Suhtautumiseni seuraavaan elokuvaan on vähän problemaattinen. Sitä on kiva katsella ja siitä huvittua niin kuin mistä tahansa yhtä kitschistä, mutta kuten yhdeksän kymmenestä eeppisestä historiallisesta järkäleestä, se on liian pitkä ollakseen jämäkkä, tehokas ja tyylillisesti yhdenmukainen, vaikka rungon melodramaattinen rakkaustarina onkin mitä mainioin. Se toimii koska on niin rakastettavan hölmö ja silti koskettava.
Spartacus on gladiaattoriksi myyty orja, joka haluaa vapautua kahleista ja vapauttaa muut orjat, sekä tietysti rakastaa orjarakastaan. Arvovaltaisten huvitukseksi järjestettyjen kuolemaan johtavien kaksintaistelujen jälkeen hän ottaa orjainliikkeen johdettavakseen ja aloittaa hankkeen kaikkien kotiuttamiseksi saaden Rooman legioonat vastaansa.
Historiallinen todenmukaisuus on sivuseikka, mutta vaikka toissijaiset eaa. Rooman elämää, arkea ja aikalaishomoilua kuvaavat kohtaukset ovat viihdyttävää seurattavaa, ne ovat ylimääräisiä dynamiikan tappajia. Elokuva on jännitteeltään lähinnä tv-sarjan tasoa. Kohtaukset jakautuvat taiteellisesti lämpimiin ja hollywood-spektaakkelimaisen kolkkoihin jaksoihin.
Saatuaan lupaavan uransa käynnistettyä United Artistsilla, edellisen elokuvan tähti Kirk Douglas vaati saada Kubrickin ohjaamaan jo aloitettu Spartacus loppuun, jonka alkuperäinen ohjaaja potkittiin ulos tehtävästä. Douglas sai karvaasti kokea Kubrickin haluavan täydellisen itsemäärämisoikeuden ja työskentely Universalin velvoitteiden alla teki projektista kohtalokkaan miesten ammatilliselle uralle ja hypoteettiselle siviiliystävyydelle.
Vaikka keikkatyö toi merkittävästi nimeä, Kubrick olisi myöhemmin halunnut pyyhkiä elokuvan pois koko ansioluettelostaan. Ymmärrän hänen motiivinsa vahvan oman näkemyksen auteurina ja sinä taiteellisena mahtina joka hän tuli myöhemmin olemaan.
Katson nyt ensimmäistä kertaa Kubrickin elokuvia järjestyksessä läpi. Osan katsomisesta on jo vuosia, kuten tässä tapauksessa. Olen ensinäkemästä pitänyt tätä elokuvaa vähäisimpänä, merkityksettömimpänä ja henkilökohtaisesti vähiten innostavana Kubrickina, siitä huolimatta että elokuvan rakkaustarina teki jo aikoinaan vaikutuksen kaikessa hölmöydessään.
Spartacuksen budjetti oli aikansa suurin amerikkalaisproduktiolle ja silti se on suureksi osaksi Kubrickin uran ruminta jälkeä. Syitä siihen on monia. Ensinnäkään se ei ollut Kubrickin oma projekti, vaan Douglasin lempilapsi, jonka David "pian historian eeppisimmän autiomaaseikkailusotaelokuvan (Lawrence of Arabia) ohjaava" Lean kieltäytyi ottamasta vastaan ja ensimmäinen korvaaja (Antony Mann) sai potkut kerettyään kuvata elokuvalle tyylin asettavat ensikohtaukset.
On hirveää katsella täysin valaistuja isoja tiloja kuvan ollessa kauttaaltaan tarkka, kun lavasteet näyttävät pahimmassa tapauksessa pakasta repäistyltä kiiltopahvilta ja puvut halvoilta naamiaisasulta. En voi kun todeta haluavani katsoa, jos kotioloissa, ensikerran elokuvan vanhalta restauroimattomalta isokoppaiselta videokasetilta blu-rayn sijaan. Mikä olisi tietysti vielä parempaa, vanhalta filmiltä, kohtalaisella valkokankaalla ja mieluiten melko heikolla äänentoistolla, musiikki kun on äärimmäisen köppäistä orkestraalisuttua joka toimisi yhtä hyvin missä tahansa tuon aikaisessa romanttisessa viihdenumerossa. Pääteema on toki hieno.
Kubrickin edelliset elokuvat ovat olleet kuvallisesti jopa klaustrofobisen tiiviitä, mutta Spartacus on täynnä valtavia maisemakuvia, jossa tuhatpäiset joukot ratsastavan televisioruuduissa noin puolikkaan pääkallokarkin kokoisilla ratsuillaan. Nämä kuvat ovat hyvinkin kliseisiä saman genren elokuvista, eikä televisio ole koskaan korvannut niissä kangasta.
Eeppisten järkäleiden teho ja into niitä kohtaan valahtaa auttamatta ilman jättikangasta ja se voi olla helposti yksi syy huonoon vastaanottoon. Pidin Ridley Scottin Gladiaattorista teatterissa, mutta televisioruutu nosti valokeilaan ne hölmöt puolet elokuvasta, kuihduttaen komeat kohtaukset kokonaan.
Spartacus on täynnä aikalaisteosten kliseisiä perisyntejä, tai mahdollisesti juuri ominaisuuksia joita osa katsojista rakastaa. Huvittava melodraama ja romanttinen glamour jaksottaa kirkkaan punaisella verellä tahrittuja mahtipontisen mitättömillä orkesterisovituksilla säestettyjä taisteluita. Pidän suuresti kaiken järjen ja mielen sulattavasta vanhan koulukunnan rakkaustarinasta, gladiaattorikoulutusajasta, uhosta ja elokuvan ainosta kunnon taistelusta, vaikka se ei siihen pahamaineiselle kotiruudulle ota mahtuakseen.
Kirjoittamasi perusteella veikkaisin, että valitsemasi katsomisformaatti on vaikuttanut negatiivisessa mielessä eniten. Jos nimittäin elokuva näyttää sinusta huonolta/kliseiseltä/tylsältä etc., en löydä muuta syytä. Se selittäisi myös esim. pukujen kehnon lookin. En ole Spartacuksen suurin puolestapuhuja minäkään, mutta olen sentään onnistunut näkemään sen valkokankaalta ja se on visuaalisesti kovasti kaunis esine. Myöskin kerronnan rytmitys hakkaa ben-hurit mennen tullen. Kritisoimiesi joukkokohtausten geometrisyys on vaikuttavaa: niihin verrattuna en ymmärrä, mitä voivat olla ne "komeat kohtaukset", joita olit löytävinäsi niin kovin paljon heikommasta Gladiaattorista. Ja miten voi Spartacuksesta kirjoittaa jättäen kokonaan muutamat herkulliset näyttelijäsuoritukset pois? Ustinov 4-eva, bitch! Spartacus on käytännössä kaikkien aikalaiseepoksiensa tavoin vanhentunut, mutta kenties vähiten. Siitä voi yhä nauttia huippulahjakkuuden ammattilaisnäytteenä. Lämpimästi suositellaan myös Special Editionin ensiluokkaisia ekstroja, joissa mm. dokumentoidaan Hollywood Teniä ja kuullaan Ustinovin huikea Charles Laughton -imitaatio.
VastaaPoistaKyllä, katsomisformaatti on vaikuttanut suuresti ja siksi elokuvaa on mahdoton arvioida ns. oikealla tavalla, koska se on niin vahvasti tarkoitettu nähtäväksi isolta kankaalta. Pidin tässä formaatissa komeina tummia mutta värikkäitä intiimejä koko- ja puolikuvia. Näen kyllä televisioruudustakin että joukkokohtaukset ovat upeita, etenkin roomalaislegioonan mieletön ryhmittyminen loppupuolella, mutta pieni ruutu ei vain tuo sitä perille.
VastaaPoistaEn pysty sanomaan kolmetoista vuotta sitten teatterissa näkemästäni Gladiaattorista mitä pidin komeana silloin, etenkin kun sen vesitti pian teollisuuden into tuottaa vastaavia elokuvia rasittavuuteen asti. Televisiosta katsoessa se ei näyttänyt lainkaan erikoiselta, ja viljapeltoa tai mitälie sivelevä käsi alkoi suorastaan raivostuttaa. Spartacus on ilman muuta hienoimpia ellei hienoin aikalaiseepos, Ben-Hurin kuin Arabian Lawrencen olen aina kokenut juuri niin tyhjänpäiväisiksi kuin suurimman osan vastaavista nykytuotannoistakin, mutten ole nähnyt niistäkään kumpaakaan kankaalta.
Okei, Ustinovin suoritus on erinomainen, mutta mielestäni ainoa sellainen. Eli en sanoisi siinä olevan sellaisia edes muutamia. Douglas esimerkiksi on kaikkea muuta kuin hyvä Spartacus väpättävine ylähuulineen. Jean Simmons on pelkkä kaunis kuva kuten niin monet tuohon aikaan, mutta sellaisena ei kieltämättä ollenkaan huono.
Enkä kai sanonut elokuvan olevan huono, jopa päinvastoin tajusin pitäväni siitä. Kliseinen se on monessa suhteessa mutta myös terveellä tavalla yllättän rohkea ja tuon aikaista suurtuotantoa vastaantaistelevakin, tylsä ei lainkaan, mutta olen varma että hieman kompaktimmaksi leikattuna olisi ollut kaikkiaan toimivampi.
I see your point - and raise you an Olivier, a Curtis and a Laughton. Ymmärrän täysin Douglas-kritiikkisi, mutta pidän hänestä ihan ok silti, varmaan silkan karisman takia. Eikä Simmonsin tarvitse ainakaan valkokankaalla edes näytellä, riittää, että hän on.
VastaaPoistaHyvä on tuo kolmikko, ei erinomainen. Saatan toki kasvaa vielä heihinkin. Katsoin Special Editionista muistinvirkistykseksi jutut jotka nostit esiin ja etenkin mainitsemasi imitaatio saa taas uskomaan ihmiseen! Mieletön ukko..
VastaaPoista