Mielenkiintoisia animaatioelokuvia tehtiin viime vuonnakin, kaikkialla maailmaa, lyhyttä ja pitkää, erilaisilla tyyleillä, erilaisilla aihepiireillä. Elokuvat ovat aakkosjärjestyksessä, rajoitus ensi-illan ajankohdasta häilyvä. Kaikki olen viime vuoden aikana nähnyt uutena. Joitain käsitellyt aiemminkin.
The Congress
( כנס העתידנים )
dir. Ari Folman
Siitä on seitsemän vuotta kun israelilainen Ari Folman puki sotakokemuksensa väkeviin animaatiokuviin dokumentaarisessa elokuvassaan
Waltz with Bashir. Hän ei palannut madaltaakseen kunnianhimonsa rimaa, vaan lähti todella tavoittelamaan tähtiä taivaalta. Stanisław Lemin tieteisklassikkoon pohjautuva utopia on pelottavan tarkasti rakentumassa tämän päivän Hollywoodissa. Häiritsevä tulevaisuuden visio on kuvattu puoliksi näyteltynä ja puoliksi animaationa (ei siis taida täyttää erinäisten palkintogaalojen luokkakriteerejä animaatioelokuvaksi.)
Elokuvassa käsitellään keinotekoisuutta loukkaavalla hyökkäävyydellä ja koomisella pop-kuvastolla. Ikääntyvien näyttelijöiden suostuessa tietokonemallinnukseen, he luopuvat tarpeestaan ja oikeudestaan näytellä enää itse lainkaan. Skannatut näyttelijät heitetään sätkynukkeina esittämään aivan mitä ja miten elokuvantekijät haluavat. Skenaario lähtee rankasti käsistä ja loppua kohden The Congress on hieman holtitonta jojoilua, mutta kaikkiaan hyvin kunnioitettava ja mielenkiintoinen filmatisointi aiheestaan.
The Fake
(사이비)
dir. Yeon Sang-ho
Väkivaltainen odysseia Koreasta kertoo yhden miehen sodasta uskontoa vastaan. Pakkomielteisen vihan motiivi syntyy, kun ateistisen Etelä-Korean kyläpahaseen saapuu kristinusko. Se esittää kuinka ihmiset haluavat sokeasti uskoa ja toivoa hädän sattuessa, kuinka huijaripapit levittävät hätää kärsivän kansan eteen pelastusta lupaavan kirkon kuin sirkusteltan, ja kuinka yksin jäävät kaikki ne, jotka eivät kiihkoissaan lahjoita koko omaisuuttaan sovitusta vastaan.
Näytelmäelokuvaa imitoiva ulkoasu on harvinaisen toimiva ratkaisu, sillä se näyttää hyvältä, uskottavalta ja paikkaa tarvittaessa dramaturgisia puutteita. Taidokkaasti toteutettuna The Fake ei ota lopullista kantaa tai tuo esiin omia mielipiteitään. Se esittää, analysoi, kritisoi ja heittää ilmoille teemoja uskoon liittyvistä asioista, piesten siinä välissä puoli tienoota viattomia ja viallisia. Väkivallan ja kiroamisen määrä olisi länsimaiseksi elokuvaksi suhteetonta, mutta korealaiseen kuvaan se sopii mainiosti kaiken kyynisyyden ja tyylittelyn lomaan.
Giovanni's Island
(ジョバンニの島)
dir. Mizuho Nishikubo
Kun venäläisjoukot miehittävät Venäjän ja Japanin välissä sijaitsevan saaren, japanilaiset menettävät kotinsa ja luokkahuoneensa flyygeleineen. Syrjäytettynä koululaiset ovat tuomittuina kuuntelemaan jylhiä venäläisveisuja rinnakkaisluokasta, samalla kun heidän oma opettajansa yrittää tapailla kitaralla japanilaisia standardeja. Vastakkainasettelu ja kulttuurilliset ominaispiirteet ovat todella väkevällä tavalla visualisoitu, vaikka äkkiseltään hahmot eivät eroaisikaan paljon toisistaan. Sodasta elokuva ei sinänsä kerro, vaan sen aiheuttamista ristiriidoista sota-alueilla.
Vaikka
Tulikärpästen Hauta hieman kummitteleekin, Giovanni's Island keskittyy erilaisiin teemoihin ja arvoihin. Elokuva luo nahkansa läpi sodan jälkeisten vuosien, kurjuuden, rakkauden ja kaipuun monet kerrat. Lempein värein maalattu elokuva koostuu paljolti ilta-auringon lämpimistä väreistä, mutta tarvittaessa myös kolkon harmaista ja kylmistä hetkistä. Elokuvassa leikitään varjoilla ja psykedeelis-galaktisilla pikajunilla, eikä jäädä animen standardeista jälkeen yhdelläkään osa-alueella.
Her Lover
(Boles)
dir. Špela Čadež
Špela Čadež'n uusi perinnetietoinen stop-motion lyhäri perustuu Maksim Gorkin novelliin. Se kertoo tekaistuista ihmissuhteista ja valepersoonista. Ajankohtainen aihe sosiaalisen median ja muiden internetin foorumeiden aikakaudella. Elokuva on oikeastaan suoraa jatkumoa ohjaajan edellisien elokuvien teemoihin - yksinäisyyteen, mielikuvitettuihin identiteetteihin ja eristäytyneiden ihmisten surulliseen romantiikan nälkään.
Hahmojen tajuntaankin päästään sukeltamaan, sillä surrealistiset unet ja kuvitelmat ovat suuri osa Sloveniassa elokuvaavan Čadež'n tuotannossa. Pääosan writer's blockista kärsivä nuori kirjailija on samaistuttava, ja naapurin Tereza yhtä varauksella lähestyttävä kuin Gorkin tekstissä. Onttojen ja valheellisten profiilien välillä käytävä kirjeenvaihto ja yksinäinen sosiaalisuus on nyt arkipäivää ja siitä tehdään viihdettä
Catfishin tapaisilla tv-ohjelmilla.
Hippos
(Hipopotamy)
dir. Piotr Dumała
Hotellihuoneessa nähty luontodokumentti antoi animaatiomestari Piotr Dumałalle ajatuksen uuteen elokuvaan. Alastomat veistokselliset ihmiset ovat ryhmittyneet pienen lammen keskelle. Mukana on miehiä, naisia ja lapsia. Hierarkiaa ja väkivaltaa. Hahmot ovat virtahepoja ihmisten muodossa. Virtahepojen meno on raakaa itsessään, mutta tässä muodossa esitettynä Dumała saa jälleen kerran ilmaistua jotain paljon suurempaa. Jokainen isku ja tapa on erittäin voimakkaasti esitetty, täysin ilman mässäilyä. Jotain samaa irvokkuutta ja ehkä juuri epäinhimillisyyttä tässä löytyykin kun Haneken tai von Trierin elokuvissa.
Piotr Dumała on ollut jo vuosikymmenien ajan mielenkiintoisimpia puolalaisia animaatiotaiteilijoita, vaikka kovatasoisia tekijöitä paljon löytyykin. Hänellä on pääosin ollut tapana käyttää omaleimaista tuhoamistekniikkaa töissään, jossa tuhotaan edellinen kuva kipsilevyltä maalaamalla, pyyhkimällä ja raaputtamalla päälle. Hipopotamy esittelee oikeastaan ensikertaa Dumałan näinkin tavanomaisen tyylin parissa, mutta toisaalta kaivelee ehkä veistosmenneisyydestään hyvin paljon hahmojen ja asetelmien tajua kuviin.
Hummeri nimeltä Frank
dir. Mika Purola
Muutama lyhärisuosikeista on kotimaisiakin. Melankoliassa rypevä, kaihoisa ja mainion irvokas tarina Frankista, hummerista jota ei meinata koskaan valita sopaksi on suosikkini. Mainion mustaa suomalaista mielenmaisemaa yhdistettynä niin yhdysvaltain kulta-aikojen animaatioihin kuin eurooppalaisiinkin perinteisiin.
Frank ja koko hummeriravintolan särmikäs hahmokavalkadi ovat tyylikästä hahmosuunnittelua ja -toteutusta kaikilla osa-alueillaan.
Tällaista animaatiolaatua toivoisi televisioonkin tilattavan.
Paavo Pesusienen ja
Gumballin ihmeellisen maailman väliin tämä sopisi erinomaisesti. Yhtä sulavaa, universaalia, mutta maltillisempaa ja harkitsevampaa cartoonia. Televisiossa erottuvat nykyään yliampuva absurdius ja ylihellyyttävyys. Frankissa on tyylikkyyden rajoissa hieman molempia, sen ollen silti trendejä kosiskelematonta ja ajatonta . Lisää tätä, Suomi!
Is The Man Who is Tall Happy?
dir. Michel Gondry
Ihmismielen syvyyksiin omilla elokuvillaa sukeltanut Michel Gondry haastattelee Noam Chomskya, joka on hyvin arvostettu ajattelija ja kielitieteen professori. Elokuvan rakenne koostuu Chomskyn filosofioista animoituna. Hypnotisoivasti fraseeraava, elämän pulmallisia yksityiskohtia puiva Chomsky sekoittaa toisinaan vain enemmän elokuvantekijän päätä, joka joutuu väilillä esittämään omatkin ajatuksensa liikkuvien piirrosten keinoin. Ei mikään uusi keksintö, mutta ihmiskäsitteiden ja maailman rakenteiden pukeminen simppelin havannoiviksi animaatioiksi on koukuttavaa seurattavaa.
Jack and the Cuckoo-Clock Heart
(Jack et la mécanique du coeur)
dir. Mathias Malzieu, Stéphane Berla
Ranskalaisyhtye Dionysos'n teema-albumiin ja sarjakuvaromaaniin pohjautuva kylmänviileä steampunk-satu tarjoaa täylaidallisen toimivaa goottiromantiikkaa. Yhtyeen keulahahmo Mathias Malzieu on vastannut ohjauksesta Stéphane Berlan kanssa ja Luc Besson on raahannut rahamassinsa 3D CGI -projektiin.
Kun tarina on näinkin vahvasti henkilökohtainen ja monelti kantilta rakenneltu, ei tehdä itään imelää nyyhkytystä kassoja kilistelemään, vaan ohitetaan ne tavanomaiset kompastuskivet. Malzieun maailma on vahvasti inspiroitunut Burtonista, mutta lie onni ettei goottikuvaston ex-omaleimainen, tapetoitunut popularisoija saanut hanketta käsiinsä. Elokuva olisi tosin suorastaan huutanut tulla toteutetuksi stop-motion-tekniikalla, mutta hyvä näinkin.
Kenkähullu
dir. CHRZU
CHRZU ei ole ennenkään aiheikseen mitään arvattavaa valinnut, mutta Kenkähullu pystyi siitä huolimatta yllättämään. Oikeastaan jo ennen viimevuotta ensi-esityksensä saanut, hyvin lennokkaasti kuvitettu dokumentti on mieleenpainuva ylistys kenkähulluudelle. Vetävästi spiikattu ja näyttävästi paketoitu kokonaisuus kaikenlaisia kenkiä ei tarvitse kenkähullua nauttiakseen näkemästään ja kuulemastaan.
Animoitu dokumentti on kasvava genre, jota etenkin pohjoismaissa ja briteissä on viime vuosikymmeninä hyödynnetty paljon. Havannoiva animaatio on tietenkin omiaan elementiksi dokumenttiin, mutta kuten Kenkähullu osoittaa, sen rajoitukset eivät todellakaan ole suppeita.
The Lego Movie
dir. Phil Lord & Christopher Miller
Vuoden positiivisin yllättäjä. Odotin hauskaa viihdettä, räimettä ja sivalluksia pop-kulttuurista ja -hahmoista. Elokuva ylitti odotukset palikkafilmien tärkeimmillä tasoilla, eli animaatiollaan, gageillaan ja dialogillaan. Dialogi ja rytmitys on suoraan hyperaktiivisen YouTube-aikakauden maailmasta. Valtavirta-animaation ei ole tavatonta olla päätöntä hölmöilyä, mutta tämän elokuvan yllätyksellisyys ja kimpoileva surrealistisuus on jo ihailtavaa.
Animaatiotyyli on äärimmäisen nautittava ja toimiva. Vuosikymmeniä vanha palikkafilmien perinne huipentuu tähän LEGO-teokseen, vaikka jokaista miljoonista palikoista ei oikeasti napsautettukiin kiinni toisiinsa tai liikuteltu kahtakymmentäneljää kertaa sekunnissa. On jopa nostettava tämä yhdeksi vaikuttavimmista 3D-CGI-elokuvista, koska se miimikoi niin uskottavasti stop-motion-tekniikkaa. Sen sijaan, että muutama käsipari olisi liikutellut pikku luolassaan palikoita autenttisen liikkeen saavuttamiseksi, ties kuinka monta sataa teknikkoa on luonut keinotekoisen illuusion siitä että niin olisi muka tehty. Perverssiä.
Mickey Mouse
dir. Paul Rudish
Vanhan koulukunnan Disney-lyhäreihin lukeutuu monia studion parhaista animaatioista. Vuosikymmeniin ei luotettu samaan laatuun ja tyyliin, mikä joskus teki Walt Disneyn aikaisista animaatioista niin ajattomia. Paul Rudishin lanseeraama uusmoderni fiftarityyli on tehnyt lyhäreistä jälleen mielenkiintoisia. Kohtalainenkin tarina menee täysin pilalle jos tyyli ja tekniikka luottaa halpaan ja mauttomaan, ja vastavuoroisesti välttävämpikin tarina on nautinnollinen graafisten puitteiden ollessa kunnossa. Uusissa seikkailuissa kierretään ympäri maailman erilaisilla kokoonpanoilla ja teemoilla. Tervetuloa takaisin.
Minuscule Valley Of The Lost Ants
dir. Hélène Giraud, Thomas Szabo
Valtava määrä televisiossa menestyneitä lastensarjoja on saanut, ja tulee saamaan, lähivuosina pitkän elokuvansa. Se on jo trendi jolla rahastetaan, vain osan onnistuessa aidosti tarjoamaan enemmän. Minuscule ei ole käänteentekevä mullistus
Ruohonjuuritasolla-sarjan historiassa, mutta vaikka sitä pitäisi pidennettynä- tai yhdistelmäjaksona, se toimii, eikä aliarvioi katsojaa.
Jos tämä elokuva olisi ilmestynyt teattereihin ilman tv-sarjan pohjustusta, olisi se varmasti kiinnostanut vähemmän yleisöä katsomaan sitä, mutta olisi kenties tarjonnut enemmän. Hahmot ovat jo tuttuja ja pitkä tarina sisältää väkisinkin hahmojen repertuaarin kertausta ja greatest hitsejä. Hienointa elokuvasovituksessa on sen tarjoaman luontokuvauksen skaala. Pitkän elokuvan aikana huolella valittuihin metsämaisemiin, jokiin ja hiekkavalleihin kerkeää uppoutumaankin.
Muumit Rivieralla
dir. Xavier Picard
Ennen kuin Muumit Rivieralla oli ilmestynytkään, Suomen keltainen lehdistö innostui mustamaalaamaan uutta elokuvaa sopimattomaksi; uhkapelejä, juomista ja kaksintaistelua. Nämä lehdet, kuten ehkä iso osa kohdeyleisön vanhemmistakin ovat aikaa sitten muodostaneet Muumeista kuvan lähinnä 1990-luvun alun pastelli-animen perusteella. Siksi tämä on erittäin tärkeä elokuva Muumi-franchisen kannalta, muistuttaakseen minkälaisiksi heidät alunperin luotiin.
Elokuva on hyvin uskollinen Tove Janssonin alkuperäisen sarjakuvan tyylille ja tarinalle. Muutamia yksityiskohtia on lisäilty muista tarinoista ja järjestysty on aavistuksen verran sovellettu. Pastellisävyt ovat väistyneet uuden paletin tieltä ja kullanhohtoiset sävyt täyttävät sarjakuvan aikaista animaatiotyyliä. Elokuva kunnioittaa hyvin vahvasti 1950-60-luvun modernia piirroselokuvaa, jota suosi niin Zagreb, Soyuzmultfilm kuin Disneykin siihen aikaan.
Elokuvan upea design tulee toivottavasti jatkumaan myös televisiosarjan myötä, josta on jo ollut keskustelua perikunnan kanssa. Vielä jos sarjaankin saadaan samanlaista yhteiskuntakritiikkiä ja satiiria, kuten elokuvassa taidekäsitteitä ja sosiaalisia maskeja kohtaan, kelpaisi siitäkin tulla kansainvälinen menestys. Muumit Rivieralla on kiistämättä parhaita suomalaisia animaatioelokuvia koskaan. Tästä on hyvä jatkaa.
(365) One Year, One Film, One Second a Day
dir. Bros. McLeod
Hyvin aktiivista ja ääriviivaista 2D-tietokoneanimaatiota suosiva skotti-duo, McLeodin veljekset, ovat keränneet huomiota vimeo-kanavansa ja kickstarterin kautta lähivuosina. Heidän 365-projektinsa kattoi sekuntin per päivä animaatiota vuoden ajan, joka päivä, ilman yhtenäistä juonta. Konsepti on optimaali innokkaalle animaattorille, jolla on paljon ideoita, muttei kärsivällisyyttä toteuttaa kaikkea.
Tammikuun aikana ei vielä päästä vauhtiin, mutta sen jälkeen ote löytyy. Sekunti on mielenkiintoinen aika kokonaiselle skenaariolle. Siinä kerkeää melkein luoda tunnelman ja tapahtuman, kun jo seuraava onkin käynnissä, syklin jatkuessa samana koko vuoden läpi. Siinä onkin suhteellisuusteorialle käyttöä, kun pätkät aivan varmasti tuntuvat eri pituisilta.
Prinsessa Kaguyan taru
(かぐや姫の物語)
dir. Isao Takahata
Prinsessa Kaguyan taru on yli tuhat vuotta vanha japanilainen kansantarina, joka Isao Takahatan piti filmatisoida yli puoli vuosisataa ja jota hän lopulta valmistikin toista vuosikymmentä. Jokseenkin eeppinen lastensatu siitä tulikin. Se on lähes kaksi ja puolituntinen hennoin vesivärein maalattu, uskomattomia ihmiseleiden nyansseja ja kauniita kuvia pulppuava tarina tytöstä joka löytyy bambunlehdestä. Tytön kasvutarina käydään läpi iloineen ja suruineen pikakelauksella. Seuraavaa kasvupyrähdystä ja etappia ei aina toivoisi, mutta se on välttämätöntä.
Ghiblille tyypillistä anime-jälkeä on turha odottaa. Etenkin pienemmille katsojille tämä voi tuntua aluksi pettymykseltä, mutta uppouduttuaan kuvien sekaan on vain ihailtava kuinka hienosti käsinmaalatut liikkeet ja eleet ovatkaan animoitu. Mahdollisesti Takahatan viimeinen elokuva tulee varmasti kestämään aikaa ja katselukertoja, eikä siihen todennäköisesti suhtaudu kahta kertaa samoin. Tarina on melko yksioikoinen, mutta sen vaivihkaa esittämät teemat ovat monimuotoisia ja ikiaikaisia.
Sebastian
dir. Vlad Marsavin
Sebastian on mielenkiintoinen yhteistyö itä-eurooppalaisten ja amerikkalaisten välillä. Itää ja länttä kuviinsakin sekoittava elokuva on juoneltaan hieman ohut ja toimii ennenkaikkea (mieli)kuvituksellisena trippinä, unelmointina harmaasta arjesta kirjaviin seikkailuihin.
Ihmemaa Oz kohtaa Miyazakin
Totorot ja muut lapsuuden tylsiä kohtia täyttävät unelmoinnit ja seikkailut.
Mustavalkokuvista värikylläisyyteen, elokuvassa on koko ajan miellyttävä unenomainen tunnelmansa ja selkeydestään huolimatta omaperäinen tyylinsä. Lapset tahtovat uskoa ja kokea värikylläisen, ihmeellisen maailman, eivätkä tahdo uskoa tulevansa samanlaisiksi kuin historia on todennut ihmisen aina vanhemmiten tulevan. Sebastian ei tee lupauksia paremmasta tai vala toivoa, mutta se joko palauttaa katsojan lapsuuden mielikuvitusmaailmaan tai esittelee sen niille jotka eivät siellä ikinä käyneet.
The Settling
dir. Emma McCann
Pieni talvinen jännitystarina, jonka sietäisi toimia inspiraation lähteenä animaation harrastajille. Harrastajan into ja ammattimainen laatu kohtaavat, kun mm.
Illusionistin värimäärittelijänä työskennellyt Emma McCann pystytti olohuoneeseensa pop-up studion, jossa kuvasi tämän elokuvan yksin. Ilman tietokoneita luotu valon, varjon ja niiden kontrastin käyttö, joka muistuttaa maalaustaiteen chiaroscuroa, on selvästi Emman erikoisalaa.
Hahmojen ilmeilykin onnistuu erittäin vakuuttavasti, lähes esi-kuvansa Gromitin hengessä. Digitaalinen jälkityö on ihailtavan vähäistä ja kauneusvirheet on korjattu digityökalujen sijaan kohinalla, joka säilyttää kuvan autenttisempana. Nimenomaan käsityötaidon merkkiteoksia viime vuodelta.
The Simpsons (couch gags)
dir. Sylvain Chomet, Don Hertzfeldt, Michal Socha
Koreassa animoitu klassikkosarja on ollut tämän vuosituhannen ajan tuuliajolla, eikä välillä kokonaisia kausiakaan voi hyvällä mielellä suositella. Toissavuotinen kausi sisälsi tarkalleen 2 ⅓ mielestäni suositeltavaa jaksoa ja loput täysin yhdentekevää mainostusta ja tyhjiä pop-viittauksia. Sarja vetää kuitenkin laadusta riippumatta lukemattomia katsojia äärelleen vuodesta toiseen ja viime vuonna tämä ohjelmapaikka avautui estradiksi monelle todelliselle animaatiotaiteilijoille.
Simpsoneissa alusta asti esiintynyt sohvakohtaus on muodostunut välttämättömäksi pahaksi tekijätiimille ja he ovat vihdoin tajunneet delegoida jobin siitä aidosti kiinnostuneille.
Illusionistin ohjannut Sylvain Chomet teki mainion ranskalaista perheidylliä stereotypisoivan gagin ja
It's Such a Beautiful Dayn ohjannut Don Hertzfeldt Simpsoneiden rutinoitunutta joutokäyntiä satirisoivan tieteiskuvitelman. Tunnetumpien nimien lisäksi myös lupaava puolalainen kyky, Michal Socha, sai tehdä vaikuttavan opinnäytetyönsä (
Laska) tyylisen aloitusjakson sarjaan.
Tuuli nousee
(風立ちぬ)
dir. Hayao Miyazaki
Hayao Miyazakin jäähyväiselokuva ei ole länsimaita sen enempää kuin lapsiakaan ajatellen tehty. Se on kompromissiton, filosofinen ja rehellisen japanilainen teos. Tuuli nousee muistuttaa ihmisiä siitä, että pitää elää, unelmoida, nauttia, tehdä ja rakastaa kun vielä voi. Kun tuuli nousee, on elettävä. Nautittava luonnon antamasta kauneudesta, taiteista, luomisen ilosta ja nautintoaineista. Silmiinpistävää on tupakoinnin ihannoiminen. Tupakoimisesta nauttiminen. Tupakoitsijat, jotka ovat demonisoitu länsimaissa, on Japanissa vielä ihmisiä!
Vastassa ovat myös ei-ensimmäistä-kertaa teollisuus ja luonto, sekä hyvän tarkoituksen peräinen paha. Ihminen haluaa luoda hyvää ja kaunista, tiedostaen, että sitä tullaan käyttämään vääriin tarkoitusperiin. Se on väistämätön paha mikä koskee kaikkea teknologiaa. Tässä tapauksessa teknologia käsittelee lähinnä Miyazakin suosikkiaihetta, lentokoneita, ja tarkemmin ottaen mallia, jota tultiin käyttämään Pearl Harborissa. Elokuva kertookin fiktiivisesti lentokoneiden intohimoisesta suunnittelijasta, Jiro Horikoshista, joka varmasti jää valtaosalle katsojia sivuseikaksi.
Itse animaation osaltava on ihailtava massakohtausten toteutusta. Valtavien väkijoukkojen kävellessä kaduilla vastakkain, jokainen on yksilö, eleineen, askeltoineen ja ulkomuotoineen. Näiden ja muutaman katastrofikohtausten lisäksi visuaalisesti parasta antia ovat herkät ja pelkistetyt, tuulenvireen ohuet, (maalais)romanttiset kohtaukset. Miyazaki seniorin aiemmasta tuotannosta poiketen, tärkeintä eivät siis ole hauskat ja mielikuvitukselliset olennot. Päinvastoin, niitä ei ole. Ainoa humoristinen hahmo on pääosan inssiopiskelijan sikamaisen näköinen opettaja. Elokuva esiintynee siis monelle tosikkomaisena, mutta vain odotusten tähden. Oikein asennoitunut ja sujuvasti lukeva katsoja saa tehdä tilaa merkittävien elokuviensa joukkoon.
Virtuos Virtuell
dir. Thomas Stellmach & Maja Oschmann
Thomas Stellmachilla on jo yli kolmenkymmenen vuoden animaatioura takana ja silti hän on nimenä korkeintaan tunnettu osallisuudestaan Oscar-palkitun
Questin (1996) tekemiseen. Taitoa ei ehkä ole niinkään puuttunut, mutta ideat ovat olleet epäkiinnostavia. Kuvataiteilija Maja Oschmannin kanssa tehty yhteistyö kantaa kaikkien näiden vuosien edestä hedelmää. Heidän tapansa visualisoida musiikkia musteella valkoiselle paperille on jotain todella hienoa. Se kuvailee ja rytmittää uskomattoman kauniisti ja vetävästi kuultua musiikkia, Louis Spohrin Alkemistia, jonka kaltaiset teokset huutavatkin tällaista käsittelyä.
Musiikin visualisoinnilla animaation keinoin on pitkä perinne Saksassa, joskin lukuisien pioneerien elokuvia kutsutaankin yksinkertaisesti abstrakteiksi. Abstraktit animaatiot olivat aluksi mykkiä, säestettyinä livenä teatterissa kuten muutkin elokuvat. Lähes sata vuotta myöhemmin Stellmach-Oschmann duo pitää huolen että ala elää edelleen Saksasta. Virtuos Virtuell ei ole yhtä filosofinen tai koskettava kuin Michaël Dudok de Witin teellä pensselöity
The Aroma of Tea, mutta sen viihteellisellä tasolla kunnianhimoisempi serkkunsa.
Kts. myös
Hokkus Pokkus Mikko Mallikas ja
Lisa Limone ja Maroc Orange
Bonus:
The Kingdom of Madness and Dreams
(夢と狂気の王国)
dir. Mami Sunada
Sisäpiiriläinen pääsee kuvaamaan Studio Ghiblin elämää ja työskentelyä studion klassisen kauden päätepisteen jo näkyessä. Pääosassa ketjussa polttava Hayao Miyazaki, viivästelyn mestari Isao Takahata ja studiolla loikoileva kissa. Dokumentin aikana Miyazaki ja Takahata kilpailivat päätöselokuviensa, Tuuli nousee ja Prinsessa Kaguyan taru valmistumisesta.
The Kingdom of Madness and Dreams ei ole ammattimaisesti kuvattu tai leikattu, mutta hengailu Ghiblin studiolla, hyöriminen Hayao Miyazakin ja hänen hassujen lausahduksiensa parissa jää vuoden miellyttävimpinä mieleen. Itse elokuvaaminen on toissijaista näiden hahmojen ja heidän työskentelynsä äärellä. Miyazaki ja muut maailmalla suurena ikonina pidetyt hahmot ovat äärimmäisen jokapäiväisiä, nöyriä ja vaatimattomia. Dokumentin sävy on haikea ja lopullinen.
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
.jpg)
