Kubrick työsti kolmantena pitkänään varsin miehisen ryöstökeikkaelokuvan, The Killingin, uudelta suomennokseltaan Tappo. Fransmannit Truffaut ja Godard vähättelivät elokuvaa kopioksi Hustonin Asfalttiviidakosta, mutta se kertonee enemmän heistä kun elokuvasta. En pidä elokuvaa missään mielessä täydellisenä tai puolen välin jälkeistä osiota lukuunottamatta erityisen hyvänä, mutta onhan se nyt aika paljon muutakin kuin Huston-kopio.
Quentin Tarantinon ensimmäinen elokuva, Reservoir Dogs, on eniten velkaa juuri tälle elokuvalle ja löytyy vielä Pulp Fictionistakin pari lainaa. Tarinan rakenne on epälineaarinen, tiivistunnelmainen ja ovela, kuvauskin parhaimmillaan erittäin näyttävää. Paljon sivuttaissuunnassa vyöryviä otoksia huoneistojen läpi ja taidokasta valaisimien käyttöä.
Kubrick halusi olla vastuussa kaikesta mahdollisesta itse, mutta oli velvoitettu käyttämään ulkopuolista kuvaajaa. Ohjaajan tarkoin määrittelemällä kaavalla, mutta ehkä tätä hieman sulavammin kameratyöskentely toimiikin. Kubrick työsti käsikirjoituksen Lionel Whiten rikoskirjaan pohjaten, mutta piikikkäistä pulp-dialogeista vastasi toinen rikoskirjailija, Jim Thompson.
Rikoskirjallisuuteen pohjaava dialogin tyyli, suorapuheisuus ja sen määrä ovat ammattimaista kuvausta vahvempi tekijä vaikuttamaan elokuvan kubrickilaisuuteen alententavasti. Etenkin vanhaa Amerikkaa ihannoivan on helpompi pitää elokuvaa perinteisessä mielessä parempana.
Poden ilmeisesti hieman alavireistä suhtautumista äärimiehiseen fiftarielokuvaan. Se ei näy elokuvien laatuun suhtautuessa tai katseluun ottamisessa ensimmäistä kertaa, mutta esimerkiksi kiinnostuksessa katsoa elokuvaa toistamiseen. Palaan elokuviin selkeästi herkemmin kun sieltä löytyy kiinnostavat yingit ja yangit.
The Killingin naishahmot ovat Kubrick-elokuvan heikoimpia. Pidän siitä kuinka vahvasti Irene Kane edusti edellisessä elokuvassa. Se on luultavast yksi syy miksi olen katsonut Killer's Kissin useammin kuin The Killingin, joka ei-niin-kovin-vahvasta ensimmäisestä puoliskostaan huolimatta on kiistämättä elokuvista se parempi.
Elokuvassa on kaksi naishahmoa, joista Coleen Gray on täysin unohdettava hiljaisena vaimona ja Marie Windsor lattea ahneena lumppuna. Vastapainoksi on miehistäkin miehisempää Sterling Haydenia et cetera. Killer's Kissin alussa on myös nyrkkeilyottelu, jota voisin henkilökohtaisesti saksia hieman. The Killingissa on ravilähtö, toinen antihimoni.
Maskuliininen kukkoilu esiintyy edukseen vasta kun tositoimet alkavat. Tämä tapahtuu vasta hieman yli puolen välin. Siitä edespäin elokuva onkin melko virheetön. Siinä missä pidän alkupuoliskon sisältävän liikaa hajanaisia vähämerkityksellisiä kohtauksia, loppupuoli on tiivisjännitteistä timanttia. Viimeinen kohtaus aloittaa Kubrick-elokuvien täydellisten lopetusten tradition, josta ainoaksi poikkeukseksi lukisin korkeintaan Lolitan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti