Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes, 2014)

Matt Reeves: Apinoiden planeetan vallankumous (Dawn of the Planet of the Apes, 2014)

Apinoiden Planeetan vallankumous ylläpitää uuden saagan aloittaneen elokuvan tasoa, eikä tule pettämään realistisia odotuksia. Ensimmäinen puoliskon lupailee jopa enemmän, mutta mielenkiintoinen rakentelu jää tyystin, elokuvan leimahtaessaan silkaksi konfliktiksi.

Apinat kaikkosivat ensimmäisen osan kapinan jälkeen läheiseen metsään rakentamaan omaa apinasivilisaatiotaan, jonka alkuhämäriä tahdittaa nyt erehdyttävästi György Ligetin Requiemia muistuttava sävellys. Ei epäilystäkään, etteikö 2001: Avaruusseikkailun alkujakso, dawn of man, olisi muutenkin tarkkaan päntätty.

Ihminen jäi apinoista poiketen lähes toimettomana kärvistelemään pahasti rapistuneeseen kaupunkiinsa, ilman sähköä, pienen immuniteettisuojaa nauttineen väestönsä kesken. Apinainfluenssa vei valtaosan ihmiskunnasta ja kymmenen vuotta kapinan jälkeen ollaan taas valmiita edes yrittämään.

Katkeruus, viha ja kostontahto ajaa marginaalia kummassakin leirissä, mutta vaikka ihmiskunnan johtoaseman lunastanut Gary Oldman väheksyy eläinten tuhovoimaa ja apinain johtaja suhtautuu skeptisesti ihmisen hyviin tarkoituksiin, kumpainenkin päättäjä haluaa selvitä ilman verenvuodatusta.

Tekopyhäksi moralisoimiseksi, diplomaattisten ratkaisujen hauksi ja kliseisten petturien esillemarssiksi äityvä konfliktikudos pitävät huolen siitä, että ensimmäisen puoliskon jälkeen elokuvan lähtiessä rymistelyksi, hyvin alkanut punonta purkautuu räimeeksi pelkän räimeen vuoksi.

Ristiriitaisesti mähinöitä odottelee elokuvalta koko ajan, tiedostaen, etteivät ne tule lunastamaan mitään. Teknisesti ison budjetin, tietokonein avustetut, taistelukohtaukset eivät ole harpponeet suurin harppauksin pitkään aikaan. Hieman taktisempi sodankäynti olisi heti korottanut pointseja ja pitänyt mielenkiinnon yllä.

Tulevaa kotikatsojaa käy kyllä sääliksi, kun loppupuolisko on niin riippuvainen teatterikokemuksesta. Yhteenotot ovat kelvollista katseltavaa kankaalta ja vyöryvän äänimassan äärellä, mutta nekin unohtuvat seuraavassa hetkessä.

Ihmisnäyttelijöiden mallintaminen CGI-hahmoiksi pystyy vielä jonkin verran edistymään. Apinoiden aidolta vaikuttava karvapinta on aivan toista luokkaa kuin kaltaisensa tekstuurit vielä muutamia vuosia sitten. Uskottava, näyttelevä eläin, sen olematta oikeasti eläin, on aina vain lähempänä.

Kertoo tietysti jotain, että seuraavaakin osaa jää odottelemaan innolla, eikä ajatus alkuperäisen saagan uudesta katselukierroksesta johdu pelkästään alkuperäisteosten ylivertaisuudesta.

Apinoiden planeetan vallankumouksessa on paljon hyvää yritystä, viihdettä ja näyttävyyttä, eikä varsinkaan Apinoiden planeetta -merchandise fanien kannata sitä karttaa. 3D-näytöksellä sitä ei kuitenkaan kannattaisi pilata.

Finnish Pop Lyrics I

North Karelia

Life didn't give much,

the rainbow ended at the hot dog kiosk.

- Leevi and the Leavings, Pohjois-Karjala, 1986

Harder hands

...

He never came home that night.

Harder heart and harder hands,

had taken him.

The most familiar streets,

stones and ditches hid our son.

Street doesn't talk,

does not confess,

where is our boy?

Where you touched,

were someone else's..

Lifelong is the mother's sorrow,

cradle is silent now and the rocking chair.

Who could have done this to mom's little one?

- PMMP, Kovemmat kädet, 2005

Note of Autumn

Living is dying.

Hold my hand,

let's be quiet.

-Juice Leskinen: Syksyn Sävel (1975)

Hey, elves, jump around

Life lasts just a moment,

and even that's all grim and tedious..

Hey, elves, jump around,

it's the most joyful time!

- Trad.: Hei tonttu-ukot hyppikää / Hej tomtegubbar

Land of sorrowful songs

Innocent for being born,

in this ice cold northern land,

where our forefathers, drunken of course,

beat their wives, children, if caught.

Classic destiny of man,

boy wanted to avoid,

will not buy an ax,

will not drink booze.

Otherwise the house is drunk.

Snow is calling.

The family.

I don't want to be like daddy.

But unemployment, liquor, ax and family.. 

Snow, police and the fatal error..

The land of thousand tragedies

may run to it's thousand lakes. 

Juniper nation with the amount of self-pity,

that cannot be measured on common sense.

- Eppu Normaali: Murheellisten laulujen maa, 1982

Grief is the guest of honor

Sorrow has to be watered with tears,

so it springs into bloom. 

Pamper and care, with caution, 

so it won't go to waste. 

Never convert from your door,

if grief knocks,

ask it in, feed and solder,

provide a bed to sleep. 

When the flower has seen the summer,

it'll break down into the ground, comes soil.

You can still see it as a flower, 

memories are the most expensive gold. 

...

To cry, are the human eyes made for,

so let the tears roll...

-Jenni Vartiainen: Suru on kunniavieras (2013)

The Underworld

Painful sick sorrow,

plays souls last song,

invited to death party,

earth swallows all false hope,

to the deepest..

to the underworld,

we shall all go down to die in herds..

- Haikara, Manala, 1972

Cold City

Coldness covers the city,

greedy looks, carelessness,

dread teeth of stone houses,

icicle people, dead eyes of shopping malls,

crying walls of prisons, spitting metallic gods.

From eunuchs' gods,

begging for mercy,

you are howling in chorus - money, power, honor.

Is gain the main in life?

And strength against human?

- Pekka Streng, Kylmä kaupunki, 1970

Forestflowers

Autumn has met the woods,

unrelieved darkness of the night,

the sighing pines

protect the flowers.

Alone, depressed, I join the flowers.

Pick them up for my love.

- Olavi Virta: Metsäkukkia (1952)

Rampagerock

You will be left with nothing,

or less.

- PMMP: Kohkausrock (2006)

It's Such a Beautiful Day (2012)

Onpa kaunis päivä tänään.

❧

Oli päivä kuin kaunis tahansa, siitä nauttiminen ei ole itsestään selvää. Elämästä nauttiminen ei ole itsestään selvää. Yhdysvaltalaisen Don Hertzfeldtin kolmesta lyhytelokuvasta* koostettu It's Such a Beautiful Day haastaa erilaiset katsojansa eri tavalla.

Jonkinlainen tunnesidos vastaaviin tapahtumiin, kokemuksiin tai hahmoihin vahvistaa elämystä, mutta tyhjin käsin se ei jätä ketään.

Dementian, aivokasvaimen ja psyykkisten häiriöiden sekaisiin tauteihin sairastuva Bill on kuvattu tikku-ukkona arkirutiineissaan. Sarjakuvamaista indie-animaatiota voisi kutsua epätoivoiseksi yritykseksi ymmärtää elämää ja kuolemaa, mutta mitäpä muuta olisi aikojen alusta enemmän yritetty ymmärtääkään.

Billin elämäntarina, ajatuksineen ja kokemuksineen selostetaan yksityiskohtaisesti huolestuneella kertojaäänellä (Don Hertzfeldt itse.) Kuvat havainnollistavat ja kertojaääni selostaa, kuinka Bill maailmaa näkee, kuulee, muistaa tai on kuullut.

*Everything will be OK (2006), I Am So Proud of You (2008), It's Such a Beautiful Day (2011)

Katsoja myötäelää Billin taistelua. Kun Bill ei tunnista kasvoja tai kirjaimia, katsojakaan ei tunnista. Katsoja silti muistaa edellisen kohtauksen, toisin kuin Bill.

Ero syntyy tilanteen prosessoinnista - dementia on läheisille ja ulkopuolisille hirvittävää ja pelottavaa, mutta dementikko on itse pelon ja kärsimyksen ulkopuolella.

Elokuvan antamat tunteet ovat tikku-ukko -saagaksi aika suuria. Pienin oivalluksin, efektein ja loopein se kertoo tarinaa ja analysoi olemisen riemua. Se ahdistaa suuresti ja ilahduttaa valtavasti.

***

On tietysti oletettavaa, että graafinen ulkoasu on joillekin liian suuri kynnys; rajaukset, päällekkäiskuvat, ylipäätään omanlaisensa tyyli. Alussa kuvat ovat karuimmillaan, kaunistuen vasta loppua kohti, vailla kiirettä.

Kuka tahansa voisi tehdä tällaisen elokuvan?

Teknisesti käypä väite kuvia katsellessa, ja jos ei oteta huomioon kuvaukseen käytettyä 1940-luvulta säilynyttä kameraa, kellä tahansa todella olisi resurssit tehdä tämä elokuva. Pitää vain osata animaation ja editoinnin perusprinsiipit, omata kokeilunhalua ja kärsivällisyyttä. Valtavia rahamasseja se ei vaadi.

Korkeampaa asiantuntemusta ja luovuutta elokuvaamista kohtaan tarvitaan efekteissä, jotka ovat kaikki ja poikkeuksetta tehty pelkällä kameralla. Kaikki täysin ilman tietokoneita missään vaiheessa. Aavemaisen live-kuvan ja kokeellisen elokuvan rajamaasto on vaikuttavaa.

Kaikista tärkeintä on Hertzfeldtin tapa esittää ja leikata sarjakuvamaiset tapahtumat iskeväksi ja koskevaksi, kaikista riisutuimmassa graafisessa muodossaan.

Se näyttää niin yksinkertaiselta, mutta silti niin harva pystyy siihen. Se on inspiroivaa.

***

Ensimmäisestä lyhäristä lähtien valmistellaan lohduttomiin teemoihin, abstraktia huumoria pursuten, viiltäen suoraan vanhenemisen ja sairastumisen komiikkaan.

Elokuvan tekee lopulta kaikki ne yksityiskohdat, ne pienet hetket, ajatukset, arkiset asiat ja tapahtumat, joista ei tavallisesti kirjoitettaisi, kerrottaisi tai elokuvattaisi.

Kuin hienoja ensimmäiset osat ovatkin, ne eivät yksistään tekisi Billin elämästä elämää suurempaa teosta. Viimeinen osa tekisi sen vaikka yksin.

Onko tämän elokuvan sitten tarkoitus yksinkertaisesti saada arvostamaan elämäänsä ja sen pieniä iloja enemmän?

Elokuvalla tuskin on yhtä tiettyä tarkoitusta, mutta se antaa katsojan valita, kuinka hän siihen suhtautuu ja mitä siitä ottaa irti, kuten merkittävä taide tekee.

Toivottoman kyynistä, mutta romanttisen toiveikasta päivää kaikille. Elokuva löytyy vimeosta on demandina. Vuokraa kautta osta, katso.

Kuvitustaide ja sata kuvittajaa

Copyright: TASCHEN
Edvard Grieg, 1996 Mark Summers, Caldey Island, charity calendar; scratchboard

Kuvitus elää renesanssiaan 2000-luvulla. Perinteiset tyylit ovat jääneet selvästi uusien trendien varjoon ja perustaitavia artisteja lie enemmän kuin koskaan. Huomioarvo per artisti on kuitenkin pieni. Kuvituksesta on tullut kertakäyttöisempää.

Lahjakkaatkin artistit ovat yksittäisiä mikroblogien jakoja tuhansien joukossa. Okei ihan kiva tykkään. Tykkään myös tuosta ja noista. Tarjonnan tulva on vesittänyt yksittäisten teosten merkityksen.

Toisin kuin vuosikymmeniä sitten, nykypäivänä on mahdotonta koettaa järkeillä mielessään mitkä artistit tai teokset valittaisiin maailman parhaiksi minkään mittarien mukaan tällä alalla. Siksi tietty jännitys säilyy niitä niputtavan opuksen avatessa.

Steven Heller, Julius Wiedemann:

100 Illustrators (2013)

Taschenin 100 Illustrators on massiivinen järkäle, jonka valinnat koostuvat lähes yhdeksänkymmenprosenttisesti itselleni tuntemattomista nimistä. Suureksi yllätykseksi, ennestään tuntematon nimi löytyy jopa kotikaupungistani.

Teoksen pitäisi olla aika timantti, sillä se on puristettu tiivistelmäksi tiivistelmistä, eli vuotuisista kuvituskokoelmista. Tämän tästä saakin olla kirjaamassa nimiä ylös, mutta sekaan on mahtunut myös hengettömiä tietokone-karikatyyrejä, à la Rolling Stone -lehden kertakäyttökuvasto.

Rock/pop ja elokuvamaailma esiintyvät sivuilla paljon, pitkälti kai sen takia, että suuret alan julkaisut maailmalla ovat edelleen ahkeria kuvituksen käyttäjiä, jälleen à la Rolling Stone -lehti, kuvaavasti kuvatessaan Rolling Stonesia ja Jaggerin kumihuulia.

Anti-perinteisin arvoin laadittu tarjonta ei ole rakkainta antiani, joten sillä on antaa sitäkin suurempi informaatioarvo. Pinnallisessa merkityksessä se on monipuolinen johdatus nykykuvitukseen ja varsin pätevää kahvipöytälukemistoa, kunhan ei liian kiikkerälle kahvipöydälle tätä painavaa asiaa aseta.

Sivumäärällisesti jokainen artisti saa kohtalaisen hyvin palstatilaa, mutta loppujen lopuksi kovinkaan monipuolisesti siihen ei informaatiota mahdu. Sivu menee hyvin lyhyeen esittelyyn omakuvalla ja kolmella kielellä; englanti, ranska ja saksa, pariin kokosivun kuvaan, pienempään kuvaan, lainaukseen, sekä näyttely- ja julkaisulistoihin.

Copyright: TASCHEN
The Rolling Stones, 2004 Liz Lomax, Rolling Stone magazine; polymer clay, oil paint, insulation foam and digital photography

Verrattuna esimerkiksi Gestaltenin julkaisemiin Illusive -kokoelmiin, tila käytetään väljästi ja suurpiirteisesti. Illusiveissa esitetään enemmän ja käyttäjäystävällisemmin, mutta tällöin yksittäinen teos katoaa ja mitätöityy. Tehotakseen ansaitsemallaan tavalla, taide vaatii kehyksensä, ja kirjakuvituksessa se tarkoittaa kuville omistettuja sivuja. Tämän Taschenin julkaisu tarjoaa, marginaalein ja levittäen kuvan aukeaman kokoiseksi vain hätätapauksissa.

Kahteen osaan jaettu laitos sai kyllä itseni tutustumaan tusinaan uusia tuttavuuksia, mutta en voi väittää yhdenkään niistä miellyttävän enemmän kuin esimerkiksi kotimaiset nykysuosikkini Katja Tukiainen, Sanna Annukka ja Klaus Haapaniemi. Taschen valitsemien sadan joukossa he loistavat poissaolollaan.

Copyright: TASCHEN
Spring, 2000 Dave Calver, American Showcase, cover; colored pencil, marker and acrylic.

Kuvituksesta vielä

Nykykuvitus on pirstoutunut käsite, eikä suurelta osin yhtä kiinnostavaa kuin perinteinen. Toisaalta, parhaimmillaan se onnistuu tarjoamaan hyvinkin mielenkiintoisia oivalluksia. Sen huonot puolet liittyvät teknisiin seikkoihin, materiaaleihin ja trendeihin.

Suomessa on harmillisen heikko kuvituskulttuuri, jonka lisäksi mielenkiintoista kuvitusta tänne tuodaan muuhun Eurooppaan verrattuna huonosti. Sitä vasten Suomi sentään nauttii kohtalaisen kovatasoisesta designista kulutus- ja käyttötavarassa, josta em. suosikkinikin ovat vastanneet.

Tietokoneilla tehtyyn grafiikkaan liittyy usein tietty inhimillisyyden ja lämmön puute. Kuvat ovat liian teräviä miellyttääkseen ja tuntuakseen aidoilta, geometrisesti ne ovat aivan liian virheettömiä ja väritykseltään karseaa liukuvärjättyä suttua.

Suuri merkitys on myös sillä, mistä kuvansa katselee. Eli paperin laadulla ja muilla painoteknisillä asioilla. Parhaiten toimii mielestäni useimmiten raskas, paksu, semi-matta, ja luonnonvalkoinen tai -musta paperi, joka toistaa värit vahvana, eikä jätä kuvaa kalvomaiseksi printiksi paperin päälle.

Kiiltävä ja plastinen paperi näyttää tarkimman kuvan kuvapiste kuvapisteeltä, muttei tee aina kunniaa kohteelleen. Suurin ero on fiiliksessä. Don Rosa ihmetteli yhdeksän volyymin Kootut -sarjassaan reaktioita ns. hyvään paperiin ja printtiin.

Lukijat pitivät tarinoistaan kahisevalla höttöpaperilla ja halvalla musteella. Kun teokset oli painettu uusiksi viimeisen päälle, siitä puuttuukin se kaivattu tunne. Verrannollinen filmin ja digin, tai sitten vaikka minkä taiteen alustojen välillä. Myöhemmin Rosa totesi itsekin nauttivansa vanhoja Barks -tarinoita ennemmin alkuperäisessä muodossaan, oli uudet julkaisut olevinaan kuin ylivertaisia tahansa.

Toisaalta, lukijoiden alustat ovat enenevissä määrin jotain aivan muuta kuin paperia, tuumakooltaan kolmesta kolmeenkymmeneen ja interaktiivisia. Niissä ei ole musteen hajua sen enempää kuin uuden kirjan tuoksuakaan. Eikä ne varsinkaan tee kunniaa kirjakuvituksille.

Tolonen (2014)

Lasse Keso: Tolonen (2014)

Kun Kekkosen siunauksella vahvistettu Tasavallan Presidentti alkoi aikoinaan kierrellä lavoja, kerääntyi kauempaakin ihailijoita seuraamaan nuoren virtuoosin kepitystä. Tolosen ympärille nousi musiikkipiireissä kultti. Ulkomaisissa rokkilehdissä häntä tituleerattiin Eric Claptonia, Jimi Hendrixia ja Jimmy Pagea kovemmaksi muusikoksi, uudeksi Zappaksi, ja artistit Cat Stevensia myöten pyysivät häntä bändiinsä.

Tolosen sittemmin alkanut narkkaaminen, yleinen seppoilu, tyttöystävän puukottaminen viimeisen Pressakeikan jälkeen ja lopulta sormien prakaaminen johtivat hänen nykyiseen vaiheeseensa. Hänen soittaa ja esittää vain hengellistä kuoro- ja pianomusiikkia.

Pressa ja Tolonen on tietenkin parasta mitä suomiprogessa on Haikaran, Pekka Pohjolan, Wigwamin ja Kingston Wallin ohella, eikä voi kieltää etteikö hän olisi tänä päivänä Jimien ja Zappojen veroinen legenda jos olisi syntynyt Briteissä tai Jenkeissä, mutta on myös herkistävää kuulla hänen kauniita istumisen jälkeisiä virsitulkintojaan. Tulkitsijan vikaa todellakin löytyy, vaikka sormet ei kitaran näppäilyyn taivukaan.

Elokuva ei tule kiinnostamaan muita kuin kohdeyleisöään, joka lie tässä tapauksessa kaventunut lähivuosikymmeninä entisestään. Dokumentointi on klassisen suomidokkarin tavoin virikkeetöntä itsessään, eikä tästä syystä innostaisi ulkomaillakaan kuin satunnaisia kepittäjienalkuja, Mikael Åkerfeldtia ja vanhoja partoja, jotka kiersivät katsomassa "bändiä, jonka nimeä ei osaa sanoa, mutta jossa on uskomattoman kova kitaristi."

Tolosesta ja hänen elämänkaarestaan voisi mässäillä hitinkin. Tarina on raflaavampi kuin tämä säyseä dokkari, mutta on sitä vain miellyttävä katsoa ja kuunnella. Vanha Tasavallan Presidentti ei paljoa soi, mutta sillä voi vallan hyvin jatkaa sitten kotiin palattua. Nuoremman sukupolven edustajat esittävät vanhempaa materiaalia Tolosen vieraillessa bändikämpillä, ja tästä riittää elokuvateknisesti hieman turhankin pitkiä jaksoja. Ne ovat tietenkin olennainen osa perinteistä rokkidokkaria.

Entiset vaimot muistelevat lämmöllä, puukotettu tyttöystävä poissaolollaan ja bändikaverit yhdessä ja erikseen käyvät läpi nousut ja laskut. Itse dokkarissa niitä on hyvin vähän. Tasaisen mukava sukellus mielenkiintoiseen ja turhan vähän dokumentaarisesti kartoitettuihin musiikkimaailman syövereihin. Huomattavasti pitempäänkin dokkarin parissa olisi viihtynyt.

Georges Méliès'n kadonneet kuvat

Siitä on vasta kaksi vuotta, kun Georges Méliès'n suurimpana pidetty mestariteos, Matku kuuhun (Le Voyage dans la lune, 1902), saatiin vihdoin näytille värillisenä versiona. Se sai Suomessa ensi-iltansa Espoo Ciné -festareilla, Airin säveltämällä soundtrackilla ja Cleaning Womenin säestämänä.

Méliès teki uransa aikana yli 500 elokuvaa, joista suurimman osan poltti jäätyään unohduksiin. Yli puolet on edelleen kadoksissa, mutta löytöjäkin tehdään aika ajoin, kuten väriversio elokuvasta Matka kuuhun. Viimeisimmät löydöt ovat monella tapaa jopa vielä mielenkiintoisempia.

Sekä vankikarkurista kertovassa elokuvassa La rédemption de l'île du diablessa (1899), että tieteistoiminta Batailles d'etoilesissa (1907) on jotain todella tuttua. Uutta tietoa antaa myös tämä elokuva, sillä Méliès'n ei tiedetty tehneen elokuvia enää vanhoilla päivillään.

Kuvamateriaalia löydöistä julkaisi ensimmäisen yablt.

Eroottinen taide I

Jean-Auguste-Dominique Ingres: Il bagno turco (1862)

Eroottisella maalaus- ja kuvitustaiteella on pitkä historiansa, eikä sen tekijöillä ja keräilijöillä ole aina helppoa ollut. Viktoriaanisen aikakauden eroottiselle taiteelle leimallista on myös töiden signeeraamattomuus.

Nykyään aihepiiri tuskin on yhtä paheksuttavaa, kulttuurillisista eroista riippuen, mutta toisaalta juuri viktooriaanisen ajan piirrokset sisälsivät hyvin voimakkaasti piirteitä, jotka olivat, ja ovat edelleen lainvastaisia tabuja.

Ajan standardeiksi muodustuneiden homoseksuaalisuuden, hermafrodiittien ja anuksen haistelun glorifioimisen lisäksi, etenkin eläimet ja lapset esitettiin tavalla, johon nykypäivänä näkyvästi enää japanilainen hentai, lonkeroporno tai lolicon kajoaa. Länsimaissa tällainen toimii voimakeinona korkeintaan alatyylisessä huumorissa, provokaatiossa tai kritiikissä.

Suurin osa tunnetusta historiallisesta eroottisesta taiteesta, ajalta ennen renesanssin ja viktooriaanisen aikakauden perverssejä, on itämaista. Kama Sutran, Tuoksuvan puutarhan, Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kuvitukset, intialaiset temppelikaiverrokset, koriste-esineet ja muu kalustus.

This photo of Khajuraho Temples is courtesy of TripAdvisor

Ylin kuva, 1800-luvun Electric Ladyland, on ranskalaisen neoklassisen kauden mestarin, Jean-Auguste-Dominique Ingresin, 82-vuotiaana maalaama Turkkilainen sauna. Haaremit oli teemana yleinen, ja Ingresin haaremi alastomia naisia on alan mahtipontisimpia.

Se on maalattu ilman elävää mallia, äärimmäisen pikkutarkasti ja todellisuudessa muodoltaan pyöreäksi. Yllä siis vain ote teoksesta. Se ei aikanaan aiheuttanut kohua, sillä se kiersi pitkään yksityiskokoelmasta toiseen. Julkisesti näytille se tuli vasta 1900-luvun alussa, sen siirtyessä Louvreen.

Eroottisen taiteen näyttelyitä järjestetään harvemmin. Mielenkiintoisia yksityiskokoelmia olisi varmasti täyttämään museo jos toinenkin, mutta erinäisistä syistä aihe ei taida olla vieläkään kovin turvalliseksi koettu.

Walerian Borowczyk, yksi historian merkittävimmistä animaation ja eroottisen elokuvataiteen vaikuttajista, teki erään kokoelman ihmisten tiirailtavaksi lyhyessä filmissään, Une Collection Particuliere.

Seuraavassa Damn Good Coffeen kymmenen valintaa eroottisen taiteen maailmasta:

1. Cesare da Sesto: Leda and the Swan (1505-1510)

Renesanssin aikaan suosittu aihe eroottisessa taiteessa oli perua kreikkalaisesta mytologiasta. Siinä Zeus raiskaa spartalaiskuninkaan Tyndareusin vaimon, Ledan, otettuaan itselleen joutsenen hahmon.

Aihe oli yleinen, koska ihmisten välisen aktin kuvaamista ei koettu soveliaaksi, mutta eläimiin sekaantumisessa ei nähty ongelmaa. Eläinteema toistuu yhtälailla ensimmäisissä pornoelokuvissa.

Aiheeseen tarttuivat aikansa suurimmat mestarit, kuten Michelangelo, jonka kadonneesta versiosta Rubens teki jäljitelmän.

Leonardo da Vincin versio on myös tiettävästi kadonnut, ja jäljellä on vain hahmotelmia ja kopioita, kuten yllä oleva. Maalauksena komein ja toisaalta myös kesyin.

2. Achille Devéria: Woman performing cunnilingus on another woman (c. 1820)

Alastonmallit olivat vakiokuvastoa maalaustaiteessa, mutta kohteet kuvattiin pitkään ujoina, viattomina, sivulle katseensa luotaavina hahmoina (kts. ylempi kuva).

Francis Goya maalasi alastoman Majan 1700-luvun lopulla, jossa nainen katsoi suoraan ja arkailematta kohti. Aikanaan rohkeana vetona pidettävän tilaustyön lisäksi Goya valmisti teoksesta myös sensuroidun, puetun version. Varsin pian häpeämättömämpikin kuvaus yleistyi.

Pariisilainen muotokuvamaalari Achille Devéria työllistyi monien aikansa merkkihenkilöiden taholta, mm. Victor Hugo, Franz Liszt, Alexander Dumas ja Honoré de Balzac tilasivat häneltä muotokuvan.

Devéria kuvitti paljon aikalaiskirjallisuutta, teki kaiverruksia, litografioita ja käytti pääosin vesivärejä maalauksissaan. Tuotantoon kuului myös komediallista ja häpeilemätöntä erotiikkaa, josta yllä oleva on suorasukaisin esimerkki, käännekohta eroottisesta taiteesta kohti pornoa.

3. Aubrey Beardsley: Lysistrata (1896)

Brittiläinen ikuinen pottatukka Aubrey Beardsley on aivan varmasti tunnetuin eroottinen kuvittaja, eikä ihme. Erittäin komeita, tiukan mustavalkoisia, art nouveau -laattoja hän kerkesi tuottaa satamäärin, vaikka ennenaikainen kuolema hänet korjasikin vasta 25-vuotiaana.

Ylläoleva kuva ei sinänsä ehkä anna taiteellisesti hänelle kuuluvaa kunniaa, mutta se tiivistää ajalle tyypillisen kevytmielisen, ei kovinkaan tosikkomaisen mentaliteetin.

Beardsley oli Oscar Wilden läheinen ystävä ja kuului hänen kanssaan aikansa dekadenttisten karkeloiden vakiokalustoon.

Kuvitus myös kaksi vuotta Lysistrataa edeltävään Wilden Saloméen, kuuluu ehdottomasti Beardsleyn parhaimpiin.

4. Franz von Bayros: Tales at the Dressing Table (1908)

Franz von Bayrosin kuvituslaatat hioivat Beardsleylta tutun art nouveuta ja julistetaidetta mukailevan mustavalkotyylin pikkutarkemmaksi ja huomattavasti roisimmaksi. Itävaltalaisen markiisi von Bayrosin tuotanto on eroottisen taiteen kulmakiviä, vaikka onkin jäänyt käytännössä tuntemattomaksi suurelle yleisölle.

Täysin häpeilemättömänä ja viimeisteltynä se vetänee jonkinlaisen rajapyykin keräilijöillekin, Beardsleyn teoksiin asti eroottiseen, ja kovaan erotiikkaan keskittyneiden kesken.

Tyylillisistä yhtäläisyyksistä huolimatta von Bayros voi olla vähän liikaa, eikä täten ole niin kaivattua edes nykysalonkeihin, sillä Beardsleysta poiketen sillä ei ole tarjota kansaan uppoavampia perusaiheita.

Tales at the Dressing Tablesta saisi luultavasti pöytävalintaa hieman pyöristäen varsin huomiota herättävän kahvipöytäkirjan. Kyseistä portfoliota kun ei ole juuri liikkeellä, on tosin tyydyttävä 1968 julkaistuun kokoelmaan The Amorous Drawings of the Marquis Von Bayros, joka on ihan kiitettävästi saatavilla nettiteitse.

5. Édouard Chimot: La Mort (1921)

Chimotin kalsean synkät kuolemaa ja erotiikkaa yhdistävät teokset eivät ole perinteiseen tapaan romanttisia tai klassisen kauniita. Niiden kohteina on kuoleman kanssa tanssivat alastomat tytöt, elämänilonsa menettäneet ja muuten vain kurjat tytöt heikoimmillaan.

Ehkei myyntivaltti, mutta erottuu joukosta. Harkituin viivoin ja kaartein piirustetuissa harmaasävyisissä teoksissa ei voi sanoa olevan ainakaan mitään liikaa. Ne kertovat yksinkertaisuudessaan kaiken tarpeellisen, ja juuri sellaisenaan ovat samalla hyvin painostavia kun ovat eroottisiakin. 

6. Gil Elvgren: Vision of Beauty (Unveiling) (1947)

Pin-up -taiteilijana alansa merkittävin, Gil Elvgren, teki pitkän uran tyttökuvien parissa. Se kesti 1930-luvulta aina 1970 -luvulle asti, käsittäen lähes samanlaisen ajankaaren ohjaaja Alfred Hitchcockin kanssa.

Näillä kahdella on enemmän yhteistä kun äkkiseltään ajattelisi. Viattoman kiusoitteleva, amerikkalaisen unelman estetiikka, naismaun ja vihjailun yhtäläisyys on vahvimmillaan teoksessa Vision of Beauty (Unveiling) vuodelta 1947, eli kymmenisen vuotta ennen Hitchcockin Vertigoa:

Elvgrenin viihdeteolliseksi kulutustuotteeksi tarkoitetulla kuvalla on niin suuri yhtäläisyys maailman parhaana elokuvana vastikään Citizen Kanen Sight & Sound -äänestyksessä sivuuttanen elokuvan kanssa, että jos kyse on sattumasta, on vain todettava Elvgrenin profetioineen hitchcockilaista naispakkomiellettä melko tarkkaan.

7. Robert Bonfils: Orgy of the Dead (1966)

Bonfilsin toistatuhatta kioskikirjallisuuteen suunnattua kantta, puhumattakaan koko pulp-kirjallisuuden lukemattomien (hih) teosten taide ei noin vain tiivisty yhdellä kannella esitettäväksi.

Kun se kuitenkin olisi tässä ideana, valitsin Orgy of the Deadin osittain sen takia, että pokkarin filmatisointi on kerännyt oman kulttisuosionsa viimeistään lähivuosien Suomessa, kiitos Yle Teeman.

Orgy of the Dead valikoitui joukosta myös, koska siitä on muista pokkareista poiketen olemassa myös tekstitön vedos. Pulp-kirjallisuuden vetonaula tietenkin on juuri niiden kansiin isketyt surkuhupaisat myyntipuheet ja provokaation hakuisen otsikot, mutta tässä kokeillaankin kuvien ansiota omillaan.

Titteleihin ujutettiin yleensä sanoja, kuten Lust, Whore, Rape, Satan, Sin, Orgy, Lesbian tai Sadist. Vihjailevia sanaleikkejä, kuten Ex-Virgin tai Twincest. Taiteenlaji jo sinänsä, ja vaikka siitä pidän, en voi kehuskella montaa tällaista pokkaria oikeasti lukeneeni. Bonfils on tullut nimenä tutuimmaksi, ja hän loisti perinteisten aiheiden lisäksi nimenomaan kauhun ja tieteiskuvien saralla.

8. Carl Barks: Caliph of Baghdad (1978)

Tämä antropomorfistinen haaremi-tematiikkaan ja -perinteeseen kumartava eroottinen maalaus on tietenkin mukana osoittaakseen, ettei maailman legendaarisimman Aku Ankka -kuvittajankaan tuotannon täydy olla täysin vailla aikuismaisia aihepiirejä.

Barks teki parin haaremi-aiheisen maalauksen lisäksi myös Amerikan kultakuumeen ja villin lännen aikaan sijoittuvia, Roope-tarinoihin liittyviä saluunakuvia, joiden luonne bordellina ei jäänyt yhtä paljoa taka-alalle kuin sarjakuvissa.

Teknisen ja yksinkertaisen sarjakuvailmaisun mestarina parhaiten tunnettu Barks oli kieltämättä taiteellisesti vähintäänkin yhtä taitava öljyvärimaalausten parissa. Hänen maalaustaiteensa koottiin suomalaisittainkin yksiin kansiin viime vuonna, korkealaatuisena ja kalliina keräilyjulkaisuna.

9. Georges Pichard: Kama Sutra (1991)

Pichardin tuotanto koostuu pääosin sarjakuvataiteesta, jossa pääprinsiippi on alistaa ja nöyryyttä naisia. Hieman graphic novel -henkeen kuvitetut teokset ovat kohtalaisen rajua sadomasokismia ja suorastaan perusteetonta väkivaltapornoa. Juuri siksi, historian legendaarisin opetuskirja, Kama Sutra, on mitä mainioin kohde Pichardin häpäistäväksi.

Informaatioarvoltaan negatiivinen, pakkomielteisen nöyryytyksen riemuvoitto on piirretty niin graafisella yksityiskohtaisuudella, kauniisti ja näyttävästi, että harva näin komeaksi kuvitettu sarjakuvaopus heittää tuollaista taitoa ja kykyä suorastaan hukkaan kuvittaen sellaista saastaa, kun Pichardilla on tarjota. Mahtavaa.

10. Jani Leinonen: Chiquita & Elovena (2009)

Viimeiseksi tällä erää saavumme nykypäivän Suomeen. Leinosen paheksuntaa ja oikeusjupakointia aiheuttaneet brändi-ikonien pornopuuhat on varmasti mielenkiintoisinta mitä alalla on tapahtunut lähiaikoina.

Pornokuvastosta lainatun materiaalin päälle on maalattu niin Sun Maid -leidin, Chiquita beibin, Elovena-tytön kuin Mummon muusi mummukin tamineet.

Tavaramerkin luvattoman ja imagolle haitallisen käytöksen lisäksi Leinonen on joutunut myöhemminkin ongelmiin lain kanssa. Leinosen taiteilija- ja aktivistiremmi varasti toissa vuonna Ronald McDonaldia esittävän patsaan pikaruokalasta, saaden ihan kiitettävästi tempaukselleen uutisarvoakin.

Leinosen tyyli on pysynyt uskollisesti radikaalina massatuotantoa ja taiteen omistusoikeuksia kritisoivana shokkitaiteena, mutta varhaisia, idealtaan todella yksikertaisia, tuotemerkkien keulakuvien muhinointia uudempi tuotanto ei ole vielä toistaiseksi ylittänyt.