Sotahullu kommarivastainen prikaatinkenraali lähettää omine lupineen ilmavoimat pommittamaan Neuvostoliittoa. Takaisinveto onnistuu yhtä konetta lukuunottamatta, joka tulisi pudottamaan kohtalokkaan pommin neukkujen maaperälle. Siellä tulisi tuomionpäivän koje laukeamaan ja tuhoamaan kaiken maanpäällisen lähes sadaksi vuodeksi. Kulttuurihistoriallisesti ikonisella designilla varustellussa sotahuoneessa kokoontuvat poliittinen ja militaristinen eliitti, puhelinlangan päässä Neuvostoliiton presidentti, taivaalla tavoittamattomissa iskuryhmä jolla on yksi päämäärä.
Tohtori Outolempi on viimeinen julkaisu ajalta, jota olen kutsunut Kubrickin varhaiskaudeksi. Se on viimeinen mustavalkoinen elokuva ja myös tyyliltään vähintään yhtä musta kuin nimikkohahmon heilhitlereitä sisälleen kätkevä nahkahansikas, os. Kubrickin lampunvaihtorukkanen. Nimihahmo on mielipuoli natsitiedemies suoraan vanhoista Murnaun ja Langin saksalaiselokuvista. Silti yhtä tärkeä kuin lähes kuka tahansa sekalaisen sakin laajasta kirjosta.
Lolitan menestyksen jälkeen parivaljakko Kubrick-Sellersin toinen yhteistyön toisti saman useita roolihahmoja samalla näyttelijällä sisältävän konseptin. Aiheeksi muodostui tuohon aikaan ajankohtainen pelko, ydintuho, ja lähestymistavaksi yönmusta komedia. Elokuvan silloin poikkeukselliset ratkaisut ovat muodostuneet sittemmin varsin kopioiduiksi, kuten lohdulliselta kuulostavan We'll Meet Again -veisun soittaminen ydintuhoa vasten. Sehän tuntuu nykyään itsestäänselvältä ratkaisulta massiivisten sienipilvien soundtrackiksi.
Kubrick oli pelkääjä ja huolestuja, joten tottakai hän pelkäsi myös ydintuhon mahdollisuutta, etenkin aikana jona se tuntui oikealta uhalta. Hän tutki aiheeseen liittyvää kirjallisuutta ja tarttui lopulta Peter Georgen Red Alert nimiseen opukseen, jonka käänsi Terry Southernin kanssa vakavan trillerin sijaan satiiriksi.
Southern oli jo kirjoittanut hulppean ja paheksutun Candyn muutamaa vuotta aiemmin, ja tuli sittemmin säätämään käsikirjoitusta varsin keskeisiin 60-luvun teoksiin, Easy Rideriin ja Barbarellaan. Hänen satiirinen otteensa on luultavasti tärkeä osa koko Tri. Outolemmen olemusta, siinä missä esimerkiksi Peter Sellersin omalaatuinen tyyli, kummankin ruokkiessa toisiaan määritelläkseen elokuvan lopullisen sävyn.
Samaan aikaan Sidney Lumet valmisti samaa aihetta vakavaan sävyyn käsittelevää Fail-Safea. Elokuva julkaistiin toisena, se ei menestynyt hyvin silloin, eikä sitä muisteta kovin hyvin nyt. Se ei ole huono, mutta se häviää auttamatta juuri totisen näkökulmansa takia.
Tohtori Outolempi on taas yksi hyvin miehinen elokuva. Ainoa naisrooli on Tracy Reedilla kenraalin bikinibeiberakastajana, joka toimii lähinnä öiseen puhelinsoittoon vastaavana sihteerinä elokuvan alussa ja keskiaukeaman tyttönä pilotin Playboyssa. Enempää ei tässä tapauksessa tarvita.
Elokuva muistetaan vahvasti Peter Sellersista. Brittikoomikon legendaariset improvisaation hedelmät toimivat toki hienosti, muttei Sellersin panos mielestäni aivan niin ehdoton ole, itseasiassa jos minulta kysytään mikä tuossa elokuvassa on todella hauskaa, niin se on George C. Scottin esittämä kenraali. Aivan mieletön stereotyyppisen kusipääskapparin omahyväinen rooli, jonka saa innostumaan ja tunteellistumaan vain patrioottinen itsepönkitys.
Siinä on mielestäni se elokuvan todellinen essence, josta päästäänkin Sterlingin mahtavaa suoritukseen ruumiinnesteidensä panttaajana. Huhhuh kuinka kuvauksellisen näköinen jätkä ja mitkä jutut! Jokainen sivuosista loistaa, mutta George on mielestäni ehdottomin tähti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti