Stanley Kubrick Blogathon, Day 1

Tällä hieman irrallisella julkaisulla avaan blogathonin osaltani. Seuraavien päivien ajan tiputan julkaisuja jahka niitä naputan. Aluksi käsittelyssä teemat ja tyyli, jonka jälkeen kaikki Kubrickin elokuvat, sekä muita aiheeseen liittyviä elokuvia ja julkaisuja. Jos osallistut blogathoniin kirjoittamalla, liitä linkki tekstiisi vaikka tänne ja laitan sen näkyviin jossain vaiheessa.

Aivan ensiksi valotan suhdettani Kubrickiin ja sijoitan itseni aikakauteen jolloin olen ohjaajan löytänyt. Kriittinen aikaväli ikävuosina kahdestatoista neljääntoista. Muistikuvistani koostuva nostalginen trippi asettakoot lukijan asemaani ja ajatusmaailmaani.

Olin aina hyvin kiinnostunut elokuvista ja veljen videohylly oli pienestä pitäen hyvä kaveri elokuvakasvatukselleni. Kaikki Stephen King -filmatisoinnit katsoin järjestelmällisesti, ja joukkoon kuului myös Hohto, ensikosketukseni Kubrickiin. Tottakai se oli hyvä, koska se oli pelottava, mutta mielestäni Uinu, Uinu lemmikkini oli parempi, koska se oli pelottavampi. Sillä kriteerillä rankkasin elokuvia silloin.

Lainatessani Hohdon kaverilta vuosia myöhemmin (kesällä 1997), näin sen aivan eritavalla kuin ensimmäisen kerran, ja oikeastaan aivan erilailla kuin olin nähnyt mitään elokuvaa siihen mennessä. Sisäistin jostain syystä juuri silloin mitä elokuvalla voikaan tehdä, jotain, mitä en ollut aiemmin ajatellutkaan.

Hohto (The Shining, 1980)

Rekisteröin elementtejä joista kokonaisuus koostuu, ihailin äänimaailmaa, kuvausta, kamera-ajoja, leikkausta, sekä kiinnitin erityistä huomiota peilien ja sokkeloiden käyttöön. Enkä tiedä miksi juuri silloin. Se oli edelleen ihan pelottava, mutten nauttinut niinkään kauhusta, vaan elokuvasta. Hyvin merkittävä katselukokemus, ja tietääkseni viimeinen kerta kun mikään elokuva on enää millään muotoa pelottanut.

Saman kesän loppupuolella nauhoitin veljen pyynnöstä Kellopeli Appelsiinin televisiosta. Pyyntö oikeastaan mahdollisti itsellenikin koko elokuvan näkemisen, ja voin rehellisesti sanoa sen olleen ainoa kerta kun olen ajatellut juuri nähneeni parhaan koskaan näkemäni elokuvan. Oli vielä aamupäivä kesäloman viimeisinä päivinä ja elokuvan loputtua purin epätodellista oloani lähtemällä pyöräilemään ilman määränpäätä jonnekin mahdollisimman kauas.

Kellopeli Appelsiini (A Clockwork Orange, 1971)

Hyvin pian siihen perään esitettiin Barry Lyndon. Olin vaikuttunut, huomasin kuinka pystyin erottelemaan ohjaajan tavaramerkkejä. Kellopeli Appelsiinin jälkeen se oli helppoa, koska jo alkutekstit mätsäsivät niin vahvasti. Myöhemmin samana vuonna nauhoitin vielä Full Metal Jacketin, jälleen veljen varjolla. Merkittävä, muttei olennainen kokemus.

Seuraavana kesänä oli vuorossa 2001: Avaruusseikkailu. Olohuoneessamme tehtiin remonttia joten katsoin sen kaikuvassa huoneessa, kokoonpanolla minä ja televisio. Kuvittelisi sen olevan ihanteellinen olosuhde tunnelmalliselle ensikohtaamiselle, mutta vihasinkin elokuvaa. Eikä ainakaan auttanut, että nauhoitus loppui juuri psykedeelisen tähtiporttikliimaksin huulilla. Toinen katselukerta oli kokonainen ja parempi, mutta vasta kolmas oli suksee. Siitä myöhemmin.

Barry Lyndon (1975)

Ensimmäistä kertaa olin löytänyt elokuvantekijän, jonka uutta elokuvaa odottaisin, ja tämä kuolee ennen uuden elokuvan ensi-iltaa. Eyes Wide Shutia ei ollut ikää mennä katsomaan, joten näin sen videojulkaisuna vuoden 2000 alussa. Ensimmäinen katselu oli hieman ristiriitainen kokemus, pidin monesta elementistä, olin ärsyyntynyt muutamasta.

Ensimmäinen elokuvaohjaajan kuolema jonka muistan oli Akira Kurosawan, joka lähti puolta vuotta ennen Kubrickia. Hänen klassikkonsa esitettiin seuraavana kesänä ja minähän ne mielenkiinnolla katsoin, ennestään kun en ollut niitä nähnyt. Kubrickiin olin jo kerennyt luomaan vahvan tunnesiteen, ja aloin keräämään hänelle omistettua leikekirjaa. Keräsin muistokirjoitukset ja muut artikkelit joka lehdestä, sekä Eyes Wide Shutin ensi-ilta- ja vanhempien elokuvien televisioarvostelut. Lehteen painetun filmografian painoin mieleeni ja otin asiakseni hankkia käsiini elokuvista jokaisen.

Eyes Wide Shut (1999)

Muistokirjoituksen otsikoita: Kubrick säväytti joka filmillään, Omaperäinen näkijä, Elokuvan outo jättiläinen, Stanley Kubrick jätti jälkensä elokuvahistoriaan, Ohjaaja oli nero erakko. Vaikka kritisoidenkin, suomalaislehden jättivät ohjaajalle hyvästit varsin kunnioittaen. Mukaan mahtuu myös näinkin tarpeellisia leikkeitä:

Stanley Kubrick illasti usein kissojensa kanssa

"...Kubrickia vuosia palvellut Betty Crompton paljastaa, että ohjaaja nautti tavallisesti illallisensa 11 kissansa kanssa ja että hänellä oli vain kaksi paitaa, joita pestiin ja silitettiin vuoronperään. Kubrickin kirjastossa oli yli 5000 kirjaa, jotka oli puhdistettava pölystä joka päivä. Ohjaaja varastoi kellariinsa suuret määrät kuivamuonaa ja muita tarvikkeita sodan varalta, eikä kidnappaajia pelännyt Kubrick poistunut Englannin maaseutukodistaan luulotautisena pahimpina jaksoina neljään vuoteen..." -IS