Kunnian polut (Paths of Glory, 1957)

Kunnian polut on koskettavassa epäoikeudenmukaisuudessaan ravistelevin ja kaikkiaan paras varhaiskauden Kubrick-elokuva. Alkupuolella, kohtauksessa jossa kenraali (George Macready) kävelee juoksuhaudan läpi, on myös osoitus perverssillä tavalla kumpuavasta mustasta huumorista tragedian keskellä, joka tulee toistumaan vielä myöhemmässä vaiheessa elokuvaa ja koko tuotantoa.

Häilyvä tragikoominen sävy on vain häivähdys katkeran ihmisluontoa kritisoivan teoksen lomassa. Kuoleman pelko, sen väistämättömyys ja ennenkaikkea suhtautuminen siihen, osoittaa olemassaolonsa ensikertaa näin vahvasti. Siitä muodostui ohjaajalle pakkomielle, monien muiden seikkojen ohella.

Sodassa ihmishenki voi olla pienestä sattumasta kiinni, kaiken ollessa hetkessä ohi, mutta Kunnian polut esittää vieläkin inhottavamman vaihtoehdon, jossa esimiesten mädännäisyys ja kohtuuton kostonhimo viattomia alaisiaan kohtaan konkretisoituu raadollisella tavalla.

Shakissa voit luovuttaa yksikkösi vastustajan syötäväksi siirtämällä nappulaa, mutta ihmismieli sotii väkisinkin  tällaista käskyä vastaan. Varmasta kuolemasta kieltäytyminen tulkitaan kuolemantuomiolla rangaistavaksi niskuroinniksi, josta ei selviä sotaoikeudessakaan jos vain niin on päätetty.

Aihe oli tulenarka, eikä sitä uskallettu kuvata Yhdysvalloissa, ja vaikka se kuvattiin Ranskassa, elokuva yritettiin kieltää siellä kokonaan Saksan jo monen muun maan ohella. Elokuva on äärimmäinen esimerkki vallan väärinkäytöstä, joka on aina ajankohtaista. Eikä elokuvassa jätetä kovinkaan epäselväksi kyseessä olevan esimerkki Ranskan armeijasta.

Kunnian polut on vahva elokuva, joka aiheuttaa voimakkaita reaktioita. Sodan kuvat ja äänet ovat tärkeässä osassa illuusiota luodessa, mutta painotus on tällä kertaa näyttelijäsuorituksissa, jotka ovat todella ensiluokkaisia. Aivan jokaista elokuvan hahmoa säälii katselu katselulta enemmän. Parempia kritiikkejä ihmisestä ja sodasta ei ole montaa tehty.

Sattuma on Kubrickin elokuvissa toistuva teema. Kunnian polkujen kuvauksista Kubrick löysi sattumalta tulevan vaimonsa, jonka kanssa eli lopun ikäänsä. Vain parissa itselleni tuntemattomassa saksalaiselokuvassa näytellyt Christiane Harlan tekee riipaisevan suorituksen elokuvan lopussa. Tämä saakin miettimään, olisiko tytöstä voinut tulla jotain suurempaakin kuin dokkarien puhuva pää, jos he eivät olisi koskaan tavanneet.

Mainittakoon vielä televisiosta kasetille aikoinaan nauhoittamani version toistavan kuvaa ylivertaisesti paremmin kuin kohinantäyteinen uusi dvd-julkaisu, elokuva kun koostuu runsaalti mustista ja tasaisen tummista sävyistä.