To The Wonder (2012)

"Tarinalla pitää olla alku, keskiosa ja loppu, mutta ei välttämättä siinä järjestyksessä." - Jean-Luc Godard

Järjestyksen suhteen olen samoilla linjoilla kuin Godard, mutta alun, keskiosan ja lopun suhteen on aika ajanut ohi jo kauan sitten. Vaikka tarina kehittyykin pisteestä toiseen, To the Wonder on tavallaan pelkkää keskiosaa. Sen mukaan on heittäydyttävä elokuvan lähtiessä pyörimään.

Terrence Malickin uutuus käsittelee uskoa, rakkautta, tuskaa ja ihmisen vaikeutta nähdä elämän ihmeitä arjen keskellä. Ben Affleckin esittävä mies yrittää kertoa pienelle tytölle taivaanrannan mekaniikasta, eikä tyttöä voisi vähempää kiinnostaa. Helposti ohitettava hetki on itselleni elokuvan avainkohtauksia. Joka päivä ihmiset kieltäytyvät näkemästä ihmeitä.

Elokuva koostuu hetkistä elämässä, miehen kahden rakkauden kohteen ja papin uskon horjumisen välillä. Papin taistelu kristinuskoaan kohtaan tuntuu vain mukaanvedetyltä vertaukselta miehen ja naisen välisen uskon välille. Ainakaan yhden katselukerran jälkeen oheisjuonteelle ei tunnu löytyvän mitään muita perusteita.

To the Wonder ei ole välttämättä paras elokuvavalinta niille, jotka haluavat päästä helpolla. Se on hyvin ristiriitainen kokemus, ja sanottakoon tässä vaiheessa että pidin Tree of Lifea kohtalaisen yksioikoisena ja helposti katsottavana elämyksenä. Tällä kertaa annetaan tietyssä mielessä paljon vähemmän ja jätetään kaikki langanpätkät avoimiksi. Muistin logiikalla etenevässä tarinassa hetkiä elämästä nähdään miehen ja vain toisen naisen näkökulmista.

Lähes täysin ilta-auringon valossa kuvatut esikaupunkiröttelöt on tuotu esiin kaikkea muuta kuin romanttisella sävyllä, jota yhdysvaltalainen elokuva paljon useammin suosii. Kuvat ovat arkisen ankeita, vastakuvinaan maalauksellisen kauniit luontokuvat, joita on turhankin paljon säännöstelty.

Ristiriita syntyy siitä, että osa arkisista kuvista ei ole kovinkaan kauniita tai virikkeellisiä. Kameratyöskentely koostuu paikoitellen huoneissa sukeltelusta ja kuvia rajataan välillä jopa amatöörimäisesti. Taide-elokuvan kriteerit täytetään kliseisen huvittavilla kuiskaileva kertojaääni- ja viljapeltorutiineilla. Elokuvaan on hyvin vaikea suhtautua asenteesta riippumatta.

Kohtaukset ja ihmisten väliset suhteet ovat lähtökohtaisesti mielenkiintoisia. Malickin temppu on olla esittämättä niitä piirunkaan vertaa draamaattisella tai sentimentaalisella tavalla. Hän on todellinen Lars von Trierin vastakohta. Osittain tästä syystä ja kuvien koruttomuudesta, en ihmettele vaikka elokuva jäisi lähes kaikilta unholaan varsin pian.

Jos jostain elokuvasta on paikallaan sanoa, että se tulisi katsoa useampaan kertaan, niin tästä. Nautinto, viihde ja elämys eivät ole sitä mitä elokuva katsomishetkellään tarjoaa. Aikana elokuvan katsomisen jälkeen se alkaa vaikuttaa ja luulisin pitäväni elokuvasta jo kovasti kolmannella katselukerralla. Toistaiseksi siitä on hyvin vähän mitään muuta sanottavaa.