yli vuoden japanin ensi-iltansa jälkeen ponyo on rantautunut suomeenkin. ja kun kerran sitä suomenkielistä dubbausta niin kerran on työstetty ei lahteen alkuperästä saatu sitten ollenkaa. pekka lehtosaari on ohjannut kaikkien miyazakin suomeen tulleiden elokuvien dubbaukset ja varmasti mallikkaasti ennenkin koska ainakin tällä erää toteutus on ensiluokkaista. kiitos siitä ettei ainakaan ärsyttänyt kuunnella tätä suomeksi. äänirooleissa aada kuoppa, akira takaki, elena leeve ja ismo alanko
hayao miyazakin uutuus on herkkua animen ystäville ja tietysti etenkin studio ghiblin ystäville. edellisestä miyazakista on jo viisi vuotta ja onhan tässä taas asioita muuttunut. mestarin jälki on todella tunnistettavissa mutta uudistumiskykyinen hän on. mutta on ennenkin siirrytty totoron (1988) unenomaisesta lapsuudenkuvauksesta princess mononoken (1997) raakoihin näkymiin ja sitten taas henkien kätkemän (2001) liki eeppisiin mittoihin vedettyyn tarinankerrontaan.
tälläkertaa suurin muutos taitaa olla piirrosjäljessä. se pistää silmään pitkään eikä siihen meinannut aluks ottaa tottuakseen. tottakai hieno asia että tietokoneiden apu on jätetty taakse ja jälki on tehty mahdollisimman perinteisin keinoin. siinä mielessä ollaan tosi kaukana viimekertaisesta, eli liikkuvasta linnasta (2004). osittain tietokone autto tietysti tekemää joitain asioita uskomattoman hienon näkösiksi mut kyllä kumminki luulen että se on isoimpia asioita josta en pitäny edellämainitussa. mutta oli käytössä mitä tahansa, taso on miyazakilla aina korkeinta mahdollista. kuvat on tälläkin kertaa pääosin todella miellyttävää seurata.
tarinahan on melko yksinkertainen. omanlainen versio h.c. andersenin pienestä merenneidosta. pieni poika löytää rantakalliolle huuhtoutuneen kalan ja ottaa sen mukaansa. poika kiintyy kalaan ja kala poikaan. hittojakos siinä sitte muuta ku kalan on ruvettava ihmiseksi, oikeaksi tytöksi jolla on kädet ja jalat, ponyoksi. vaan eiköhän isukki kaipaa vankina pitämäänsä ponyota takaisin ja johan alkaa vesiraja niinsanotusti nousta.
kun olin ihan pieni ja disneyn pieni merenneito (the little mermaid, 1989) pyöri teattereissa, pääsin katsomaan sen kahdesti koska pidin siitä niin mielettömästi. ainut elokuva jonka oon käyny kattomassa teatterissa useammin ku kerran. täytyy myöntää että siinä esiintyvät hahmot jää varmasti paremmin mieleen kun ponyon. siitä ei kyllä käy kieltäminen etteikö se rapu siinä oo vähän huono, lauluesityksistä puhumattakaan. hahmot on kumminki perinteisesti ollu aina miyazakin elokuvien tärkeimpiä elementtejä. etenkin ponyon isä on huono hahmo. ja äitikin on ikävä kyllä vähän epäonnistunut. ja isän kulkupelit on tosi tosi rumia. ja ne aallot jolla on silmät.. huonoja! poika sosuke ja ponyo on tosin juuri niin loistavia kuin toivoa sopii. ja sosuken äitin, lisan outo pakkomielle kaahailla autolla on mielenkiintoinen mutta ihan hauska yksityiskohta.
se mikä on hieman outoa niin merenalaiset kohtaukset ei todellakaan ollu mun mieleen. oikeastaan ei kovinkaan kiinnostavia ja toteutukseltaan jopa epäonnistuneita. niitten seuraaminen on hieman kuin pakkopullaa ja onneksi niitä ei sen enempää leffassa ollu. aina kun ollaan vedenpinnan yläpuolella homma toimii täydellisesti. kohtauksia on vapauttava seurata ja alati huomaa että niitä seuraa pieni hymy suupielessä.
naapurini totoro (tonari no totoro, 1988) on mielestäni miyazakin ehdoton magnum opus (tekijänsä ylivertainen taidonnäyte, vrt. mona lisa da vincille) ja toista vastaavaa ei voisi kuvitella koskaan tulevankaan. totoro löytyy myös isona studio ghiblin logossa ja pieni tribuutti löytyi ponyossakin totorolle - jääkaapin ovessa roikkui pikku totorohahmo narussa. loput miyazakin teokset niputtaisin kahteen osioon - niihin jotka toimii täydellisesti kokonaisuutena ja niihin jotka ovat toki erittäin hyviä, mutta joissa on jotain asioita joista en pidä.
henkien kätkemä (sen to chihiro no kamikakushi, 2001)
princess mononoke (mononoke-hime, 1997)
nausicaä (kaze no tani no naushika, 1984)
laputa (tenkû no shiro rapyuta, 1986)
----------------------------------------
liikkuva linna (hauru no ugoku shiro, 2004)
porco rosso (kurenai no buta, 1992)
kikin lähettipalvelu (majo no takkyûbin, 1989)
ensimmäisenä mainituissa neljässä ei oo mun mielestäni mitään moitteen sijaa. jälkimmäisissä kaihertaa joku asia toteutuksessa, hahmoissa tms. ja ikävä kyllä myös uutuus putoaa raa'an kahtiajaon jälkeen jälkimmäiseen kategoriaan. mutta oikeastaan juuriki tuon viivan kohdalle eli sanoisin kumminkin että sijoittuu alaosaston kolmen elokuvan yläpuolelle. sanoin ehkä liiankin rankasti jossain vaiheessa elokuvan vioista koska olihan se suurimmalta osin erittäin nautittava. mutta kaiken nautinnollisen välissä liian monta kertaa ajatteli kumminkin että parempaankin pystyy.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti