2001: Avaruusseikkailu (2001: A Space Odyssey, 1968)

Ihmiskunnan alkuhämärissä älyllisyyteen taipuva rotu saa vieraakseen mystisen jylhän monoliitin, joka on kuin silmätön dominopalikka tuijottaen ihmisen säälittäviä pyrkimyksiä. Se on jonkinlainen jumalhahmo, ulkoavaruuden kehittyneempiä rotuja tai molempia. Se katsoo rodun olevan valmis seuraavaan vaiheeseen, antaen tälle ajatuksen käyttää työkaluja. Varhaisihminen käyttää sitä yhteisön eduksi saalistaakseen, mutta myös hyökäten sillä oman rotunsa kimppuun.

Monoliitin merkitystä ei varsinaisesti selitetä sen enempää kuin elokuvan loppujaksoa. Kokisin sen olevan tarkkailija joka valvoo ihmisen kehitystä, antamalla siimaa sen mukaan kun ihmismieli on valmis ymmärtämään. Seuraavaan etappiin on opittava irtautumaan maapallon pinnalta, kuussa sijaitsevaan vihjeeseen joka asettaa lopulliseksi määränpääksi Jupiterin, jossa ihmisen kaikista perimmäisimpään kysymykseen vastataan. Kysymykseen tuonpuoleisesta.

Ihmiskunnan ja ihmisyksilön kaari syntymästä kuolemaan peilaa ihmisen pienuutta ja merkityksettömyyttä, sekä riippuvaisuutta kaikesta muusta. Voi siis puhua vähintäänkin kunnianhimoisesta projektista. Kubrickin edellisen elokuvan ja 2001: Avaruusseikkailun välillä koetaan lähes yhtä jyrkkä harppaus kuin käänteentekevän tieteispohdinnan preludissa, Kuunkatsojan luun vaihtuessa miehitettyyn avaruuslentoon.

Ei ole mikään ihme, että elokuva sai niin monumentaalisen murskatuomion ensimmäisestä ennakkonäytöksestään. Ennakkomateriaali ja uutisointi, jopa varhaiset haastattelut antoivat odottaa jotain aivan muuta. Silloisissa uutispätkissä toisteltiin avaruusasemasarjojen, sarjakuvien ja naiivien mielikuvien idylliä. Jopa ohjaaja kielsi 1966 antamassaan haastattelussa elokuvan olevan millaan muotoa syvällinen teos.

Nykyään on helppo kritisoida silloista arvostelijaerää, mutta pystyn samaistumaan heihin omakohtaisella kokemuksellani. Vaikka kyseessä oli vaikutusvaltaisiin lehtiin kirjoittavasta kööristä ja itse olin ensikohtaamisella kahdentoista, yhteinen tekijä löytyy kykenemättömyydestä katsoa elokuvaa minkään ennenkoetun tavoin.

Odotin näkeväni jotain Star Trek kohtaa Alienin -tyyppistä kamaa, ja sellaisena sitä katsoinkin. Ensikerta oli minulle yhtäkuin Hal - kuudes matkustaja. Nauhalta puuttui alkutekstit, enkä ottanut uskoakseni elokuvan oikeasti sisältävän niin pitkää alustusta möykkäävästä apinalaumasta. En kiinnittänyt siihen suuremmin huomiota, häpeäkseni saatoin jopa kelata nauhaa miljoonien vuosien väliseen metamorfoosiin asti. Toinen kohtalokas särö ensikatselussa oli nauhoituksen päättyminen tähtiporttiepisodin huulilla.

Jättäen elokuvan omaan arvoonsa vuodeksi pariksi kokeilin lähestyä sitä uudestaan. Olin ehkä alkanut löytää tulevan ihailuni luontodokumentteja ja psykedeliaa kohtaan, jonka ansiosta otin menetetyn ajan korkojen keralla takaisin, katsoen sekä elokuvan alun että lopun useaan kertaan uudestaan. Pidin kummastakin hyvin paljon, mutta kaikki mitä väliin jäi, lukuunottamatta ihmisen ja koneen välisiä vahvimpia konflikteja, oli laahaavaa yhdentekevyyttä. Jos ei pysty täysin rentoutumaan ja ennenkaikkea antautumaan kuville, tahti voi edelleen tuntua raskaalta katsoa.

Elokuvataide on paljon muutakin kuin kirjallisuutta tai teatteria mimikoiva tarinoiden näyttämö. Abstraktin ja surrealistisen elokuvan ulkopuolella valtavirtaelokuvassa, 2001: Avaruusseikkailu on luultavasti tehnyt tärkeämpää työtä asian eteen kuin mikään muu elokuva.

Tieteiselokuvana 2001: Avaruusseikkailu oli poikkeuksellinen realistinen kuvaus mahdollisesta tulevaisuudesta ja avaruusmatkailusta, vaikkei se vuosituhannen taitteessa toteutunutkaan. Erikoisefektit olivat huippuluokkaa, mutta enää merkitsee mielikuvituksellisuus joka tekee elokuvasta ajattoman. Aikansa muoti on häiriön sijaan kaunis elementti, se muistuttaa sen ajan ajatusmaailmasta ja hengestä, mutta myös pukee kuvia toimivasti.

Jos musiikkikappaleiden käyttö oli kekseliästä jo Tohtori Outolemmessä, 2001: Avaruusseikkailu muutti koko pelin elokuvamusiikin käytössä. Straussin The Blue Danubea ja Also sprach Zarathustraa on käytetty tavalla, jota on kopioitu sittemmin lukemattomia kertoja. Uskomattomin ja vainottavin on silti György Ligetin Requiem monoliitin jälleennäkemiskuvissa. Musiikin ja äänien käyttö (ja käyttämättömyys) muutenkin on olennaisessa osassa tapahtumia ja niiden tehoa.

Se ei ole minulta pois jos elokuvan näkee vain verkkaisella tahdilla avaruudessa lipuvina falloksina. Voit aivan vapaasti myös ajatella kuten Jone Nikula musiikista, että jos levy ei kolahda kerralla se on paska. Suosittelisin kuitenkin kokeilemaan vähintään toisen kerran, sillä en ole yksin sanoessani, että elokuva on yksi kymmenestä elokuvataiteellisesti merkittävimmästä, kymmenestä täydellisimmästä, kymmenestä parhaasta elokuvan katsomisen oppitunnista ja kymmenestä elokuvasta joka kannattaa katsoa ainakin kymmenesti, vaikkei varsinaisessa top kympissäni olisikaan.

Se ei tarkoita, että 2001: Avaruusseikkailu olisi enää oppituntina ainutlaatuinen. Tarkovski, Norstein, Malick tai vaikka Noé kelpaavat, mutta kunhan löytää elokuvan rakenteesta ja kuvista sen perimmäisen motiivin, ei enää tarvitse miettiä what's with the dinosaurs.

Yksittäisestä kohtauksesta vielä. Kohtaus voi perustua tunteisiinvetoavaan tarinanrakenteeseen tai pelkkään audiovisuaaliseen kokemukseen. Kootessani nopeasti elokuvahistorian yksittäisiä suosikkiepisodeja, lista voisi sisältää esimerkiksi katolisen muotinäytöksen, elefanttien hallumarssin, järjenvievän balettinumeron (alkuperäisen), tutustumisen mystiseen Vyöhykkeeseen, epileptiset neonhelvettialkutekstit, dinot purolla ja tähtiporttiepisodin Jupiterista tuolle puolen. Yhden niistä löydät tästä elokuvasta.

Yksi varteenotettava tapa katsoa elokuvaa onkin silkka psykedeelinen trippi. Sellaisena se nousi kriitikoiden murskatuomiosta kuin feeniksi konsanaan. Happolastuja imeskelevät hipit kansoittivat etupenkit ja muu maailma seurasi perässä. Kunnioitettava alkuhämärä elokuvalle, joka on sittemmin noussut kaikkiin arvostettuihin kriitikkojen top 10 -listoihin.