Hohto (The Shining, 1980)

"How can I make a movie that would gross as much as Star Wars and yet allow me to retain my reputation for social responsibility?" - Stanley Kubrick

Kubrickilla oli halu kokeilla suuren yleisön viihdyttämistä tinkimättä taiteellisesta ilmaisustaan, ja vaikka Hohdossa näkisin tämän toimivan lopputuloksessa parhaiten, se ei mitenkään erityisen kova kassamagneetti ollut. Tai arvostelumenestys. Kubrick ja Shelley Duvall olivat jopa ehdolla Razzie-Awardseissa, huonoimman ohjaajan ja näyttelijättären tittelistä.

Uskoakseni elokuva on nykyään tunnetuin ja suosituin Kubrick. Ajatellen jo elokuvissa käymättömiä televisionkatsojia ja videokuluttajia. Enkä ihmettele. Se on jollain tavalla jopa Kubrickin uran monipuolisin- ja tulkintaisin elokuva. Kattaa suurimman yleisön ja on jokaiselta osa-alueeltaan melko lailla täydellinen. Ainutlaatuinen taideteos, jonka pop-kulttuuri on haalistanut itsestäänselvyydeksi.

Hotelli on rakennuksena valtava ja epätodellinen tila, jonka mahdollisuuksia, käytäviä ja sokkeloita hyödynnetään monipuolisesti. Elokuva on myös ylittämätön esimerkki Steadicamin käytöstä - kamera seuraa Dannyn kolmipyörää maton rajasta joka sanoo ppfffffffff ja lattian joka sanoo khhkhkkhkhkhkhk. Erittäin vaikuttava ja oudolla tavalla aavemainen kohtaus. Hohto on ehdottomasti Kubrickin liikkuvin elokuva. Siinä mielessä aivan erilainen kuin edellinen elokuva, Barry Lyndon.

Myös musiikki ja äänenkäyttö kuuluu ehdottomasti parhaisiin. Kellopeli Appelsiini ja 2001: Avaruusseikkailu olivat äärimmäisen audiovisuaalisia teoksia, mutta Hohto ei jää niidenkään varjoon. Wendy Carlos sävelsi useita tunteja elokuvaan musiikkia, josta käytettiin lopulta vain pientä murto-osaa. Suurin osa käyttämättömästä materiaalista julkaistiin säveltäjän nimen alla aikoinaan, mutta painos kahdesta erillisistä levystä on loppunut jo kauan sitten. Liikkeellä toki netissä jos ei ole rahasta kiinni.

"Työttömyys, viina, kirves ja perhe

Lumihanki, poliisi ja viimeinen erhe"

- Eppu Normaali

Hohto on monille yhtä kuin Stephen Kingin romaaniin perustuva kauhuelokuva kirjailijasta, joka mökkihöperönä haluaa pilkkoa perheensä huurteisen puutteessa. Ja että Nicholson tai Duvall tekee mielettömän pelottavan tai tekee yliampuvan ja ärsyttävän roolisuorituksen.  Hissilastillinen verta, pari haamua, kaksoset ja labyrintti saatetaan kuitata päälleliimattuna kauhukuvastona.

Itse ensimmäisillä kerroilla ihmettelin miksi elokuvan nimi on ylipäätään Hohto, kun sillä kerran on niin merkityksetön rooli - pojalla ja kokilla on äänetön puheyhteys, ja luonnollisesti ikävyyksiä ennustava poika suussa. Mitä sitten.

Yksi varsin yleinen kritisoinnin kohde on epäuskollinen sovitus Stephen Kingin kirjasta. Siinä tapauksessa kannattaisi huomioida, että kyseessä ei yksinkertaisesti ole sovitus Kingin kirjasta. Jos haluaa nähdä juuri kirjan elokuvana, plus siinä sivussa laamannäköisimmän lapsinäyttelijän ikinä, kannattaa katsoa Mick Garrisin versio vuodelta 1997, jonka King halusi teettää vihattuaan epäkingmäistä versiota.

Kubrick huomasi (kauhuskenen kulta-aikana) elokuvateollisuuden tuottavan mestarillisia kauhuelokuvia ja halusi osallistua talkoisiin. Hänelle tarjottu Hohto kelpasi, kunhan sitä saisi muovata niin paljon kuin haluaa.

Kubrick oli tykästynyt The Shadow Knows nimiseen kauhuromaanin ja etenkin sen psykologiseen jännitykseen, haluten elokuvastaan sen kaltaisen. Kirjan kirjoittaja, Diane Johnson, saatiin kirjoittamaan käsikirjoitus elokuvaan, ja kirjoittamaan, ja kirjoittamaan...

Tunnetusti edes näyttelijät eivät pysyneet mukana kässäreissä kun niitä uusittiin ja uusittiin. Tarina jota on lähdetty jo viemään johonkin suuntaan saa koko ajan uusia suuntia, luoden odottamattoman kokonaisuuden, josta avautuu portteja vähän joka suuntaan.

Joillekin näyttelijöistä uusintaotot ja Kubrickin mielenmurskaus meinasi olla liikaa. Joillekin katsojille ylimaalliset roolisuoritukset ovat liikaa. Itselleni, ei pelkästään Jack Nicholson esitä yhden elokuvahistorian mieleenpainuvimmista suorituksista, vaan myös Shelley Duvall ajetaan tekemään sellainen, ehdottomasti. Duvall on mielenkiintoinen näyttelijä ja hahmo muutenkin, vaikkei häntä moni mistään muusta tunnekaan.

Koko perhe on kuin repäisty paikallisen Anttilan '79 katalogista. Siitä pidän tottakai kovasti ihan jo aikakausi- ja retromuotimieltymyksen vuoksi. Sen lisäksi pidän esimerkiksi hotellin inkkarirekvisiitasta ja -viittauksista. "Keep America Cleanin" huomasin vasta uusimmalla katselulla.

Tuodakseni esille elokuvan tulkinnanvaraisuutta, seuraa nyt joitain hajanaisia ajatuksia elokuvan yksityiskohdista joita olen huomioinut vasta muutamien ensikatseluiden jälkeen. Hyvin juonenpaljastuspitoista ja tulkinnaltaan kyseenalaista materiaalia.

Ensinnäkin, poika ja kokki eivät suinkaan taida olla ainoita jotka hohtavat. Jack hohtaa myös, mutta kuten kokki toteaa, kaikki eivät sitä pysty käsittelemään. Heti elokuvan alkujaksossa kuullaan aavemaista ulinaa, jota kohden auto ajaa. Myöhemmin saamme tietää että kohteena on intiaanien hautausmaan päälle rakennettu hotelli. Tuon ulinanhan on siis oltava intiaanien hohtamista, jolla Jack kohtaloaan kohden johdatellaan.

Intiaanit tapettiin lähes sukupuuttoon ja hotellia rakennettaessakin niitä piti muutama vihoitteleva yksilö nirhata. Hissistä valuvan veren on siis oltava kaikkien niiden intiaanien vuodatettu veri, joka tulee jostain syvältä maan alta tilatusta hissistä. Hissiä ei käytetä elokuvassa lainkaan.

Elokuva viittaa koko ajan menneeseen. Sekä musiikki että tuulen uivellus kuulostaa välillä erehdyttävästi kelaavalta nauhalta joka tehostaa efektiä. Danny myös kävelee- ja kirjoittaa sanan "murha" takaperin. Jackin hohto on kaiku vuosien takaa, joka tuntuu kumman tutulta. Hän tuntee kyypparin ja suuteloi heti naisen kanssa huoneessa 237. Tapahtumasarja on käyty läpi ennenkin ja nainen on hänen edeltäjänsä vaimo, baarimikkokin sama vanha tuttu.

Jackin viruessa ruokakomerossa lukkojen takana, avaa aave tälle oven. Tämä voi olla tarkoituksellinen fantasiaelementti samaan henkeen kuten vaikka Pan's Labyrinthin liituluukku, mutta haettaessa selityksiä, ihmisen psyykkiset kyvyt kieltämättä pystyvät sellaisiin asioihin mitä käsityksemme tällaisenaan pysty selittämään. Uri Geller sentään oli tuohon aikaan kova juttu.

Philip Stonen esittämä talonmies/perhesurmaaja sanoo Jackin aina olleen talonmies talossa. Aina. Kohtalaisen pituinen aika. Aave taitaa elää hetkessä ja sillä hetkellä Jack on toki talonmies. Kestien alkuperäinen tapahtuma-ajankohta on tuo lopussa esitetty 1921, jolloin Jack tai saman näköinen mies hoiti taloa. Jonkinasteinen mindfuck kieltämättä.

Shelley Duvallin esittämän Wendyn hohtaminen alkaa viimeisenä, pakokauhun ottaessa vallan. Näyt alkavat koiramaskihahmolla, joka on sinänsä merkityksetön yksityiskohta hotellin kohtalokkaissa kemuissa tai vaikka häiriö signaalissa, hah. Seuraavassa ilmestyksessä on jo vanha perhesurmaaja aivonsa tusauttaneena ja kallo haljenneena, mutta varsin hyvissä biletunnelmissa.

Viimeisen valokuvan merkityksen voisi lukea uudelleensyntymiseksi, joka olisi melko mielikuvituksetonta. Sukuyhteyskään ei oikein toimi. Elokuvallisena keinona se voisi esittää historian toistavan itseään, tai hohdon yksinkertaisesti ottamalla Jackin vastaan kaltaistensa joukkoon ikuisiin bileisiin.

En siis loppujen lopuksi tiedä vastausta moniinkaan elokuvan tapahtumiin, ja siksi se onkin niin mielenkiintoinen seurattava. Elokuva on rakennettu tavalla, jota voi tulkita lukemattomilla eri tavoilla, sen olematta itsetarkoituksellinen sekasotku. Paras esimerkki tulkinnallisuudesta on tottakai melko tuore dokumentti Room 237, jossa päästetään kaikki internetin Hohto-friikit valloilleen ja tuloksena on mielenkiintoisia huomioita ja komediallisia älyttömyyksiä.

Suosikkihuomioni dokkarista on kolariauto jonka Scatman Crothersin esittämä kokki näkee ajaessaan hotellille. Punainen kupla kuten perheen auto Kingin romaanissa. Elokuvassa perheellä on keltainen auto. Kubrick siis romuttaa Kingin version kuvallisesti.

Dokumentissa on mukana pakolliset kuuhullutkin, jotka olivat varmoja että Kubrick lavasti kuukävelyn. Todisteina Dannyn Apollo 11 -neule ja avaruusrakettia muistuttava inkkariryijy. Olen nämäkin elementit huomioinut, mutta jos Kubrick on nämä kuosit tietoisesti valinnut on niiden vähintäänkin oltava provosoidakseen kuuskeptikoita.

Vielä lievästä häiriötekijästä johon lienee useahko törmännyt. Helikopterin varjo alkutekstien aikana oikeassa alakulmassa. Se ei ole ilmeisesti näkynyt elokuvateatterissa oikein projektoituna, mutta televisiossa ja videojulkaisuissa hyvinkin selvästi. Sen jättäminen kuvaan on aina hieman hämmentänyt, sillä varjossa piilee vahva vieraannuttamisefekti. Toisaalta, erehdyttävästi Kubrickin näköinen elokuvaaja Full Metal Jacketissa, 2001: Avaruusseikkailun soundtrack Kellopeli Appelsiinissa, Spartacus Lolitassa - näissäkään tapauksissa Kubrick ei suorastaan vältellyt muistuttamasta ihmisten katsovan elokuvaa.

Kannattaa muuten huomioida, että Hohdon jenkkiversio on noin puolta tuntia pidempi kuin eurooppajulkaisu. DVD ja blu-ray-julkaisut joita meilläpäin myydään ovat siis poikkeuksetta ja ilman vaihtoehtoa paljon lyhyempiä. Jenkeistä tilaamaan siis. Teatterissa pitkää versiota on näytetty vain erikoisnäytöksenä lähivuosina, mutta jos en aivan väärin muista, se taidettiin esitettää joskus myös televisiossa.