It's Such a Beautiful Day (2012)

Onpa kaunis päivä tänään.

❧

Oli päivä kuin kaunis tahansa, siitä nauttiminen ei ole itsestään selvää. Elämästä nauttiminen ei ole itsestään selvää. Yhdysvaltalaisen Don Hertzfeldtin kolmesta lyhytelokuvasta* koostettu It's Such a Beautiful Day haastaa erilaiset katsojansa eri tavalla.

Jonkinlainen tunnesidos vastaaviin tapahtumiin, kokemuksiin tai hahmoihin vahvistaa elämystä, mutta tyhjin käsin se ei jätä ketään.

Dementian, aivokasvaimen ja psyykkisten häiriöiden sekaisiin tauteihin sairastuva Bill on kuvattu tikku-ukkona arkirutiineissaan. Sarjakuvamaista indie-animaatiota voisi kutsua epätoivoiseksi yritykseksi ymmärtää elämää ja kuolemaa, mutta mitäpä muuta olisi aikojen alusta enemmän yritetty ymmärtääkään.

Billin elämäntarina, ajatuksineen ja kokemuksineen selostetaan yksityiskohtaisesti huolestuneella kertojaäänellä (Don Hertzfeldt itse.) Kuvat havainnollistavat ja kertojaääni selostaa, kuinka Bill maailmaa näkee, kuulee, muistaa tai on kuullut.

*Everything will be OK (2006), I Am So Proud of You (2008), It's Such a Beautiful Day (2011)

Katsoja myötäelää Billin taistelua. Kun Bill ei tunnista kasvoja tai kirjaimia, katsojakaan ei tunnista. Katsoja silti muistaa edellisen kohtauksen, toisin kuin Bill.

Ero syntyy tilanteen prosessoinnista - dementia on läheisille ja ulkopuolisille hirvittävää ja pelottavaa, mutta dementikko on itse pelon ja kärsimyksen ulkopuolella.

Elokuvan antamat tunteet ovat tikku-ukko -saagaksi aika suuria. Pienin oivalluksin, efektein ja loopein se kertoo tarinaa ja analysoi olemisen riemua. Se ahdistaa suuresti ja ilahduttaa valtavasti.

***

On tietysti oletettavaa, että graafinen ulkoasu on joillekin liian suuri kynnys; rajaukset, päällekkäiskuvat, ylipäätään omanlaisensa tyyli. Alussa kuvat ovat karuimmillaan, kaunistuen vasta loppua kohti, vailla kiirettä.

Kuka tahansa voisi tehdä tällaisen elokuvan?

Teknisesti käypä väite kuvia katsellessa, ja jos ei oteta huomioon kuvaukseen käytettyä 1940-luvulta säilynyttä kameraa, kellä tahansa todella olisi resurssit tehdä tämä elokuva. Pitää vain osata animaation ja editoinnin perusprinsiipit, omata kokeilunhalua ja kärsivällisyyttä. Valtavia rahamasseja se ei vaadi.

Korkeampaa asiantuntemusta ja luovuutta elokuvaamista kohtaan tarvitaan efekteissä, jotka ovat kaikki ja poikkeuksetta tehty pelkällä kameralla. Kaikki täysin ilman tietokoneita missään vaiheessa. Aavemaisen live-kuvan ja kokeellisen elokuvan rajamaasto on vaikuttavaa.

Kaikista tärkeintä on Hertzfeldtin tapa esittää ja leikata sarjakuvamaiset tapahtumat iskeväksi ja koskevaksi, kaikista riisutuimmassa graafisessa muodossaan.

Se näyttää niin yksinkertaiselta, mutta silti niin harva pystyy siihen. Se on inspiroivaa.

***

Ensimmäisestä lyhäristä lähtien valmistellaan lohduttomiin teemoihin, abstraktia huumoria pursuten, viiltäen suoraan vanhenemisen ja sairastumisen komiikkaan.

Elokuvan tekee lopulta kaikki ne yksityiskohdat, ne pienet hetket, ajatukset, arkiset asiat ja tapahtumat, joista ei tavallisesti kirjoitettaisi, kerrottaisi tai elokuvattaisi.

Kuin hienoja ensimmäiset osat ovatkin, ne eivät yksistään tekisi Billin elämästä elämää suurempaa teosta. Viimeinen osa tekisi sen vaikka yksin.

Onko tämän elokuvan sitten tarkoitus yksinkertaisesti saada arvostamaan elämäänsä ja sen pieniä iloja enemmän?

Elokuvalla tuskin on yhtä tiettyä tarkoitusta, mutta se antaa katsojan valita, kuinka hän siihen suhtautuu ja mitä siitä ottaa irti, kuten merkittävä taide tekee.

Toivottoman kyynistä, mutta romanttisen toiveikasta päivää kaikille. Elokuva löytyy vimeosta on demandina. Vuokraa kautta osta, katso.