittää, että on aivan sama tapahtuuko petollisuus oikeasti tässä maallisessa elämässä, unessa vai kuvitelmassa. Mustasukkaisuus ja kostonhimo voi esiintyä jopa vahvempaa kun petos on tapahtunut vain unessa, jota sen kokija ei välttämättä edes pidä mieluisana, ja johon on kieltämättä hieman vaikeaa vaikuttaa itse.

Kubrick näki paljon vaivaa projektien parissa, joita ei ikinä tullut. Hänellä oli suuria vaikeuksia löytää se täydellinen teos joka filmata. Arthur Schnitzlerin Unikertomuksesta hän oli ollut kiinnostunut jo kauan, ja lukuisten takapakkien, sekä kahdentoista vuoden välin edelliseen elokuvaan, siitä tuli hänen päätösfilminsä.

Parempaa testamenttia ei katsojille olisi voinut jättääkään. Hiljalleen ja lukuisien katselukertojen myötä se on noussut Kubrickin elokuvista omaan suosikkikolmikkooni.

Pienen tytön vanhemmat taistelevat vallasta, härnäävät toisiaan ja tekevät vaikeasti käsiteltäviä paljastuksia. Epämieluisten tarinoiden johdosta syntyy tietynlainen kostonkierre, jossa halutaan ylittää toisen asettama rima.

Monta riipaisevaa kohtausta nähdään parin välillä, kuten miehen katsoessa lastaan kotiläksyissä auttavaa vaimoaan, kuullen vain tämän öiset unelmansa.

Alussa, Tom Cruisen ja Nicole Kidmanin esittämä pariskunta osallistuu hulppeisiin, mutta tavanomaisuuden rajoilla himmaileviin hienostobileisiin. Kummallakin on vientiä, miehellä kahden naisen houkutus ja naisella charmantti Eric Forrester look-alike.

Jotain tapahtuu. Illan isännällä on pieni selkkaus josta ei saa hiiskua. Pariskunnalla on työlästä keskustelua kotona. Elokuva antaa kirjaa vahvemman painoarvon pariskunnan kahdenkeskisille keskusteluille, ja kurkistaa unien ja fantasian hämyisten verhojen taakse hieman hämäräperäisemmin ja valikoidummin.

Mies lähtee lääkärinroolissaan vielä öiselle työkeikaille, josta tulee houkutuksesta toiseen lipuva kiihottava, salainen ja vaarallinen seikkailu (kategoria Illasta aamuun, syvemmällä tarkoituksella ja ajatuksella.) Mies haluaa kostaa vaimolleen häneltä kuulemansa fantasian vieraan kanssa, joka tällä on ollut parin yhteisellä lomareissulla. Tekemättömän teon.

Mies lähtee ilotytön mukaan, ja kohtaa myöhemmin selvästi houkuttelevan asustekaupan omistajan tyttären, mutta mitään ei kuitenkaan tapahdu. Jazz-klubilla mies törmää vanhaan koulukaveriinsa, pianisti Nick Nightingaleen, jolta kuulee hämäristä yksityispidoista syrjäisellä kartanolla. Mielenkiinto viriää ja naamiohipat saa ylimääräisen vieraansa maskikaupan kautta.

Mystinen messu nousee korkeimmille sijoille kaikkien aikojen suosikkikohtauksiani. Mieleen tulee 1970-luvun italialaiset okkultistiset kauhuelokuvat, Fellinin friikkikarnevaalit ja Attila Csiharin performanssit.

Vanhoista eksploitaatiopätkistä poiketen Eyes Wide Shutin messu ei ole millään muotoa kömpelö tai epäuskottava. Se ajetaan Fellinin elokuvan tavoin absurdiin koomisuuteen, joka vain tehostaa uhkaavuutta.

Moni vahvasti vetoava elementti kohtaa täydellisyydessään. Jocelyn Pookin musiikki kuuluu, kuten niin moni Kubrickin musiikkivalinta elokuvissa, elokuvahistorian parhaisiin.

Koko orgioidentäyteisen messun salaperäisyys tekee siitä houkuttelevan. Se on tilaisuus johon tavallisella ei ole asiaa. Kukapa ei haluaisi olla kärpäsenä katossa Vapaamuurarien tai muiden salaseurojen mielivaltaisissa pirskeissä. (Muistelisin muuten löytäneeni joskus netistä "Eyes Wide Shut -bileitä" järjestävän tahon. En löydä sitä enää mistään...)

Maskit pitävät osallistujat anonyymeinä. Muukalaisen paljastuminen merkitsee automaattisesti kohtaloikkaita seurauksia, ja kun miehen päätä ollaan laittamassa vadille, uhrautuu tämän puolesta nainen jonka varoituksista huolimatta mies ei lähtenyt paikalta aiemmin.

Perimmäisiin kysymyksiin kuuluu, keitä nuo ihmiset ovat ja kuka on tuo nainen? Kuka uhrautuisi hänen puolesta, seikkailua etsivän perheenisän joka janoaa kostoa. Hän on kokenut aiemminkin illalla tuntemattoman naisen poikkeuksellisen vahvaa selittämätöntä kiintymystä. Pohjimmiltaan mies ehkä haluaisi naisen edustavan vaimoaan.

Osallistujien vihjaillaan olevan eliittiä monilta aloilta, aivan kuten vaikutusvaltaisissa salaseuroissa koetaan yleensä olevan. Kuitenkin, voima ja mystiikkahan muodostuu juuri siitä, ettemme tiedä ketä he ovat. Maskien raottiminen vesittäisi kaiken.

Kubrickista riitti salaliittoteorioita ja häntä pidettiin itsestäänselvänä vapaamuurarina. Sepä olisi osuvaa. Luultavasti samat tahot pitävät Kubrickin kuolemaakin seuran touhuna.

Musiikki elokuvassa on aivan täydellistä. György Ligetin pianoteosta vainottavampaa kappaletta saa hakea. Se kuulostaa siltä ettei niin vain yksinkertaisesti saisi soittaa, ja liian herkässä tilassa luultavasti tuhoutuisi totaalisesti sitä kuunnellessa.

Arvaamaton, hyvin pienilukuisella painallusten määrällä luotu piinaava teos, ja jos joku pieni nökäre äänten vastaanottoelimessä ei sitä kuunnellessa klikkaa, sen kokee lähinnä jonkun niveltuppotulehduksesta kuntoutettavan epämusikaalisen ihmisraunion pimputuksena. Kubrickin elokuva toimii aina tämän klikkauksen päässä olevan terän päällä, joka lohkaisi ensikatsomalta myös itseltäni siivun.

Cruisen ja Kidmanin väliset juttutuokiot ovat poikineet eniten pettymyksensekaisia tuomioita elokuvasta. Kidman on koko elokuvassa paljon pienemmässä roolissa, mutta vaikka pössyttelyn jälkeen ei meinaa juttu vauhdilla luistaakaan, pidän suorituksesta. Täysin klassisen elokuvasäännöstön vastainen naurukohtaus lukeutuu suosikkeihini.

Mielenkiintoisuus aina realistisen edellä. Enkä edes pidä hänen käyttäytymistään varsinaisesti epärealistisena, se on paljaampaa ja kaunistelemattomampaa kuin mitä muut elokuvat uskaltavat esittää. Monella elokuvantekijällä se ei toimisikaan. Cruisen hajoilu elokuvan lopussa sen sijaan ei saa täysiä kannatuspisteitä. Hetkellinen vaivaannuttava tyrskähtely tekee muuten tyylipuhtaasti täydelliseen teokseen pienen anteeksiannettavan särön.

Oli tarkoitus päättää Kubrick-elokuvien sarja jo eilen, mutta sanotaanko vaikka ukkosen vuoksi sen siirtyneen päivällä. Luonnonvoimat antoivat aikaa lukea uudemman kerran Unikertomuksen, johon Eyes Wide Shut perustuu.

Löysin ja ostin kirjan käytettynä kirpputorilta ilmeisesti 2008, jos on uskomista vanhan kirjanmerkin ilmoittamaan vuosilukuun, lappuseen joka on revitty jostain lehdestä. Muistan lukeneeni kirjan joulun pyhinä, eli ajankohtana johon elokuvakin sijoittuu.

Kirjassa mainitaan olevan karnevaaliaika ja lumessa tarpomisesta saattaisi vetää johtopäätöksen talvesta, mutta sanana "joulu" ei esiinny, toisaalta ei esiinny elokuvassakaan.

Itävaltalainen Unikertomus (Traumnovell) on vuodelta 1926. Elokuvaan se on nykyaikaistettu keinotekoiseen New Yorkiin, mutta vaikka uskoin elokuvan nähtyäni lähdeteoksen olevan vain viitteellinen, paljastui sen olevan hyvinkin uskollinen kirjalle. Voisimme puhua lähes yhtä uskollisesta elokuvaamisesta kuin Kellopeli Appelsiinin kanssa.

Oikeastaan ainoa merkittävä ero elokuvassa on Sydney Pollackin hahmo Victor Ziegler, elokuvaa varten keksitty mies, joka järjestää elokuvan ensimmäiset bileet ja käy lopussa oudolla tavalla mieleenpainuvan  keskustelun punaisen biljardipöydän äärellä.

Yli 70 vuoden ero ei näy oikeastaan lainkaan. Toki tarinan utelias päähenkilö nousee taksin sijaan vuokravankkuriin huikaten "seuraa tuota vankkuria", eikä vaimon kännykkäsoitto keskeytä öistä vaellusta. Kirjassa myös ensimmäiset bileet ovat naamiaiset, koska on karnevaaliaika ja kaikkialla harrastetaan masked ballseja.

Kubrick opetti paljon ihmisistä ja elokuvasta, ja esitteli kokonaisuuksien kautta lukemattoman määrän uusia mielenkiintoisia tekijöitä joka taiteensaralta. Eräänlainen lähettiläs siis. Uran päättyminen tähän elokuvaan on valtava menetys, mutta ei voi kuin kiitellä onnea että tämäkin kerkesi valmistua.

Koskaan elokuvaa ei ole voinut katsoa ilman suuren päätöksen tuntua, mutta nyt kun kaikki Kubrickin elokuvat on katsottu järjestyksessä, tunne on entistäkin vahvempi.