Kellopeli Appelsiini (A Clockwork Orange, 1971)

Olen kohdannut parikin ihmistä, joiden lempielokuva on American History X kesken lopetettuna. Tositarina. Vastaanottajia on joka lähtöön ja siinä piilee rohkean elokuvaamisen riski. Väkivallan glorifioiminen on välttämätöntä jälkimmäisen puoliskon kannalta, mutta joitain katsojia kiinnostaa vain nähdä naapurin mamun hampaat katukivetystä vasten. Taiteellinen dilemma, jonka riskiin tarttumisesta voi joutua maksamaan kovan hinnan.

Kellopeli Appelsiinin ilmestyttyä sen alkujaksoa apinoitiin Lontoon kaduilla. Siitä syystä elokuva joutui syntipukiksi lukemattomille irrallisillekin tapauksille ja Kubrick veti sen lopulta pois Englannista loppuiäkseen. Sen saattoi nähdä lähes 30 vuotta kestäneen kiellon aikana vain import-kaseteilta tai bootlegeilta. Kubrick oli tiukka päätöksessään ja ajoi konkurssiin lontoolaisen indie-teatterin, joka yritti esittää elokuvan vaivihkaa 90-luvun alussa.

Kyseessä on kaikkien aikojen houkuttelevimpia nuorisoelokuvia, siksi se kai siihen maailman aikaan niin vaarallinen olikin. Kaikki jotka etsivät ja nauttivat äärimmäisyyksistä taiteessa ovat todennäköisesti löytäneet sen varsin aikaisessa vaiheessa. Äärimmäinen se ei ole ollut vuosikymmeniin, mutta koko audiovisuaalinen komeus jättää sen mieleen Beethovenin Yhdeksännen tavoin.

Iso osa krediitistä on annettava Wendy Carlosille, elektronisen elokuvamusiikin ja ambientin pioneerille. Jos parhaasta sovitetusta musiikista jaettaisiin palkintoja, Kellopeli Appelsiinin klassista musiikkia tulkitsevat Moog-raidat saisivat ääneni. Eikä epäorgaaninen musiikki ollut tuolloin vielä lainkaan yleistä, vaikka Forbidden Planetissa soi elektroninen score jo 15 vuotta aiemmin.

Kylmät väreet nousevat ensisekunneista. Kertoja aloittaa tarinan, kertoen oleellisen. Slangi soljuu miellyttävästi Wendy Carlosin (sillon vielä Walter) jumalaisen intron soidessa taustalla. Tuota kohtausta lähemmäs Kubrick-elokuvan ydintä ei pääse.

Kellopeli Appelsiini on väkivaltainen nuorisosatu, jossa Beethovenia ja väkivaltaa jumaloiva Alex drugineen terrorisoi lähitulevaisuuden katuja. Poikien iltapuhteisiin kuuluu maitobaarissa notkuminen ja kierros ultraväkivaltaa Lontoon yössä. Alex on ultraviileä pahis, kokovalkeat yllä, tekoripset silmässä, knalli päässä ja maaninen katse naamallaan.

Tarinan turhautunut nuoriso kuluttaa aikaansa kadehdittavan tyylikkäissä illanviettopaikoissa ja heillä on aina hauskaa harrastettavaa. Hauskalla harrastettavalla en tarkoita, että sitä haluaisi itse toteuttaa tai armahtaa niin tekevää, mutta heille se on parasta ajanvietettä ja inspiroiva sisältö elämälle.

Kubrick ei pelkästään rakentanut äärimmäisestä pahasta sellaista, että katsoja viehättyy siitä, vaan teki näennäisen hyvistä ihmisistä sellaisia, jotka iljettävät. Vanhemmat ovat saamattomia poikansa menoja arvuuttelevia vässyköitä, ja elokuvan ehkä ainoa viaton hahmo, uusi pullaa mussuttava vuokralainen on kaikista kuvottavin.

Rikollisuus ja pahikset kiehtovat ihmistä ja niitä ihailee kaukaa. Elokuvan kultti syntyy jengin tyylistä, eikä elokuvan kahdella jälkimmäisellä kolmanneksella ole siihen mitään merkitystä. Hidastettu jengin eteneminen on jokaisen dressman-henkisen kohtauksen esikuva. Samaa efektiä käyttävä Reservoir Dogs jäi myös pukutyylistään elämään.

Teos on jaettu kolmeen osaan, joista ensimmäinen käsittelee rellestämistä ja jengin sisäistä dynamiikkaa, keskimmäinen väkivallasta vieroittamista uudella kyseenalaisella menetelmällä ja viimeinen paluuta vapauteen. Tuntemuksiltaan halvaantunut nuori on parantumisen sijaan psykologisen hoitomuodon irvikuva. Elokuva tutkii näiden kolmen näytöksen ajan varsin moniulotteisesti ihmismieltä ja yhteiskuntaa.

Anthony Burgessin Kellopeli Appelsiini oli tuolloin paheksuttu pieni kulttipokkari, jonka elokuvaoikeudet omisti ennen Kubrickia The Rolling Stones. Teos on kirjoitettu pakkomielteisen luomisvimman aikana, joka oli seurausta Burgessin vaimon jouduttua raiskauksen kohteeksi. Tosielämän trauma siirtyi tarinaan, mutta sen sävy ei ole katkera, kirjailija käsittelee nuorisoa jopa olosuhteiden uhrina.

Kirjailija ei pitänyt sitä kirjallisena helmenään, mutta helmiä ovat sekä kirja että elokuva. Tarina on erinomainen, mutta jo kirjan kieli tekee siitä varsin mielenkiintoisen teoksen, johon palaa mielellään aika ajoin. Kirjaa varten on luotu kekseliäitä sanahirviöitä vilisevä nadsat-slangi, johon löytyy pieni sanakirja kirjan lopussa.

Kubrickin tyyli teettää taukoamatta uusia käsikirjoituksia on legendaarinen, mutta Kellopeli Appelsiinin hän kuvasi yksyhteen kirja käsikirjoituksenaan. Se on täysin sama stoori alusta loppuun yhtä väkivaltaetappia lukuunottamatta, joka jätettiin pois elokuvasta toiston ehkäisemiseksi. Kirjasta on olemassa kaksi erilaista loppua ja elokuvaan päätyi se huomattavasti kyynisempi.

Elokuva on täynnä synkkää huumoria ja yllättäviä ratkaisuja. Alex pokaa levykaupasta (2001: Avaruusseikkailu soundtrackin ääreltä), pari mehujäätä imeskelevää nuorisolaistyttöä mukaansa, esitelläkseen heille kuinka enkelten trumpetit ja paholaisten pasuunat soivat. Alexin esitellessä niitä soi Carlosin synteettinen versio William Tell Overturesta ja kuva kelaa moninkertaisella nopeudella. Sellaisen ei ikimaailmassa olettaisi toimivan ja silti se yksi elokuvan ehdottomasti parhaista kohtauksista.

Hahmot ovat hyvin surrealistisia, huvittaviakin. Esimerkiksi vankilajakson epämääräistä valvojaa kuvataan häiritsevällä sävyllä ja kirjailijan uhkaava äänenpaino jää elokuvan loppupuolella päähän soimaan. Vanhemmat ovat oma lukunsa, joista äiti tuntuu erehdyttävästi Unelmien sielunmessujen ressukan esikuvalta.

Roolisuoritukset Kubrick sai näyttämään pelottavan realistiselta tai yliampuvan tehokkailta sadistisella psyykenmurskaamisella. Elokuvassa on kohtaus, jossa Malcolm McDowellin silmiä pidetään väkisin auki koukuilla ja niitä kostutetaan tasaisin väliajoin silmätipoilla, näyttelijän ollessa sidottuna pakkopaitaan. Kuulostaa vanhalta kiinalaiselta kidutusmenetelmältä, eikä ihme että tarpeeksi monen uusintaoton jälkeen pakokauhu alkaa olla aitoa.

Myöhemmin saman näyttelijän pää upotetaan lihaliemellä värjättyyn sammioon, samalla kun tätä hakataan pampuin ympäri kehoa, pään ollen veden alla epäinhimillisen pitkän aikaa. Kohtaus otettiin niin monta kertaa uudestaan että näyttelijä alkoi voida fyysisesti pahoin jo pelkästä hajusta.

Juuri tuo jälkimmäinen kohtaus tuntuu ehkä kaikista karmaisevimmalta. Pamputtajat ovat hieman tämän maailman ulkopuolelta ja kohtaus tuntuu jatkuvan ja jatkuvan. Elintärkeää siinä on jälleen kerran Carlosin musiikki. Sen kammottavat soundit kaikuvat jonnekin syvälle tajuntaan. Se tuntui uskomattomalta kohtaukselta ensikerran ja se tuntuu uskomattomalta vieläkin.

Musiikki, jonka kaikki elokuvan nähneet ainakin muistavat on Singing in the Rain, jota lauletaan uhreja terrorisoidessa. Sen löytö elokuvaan on täysin sattuma. Kubrickin metodeihin kuului odottaminen, ja viikon kuvausten jälkeen se ilmestyi kohtaukseen kuin tyhjästä. Malcolm McDowell tanssahteli loputtomien otosten välillä ja Kubrick tarttui siihen, näyttelijän laulaen samalla ainoaa osaamaansa laulua.

Kohtaus otettiin purkkiin ja Kubrick lähti siltä seisomalta ostamaan oikeudet Gene Kellyn alunperin esittämään musikaaliraitaan. Ja kuinka olennainen tuo kohtaus on? Erittäin. Jos Kubrick olisi tyytynyt jo ensimmäisiin perushyviin otoksiin, olisi hänen tuotantonsa yhtälailla perushyvä. Meillä olisi ehkä enemmän elokuvia Kubrickilta, mutta kiinnostaisivatko ne meitä?

"Chaplin had all content and no style, to me Eisenstein has all style and no content." - Stanley Kubrick

Loppukaneettina sanottakoon että pidän joitain Kubrickin lausuntoja hieman merkillisinä. Kuvittele vedenäärikivetys Chaplinin Kaupungin valoissa ja vastaava Kellopeli Appelsiinissa (ja Barry Lyndonissa). Mieti lähikuva Chaplinin kasvoista Kaupungin valojen lopussa ja kaikkia Kubrickin lähiotoksia. Nykyajan viimeinen kuva ja vaikka Kellopeli Appelsiinin tunnelikohtaus. Nämä mielessä ei voi pelkästään sanoa että Chaplinilla oli tyyliä, vaan myös Kubrickin kuvien olevan paikoin varsin samankaltaisia.