Provinssirock 2010.

Perjantai

Paloma Faith. Festareiden aloittaja ja ilman muuta yksi parhaista esityksistä kaikkiaan. Palomalla oli mukanaa aivan loistava bändi ja biisit kuulostivat vielä upeammilta kuin levyllä. Tuttujen You want the truth or something beautiful? -levyn biisien lisäksi kuultiin covereita. Sexy Minxin (versio Akonin Sexy Bitchista) laulajatar esitti, jahka ensin haukkui Akonin ja hänen biisinsä paskaksi. Mielenkiintoinen ja äärimmäisen toimiva veto oli myös Beatles-cover You Never Give me your Money. Bändi uskalsi keikan jälkeen lähteä vielä tavan tallaajien keskelle alueelle ja kalja-aitioon joraamaan. En pistäisi pahitteeksi jos näkisin bändin mahdollisimman pian uudestaan. Esim. Lahden Jazztori toimisi erinomaisena esiintymispaikkana, että tänne vaan.

Mew. Tylsä keikka. Bändi ei täyttänyt millään tavoin Rammsteinin tarpeet täyttävää päälavaa ja esitys ei siis antanut juuri mitään tässä yhteydessä.

Pendulum. Prodigy perui tulonsa Helsinki Liveen, mutta Pendulum sentään esitti Voodoo Peoplen telttaolosuhteissa. Erittäin hyvänkuuloista keikkaa en ikävä kyllä nähnyt kovinkaan paljoa.

30 Seconds to Mars. Jared Leto kerrankin siedettävän näköisenä. Punainen keesi ja arskat naamalla näyttelijänäkin keskinkertanen ilmestys laukoi käsittämätöntä läppää koko keikan ajan. Juuri yksikään biisi ei kuulunut loppuun kun tuli jo uusi keskeytys ja uudet huonot jutut. Leto iski uudet säännöt yleisölle ja sanoi ettei tarvitse välittää kielloista, "kiivetkää olkapäille ja astukaa reipas askel eteenpäin". Jossain vaiheessa huono vitsi kääntyi jo niin huonoksi, että sitä oli jo ihan hauska katsoa. Keikka loppui sitten siihen, että pari-kolmekymmentä tyyppiä otettiin lavalle, jotta saivat sitten kiljua puhelimen kaikki numerot läpi siinä vieressä, kun muut yritti päästä teltalleen takaisin.


Lauantai


Petri Nygård. Petrin paluu jeejee. Näin tämän samaisen setin jo aiemmin tänä vuonna ja mitä siitä nyt voi sanoa. Petri uhoaa, vieressä on paljaita tissejä ja screenillä näkyy rivoa videokuvaa. Keikka alkaa eeppisellä alkusepotuksella ja välissä on kevennyksiä ihan riittämiin. Biisit koostuu lähes pelkästään uuden levyn materiaalista, paitsi pikainen Kanava nolla-Setit Kuntoon-Vitun Suomirokkia-potpuri.

PMMP. Aina loistava. Päivän viimeinen jota oli kiva katsoa, koska sääolosuhteet vielä tässä vaiheessa suosivat. Paula oli kyllä elämänsä fiiliksissä ja läpät oli hyviä, vaikka tukka olikin kyllä saksittu ja värjätty haaleaksi ja lyhyeksi. Piparia jaettiin kuninkaallishäiden kunniaksi jne. Kyseessä on ilmanmuuta paras suomalainen "kevyen musiikin" livebändi ja se on kaiken lisäksi tehnyt myös useahkon parhaista suomenkielisistä rock/pop-kappaleista. Myös niitä hilpatihippan bilebiisejäkin on ja nehän sopii festareille. Keikassa ei niinsanotusti mitään moitittavaa.


Paula ja Mira.

Chisu. Tämän hetken ylitsevuotavalle suomalaisten naistulkitsijoiden tarjonnalle ei näy loppua ja tämä kyseinen naikkonen on yksi muotivillitykset suurimpia nimiä. Viime- tai toissavuonna radiosta tuli joku ehkä neljän biisin liveveto jostain Helsingin päiväkonsertista ja tämä ylitulkitsija ulisi niin venyttäen ja laahaten, ettei sitä pystynyt kuunnella kokonaan. Lähemmäs hirveintä kuraa mitä olen kuullut. Tällä kertaa tulkinta pysyi aisoissa ja keikkaa sieti katsoa, ainekin parin kolmen biisin ajan. Kerrasta poikki oli jopa hyvä biisi, eritoten siitä syystä että se kulkee eteenpäin eikä laulu kuulostaa laahaavalta vaikerrukselta. Monet muutkin Chisun biisit olisi hyviä ilman laulua, musiikki siis toimii muttei laulu.

Villa Nah. Kaksi häiskää saapuu koneiden ääreen ja sitten alkaa iloisehko syntikkapoppi. Mitään lavalla ei tapahdu. Biisit ehkä vaihtuu toisinaan, ehkä ei.

Disco Ensemble. Riehakkaalla bändillä on yleensä erityisen riehakas yleisökin. Nyt satoi ja kellään ei ollut kivaa. Kappaleet oli tuttuja, keikka oli ja meni.

Cypress Hill. Lauantain pääesiintyjä ei suorastaan vetänyt kenttää täyteen, suurimmaksi osaksi kai sääolosuhteiden takia. Sen Dog ja B-(Stony Soprano) Real vetivät kumminkin tunteella setin joka koostui pääosin alkuaikojen tuotannosta, yllättäen eniten lähes 20 vuotta sitten ilmestyneeltä debyytiltään. Muutenkin vanhat kappaleet rokkasi, mitä nyt välissä esiteltiin uusi sinkku Rise Up ja koko komeuden lopetti räppi/rokki-tuplan Skull & Bonesin suuri hitti (Rock) Superstar. Mitään ihan liiallista showta funkahtavan latinoräpin mestarit eivät antaneet, mitä nyt se jointti toki paloi lavalla. Pilvenpoltosta kaverit ei jaksa lopettaa paasaamista, sitä se on edelleen uuden kappaleenkin sanoma. Ehdottomalta suosikkilevyltänii III: Temples of Boom esitettiin kaksi kappaletta, Illusions ja Throw your Set in the Air, ne olivatkin itselleni keikan parhaat hetket.

Shining (NOR). Pääesiintyjän jälkeen pienellä lavapahasella esiintynyt norjan jazzmetalli-ilmestys veti kiitettävän setin kohtuu pienelle yleisölle yhdeltä yöllä. Ensimmäistä kertaa suomessa keikkaa tekevä bändi soi aika kivasti ja oli hyvä lopetus päivälle. Örisevän laulajan siviiliääni oli yllättävän neitimäinen, muttei se vie herra Saksofonin suorituksesta yhtään pisteitä. Hyvä keikka.


Sunnuntai

Kari Tapio. Kartsan juna kulki taas. Ihan hyvä alku sunnuntaille, vaikkei ihan yhtä hyvä kuin viimevuotinen Vesa-Matti Loiri.

Stam1na. Hyvä bändi, keikan hyvyys nyt vaan sattuu aina riippumaan omista fiiliksistä. Viisi laukausta päähän riitti tälläkin kertaa.

Oranssi Pazuzu. Odotetuimpia keikkoja. Suomenkielisen psykedeelisen bm:n sulosoinnut pauhasi festarin rupisimmalla lavalla aika kivasti. Vähäinen yleisö otti kuulemansa hyvin vastaan ja tuntuu että keikka oli rennoimpia koko viikonloppuna ja porukka vain nautti nurmikolla istuen. Onneksi ilmoille kajahti ihan hyvät soundit ja biiseistä sai riittävästi selvää. Korppi ja Dub Kuolleen Porton Muistolle olivat odotetusti kohokohdat ja setistä tuli hyvä mieli. Toivon näkeväni bändin vielä useasti ja muutenkin yhtyeelle kaikkea hyvää, ennenkaikkea uutta yhtä hyvää levyä kuin debyytti. Ja rauhaa.

Jenni Vartiainen. Joku laitto Jenni nettiin. Keikka jäi encoretta kun Rammsteinin poikien generaattorit vaati lisävoimia.


Ei päässyt tulemaan liian kylmä.

Rammstein. Neljäs kerta kun bändin nään livenä. Ikimuistoisin ja ihan suosikkikeikkojani ikinä oli tuo ensimmäinen 2001 nähty, mutta kyllä täytyy sanoa ettei tämänkertainenkaan juuri ainekaan huonompi ollut. Aiemmin tänävuonna näin samaisen setin jo Areenalla, mutta siellä se ei vain päässyt oikeuksiinsa. Toisin kuin 2002 Provinssiuusinta, 2010 Provinssiuusinta petrasi ja toimi täydellisesti.



Jäsenet alkaa keikka keikalta näyttämään itsenäisemmiltä yksilöiltä. Eikä tuo haittaa, vaikka se syö Rammsteinin alkuperäistä ideaa saksalaisen konemaisen yhtenäisenä ulosantina. Se oli kumminkin silloin kun musiikkikin oli yksioikoisempaa ja konevoittoista. Nyt on kyseessä uudet ajat, muut bändin korstot senkun komistuu ja kosketinsoittaja näyttää aina vaan enemään joltain himopervo itsensäpaljastelijalta.



Mielenkiintoista on myös se, että äänentoisto ei olisi voinut olla sitä kuuloisaa piiruakaan parempi. Esitys nähtiin kumminkin festareiden päälavalla. Toisaalta lava oli Rammsteinin standardien mukaan tehty, enkä tiedä yhtäkään bändiä joka täyttää ison lavan niin täydellisesti.


You have a pussy, I have a dick.

Ramukkaan olikin hyvä lopettaa, siitä jäi erittäin hyvä mieli eikä olisi enää mitään halunnut sen jälkeen nähdäkään. Ilman muuta maailman paras livebändi.

Että semmosia fiiliksiä jäi Provinssista.

Korean Demokraattinen Kansantasavalta.

Leppoisa maa Aasiassa, joka tunnetaan paremmin Pohjois-Koreana. Sitä johtaa oikeudenmukainen ja reilu Kim Jong-Il, mestari lähes lajissa kun lajissa. Jalkapalloa hän ei itse sentään maajoukkuetasolla pelaa, mutta pieni porukka on kisoihin päässyt edustamaan vaikka yleensä maasta poistuminen on ankarasti rangaistavaa, jotakuinkin kuolemaan asti kuritusta ilman oikeudenkäyntiä. Paperilla maajoukkue on rankattu maailman 105. parhaaksi maajoukkueeksi (Suomi 52. eikä ikinä kisoissa) ja edustaa täten kisojen "huonoimpana" joukkueena. Tiiviisti yhdessä harjoitteleva joukkue ei ole paljoa länsimaille antanut esityksiä, eikä täten juuri kukaan tunne porukan pelityyliä. Maalivahtina toimii entinen hyökkääjä, koska riittävän kovaa maalinvartijaa ei muutoin löytynyt.

Eilen saatiin siis nähdä ensimmäinen näytös tältä viiden tehokkaan puolustajan joukkueelta ja vastassa oli Brasilia, rankingin ykkönen. Maalijuhlaa odotelleet brassit eivät tienneet mitä odottaa ja Pohjois-Korea pisti erinomaisesti vastaan, sallien vain täpärän voiton 2-1. Peli oli tästä syystä toistaiseksi yksi mielenkiintoisimpia ja teki tuntemattomasta joukkueesta kerralla seuraamisen arvoisen. Vaikeassa lohkossa kamppaileva joukkue saa ilman muuta sympatiapisteet.

Mitään lähetyksiä Pohjois-Koreaan ei peleistä lähde, eikä painettua sanaakaan saa maahan tuoda. Joten käykö tuloksetkin Kim Jong-il suodattimen läpi leikkauspajan kautta ja näytetäänkö sitten vain oman joukkueen maalit ja tilanteet kansalaisille? Leffafriikki kun on, diktaattori kidnappasi 1970-luvun lopulla P-Koreassa ohjaaja Shin Sang-okin vaimoineen, joilla oli tarkoitus alkaa muodostaa maan elokuvakulttuuria tarkan valvonnan alaisena. Joukkueen kamppailun seuraamisen välissä voikin sitte tutustua supreme leaderin pikku elokuvakirjaan vuodelta 1973. On the Art of the Cinema on saatavilla Amazonista.

Retro Cover of the Day #2: Pulmuset

1992 N:o 2, 13:50mk

Helsinki Live 2010 5.6.

Tapahtuma

Ensimmäiseen ja ilmeisen viimeseenkin Helsinki Live -tapahtumaan kerättiin outo kokoonpano esiintyjiä, joista ilman muuta ylitse muiden mainostettiin Guns n' Rosesia. Kesän kallein esiintyjä ei vetänyt niin paljoa porukkaa katsomaan, että tapahtuma olisi kannattanut järjestäjille. Prodigyn peruuntuminen oli itselleni ilman muuta tapahtuman pahin takaisku.

Alueelle pääsi jo siinä puolenpäivän aikoihin, mutta mennessäni alueelle niin metrilakupuljut, benji-hyppypaikka kuin rodeopistekin ammotti tyhjyyttään. Ainoat tyypit oli vain samantien lavan eteen rynnänneet teinit jotka eivät hievahtaneetkaan paikalta seuraavan yli kymmenen tunnin aikana. Vesipiste pistettiin pystyyn vasta monen tunnin päästä. Ideaa siihen en ihan ymmärrä ja jono oli aika monumentaalinen kun se sitten paikalleen ilmestyi.

"Lämppärit"

Michael Monroe aloitti meiningit ja tyylikkäästihän ne hänen akrobaattiset kykynsä lavalla näkyi. Musiikillinen puoli oli sitä perus rokkiosastoa. White Lies astui seuraavaksi lavalle ja oli kuin ensimmäisen bändin vastakohta. Värikäs ja riehakas lavaesiintyminen vaihtui mustavalkoiseen ja eleettömään ulosantiin. Äänentoiston laatu aaltoili koko ajan ja kusahti sitten täysin bändin suurimman hittibiisin aikana. Hetken kuluttua homma saatiin taas pyörimään. Danko Jones toimi päivän stand-up koomikkona ja laukoi lavalla yhtä paljon tarinaa kuin rokkiaan. Tarinat toimi ihan hyvin, mutta bändin musiikki nyt vaan tuppaa olemaan aika tyhjänpäiväistä. Skunk Ananansien Skin saapui sitten seuraavana lavalle. Tuo ysärin jälkeen unohduksiin jäänyt kalju tumma nainen oli päivän tyylikkäin pukeutuja. Lavalle hän saapui kultainen haarniskan näköinen jättibolero harteilla ja huppu silmillä. Ja kohta taas pompittiin ja huudettiin.


Guns N' Roses

Ennen illan tähteä kaikki esiintyivät ajallaan jämptisti. Mutta kuinka ollakkaan, ei herra Roselle käynyt ajoissa esiintyminen, vaan paikalle saavuttiin 45min myöhässä kun oli jo kylmä ja jalat tohjona jäpityksestä. Lämppärit siis lämmittivät ja niiden katsomiseen Käpylässä oli hyvät olosuhteet, pääartisti taasen esiintyi ärsyyntyneelle kylmissään odottavalle yleisölle. Alkuintron jälkeenkin ensimmäiset kolme-neljä biisiä meni aika instrumentaalina yleisölle, kun äänentoisto ei taaskaan ollut sitä toimivaa sorttia. Tähän kuului mm. suurimpiin hitteihin kuuluva Welcome to the Jungle, jonka sai sitten kuulla vähän puolittaisena. Ääni alkoi kuulua kunnolla uuden levyn herkistelybiisin, Sorryn aikana, jonka myötä tunnelma alkoi nousta alun sotkun jälkeen. Alun sokkiin vaikutti myös Axlin ulkonäkö. Ei tosin se, että kaveri on parikymmentä vuotta totuttua vanhempi ja hieman pöhöttynt, se vasta olisi outoa jos näin ei olisi. Lähinnä kaverin pukukoodi hämmensi, ikälisät pukeutumisen päälle sai hänet näyttämään elähtäneeltä sutenööriltä. Muutamien asuvaihdosten jälkeen saatiin jo se elähtäneen Axlin näköinen kaveri kuorestaan ja flanellipaidassa ja huivi päässä eroa ei juuri enää huomannutkaan, jos ei kovin tarkkaan katsonut.

Axlin oktetti yllätti musiikillisesti ihan positiivisesti. Kolme kitaristia olivat ihan päteviä nuoria kolleja, jotka eivät ikinä tule saamaan mitään arvostusta ikuisista Slash-vertauksista johtuen, mutta ihan sujuvasti kukin hoiteli alueensa, etenkin uusi kiinnitys DJ Ashba. Jäsenet saivat myös omat soolo-osuudet kun Axl kävi imemässä happipulloja lavan takana. Sooloissa kuultiin mm. Bond-tunnaria (ennen Live and Let Dieta tietysti) ja Pink Pantheria. Axl käytti oman soolonsa, esittämällä pianolla Pink Floydin Another Brick in the Wallin. Kimi Räikkönen on jostain syystä joku uusi innoittaja ja formulat vilisi screenillä You Could Be Minen aikana ja lopussa seppoiltiin jo formulakypärä päässä. November Rain on varmasti kappale, jonka olen halunnut kuulla livenä jo pienestä pitäen ja nyt sai senkin kokea (en ole onnistunut kuluttamaan biisiä liikaa). Eikä se pettänyt, päinvastoin. Axlin laulutaidoissa ei ole mitään valitettavaa, bändi soitti oikein hyvin ja tehosteita oli riittämiin. Tosin ajoittain pamahtaneet räjähdykset olivat totaalisen turhia. Aivan liian kovia ja huonoja pommeja jotka vain ärsytti keskittymistä, etenkin kun ääni kuului epätahtiin musiikin kanssa. Oli syy sitten tuulessa tai missä lie.

Varsinainen setti loppui 23.00 kun olisi pitänyt alkaa jo ns. hiljaisuus Käpylässä, mutta myöhästelystä johtuen esitystä jatkettiin vielä vajaa puolituntia sakkorajoilla. Kolme encorea kuunteli vielä ihan hyvin, mutta kauempaa ei olisi enää jaksanut. Asia olisi ollut toisin jos bändi olisi aloittanut ajoissa. Yli kaksi tuntinen esitys oli jokatapauksessa positiivinen yllätys itselleni, kun ei oikein edes tiennyt mitä odottaa. On siinä keski-ikäisessä ongelmatapauksessakin vielä kaikesta huolimatta karismaa. Saa nähdä miten on Slashin laita heinäkuun puolivälin aikoihin Turussa.

20. vuosisadan seikkailupelit 2/2

Ehkä on jo aika jatkaa parhaiden pelien listaamista, seikkailupelien ensimmäinen osa ilmestyi jo 1,5kk sitten ja se painottui Sierra On-Linen peleille. Tällä kertaa annetaan mahdollisuus muillekin. Seikkailupelit on itselleni erittäin tärkeä aihe niin ollut ihan aiheellistakin sulatella tätä listaa näin kauan. Olisihan se ollut kiva antaa enemmänkin jalansijaa muidenkin firmojen peleille kun vaan LucasArtsin (alkuaikoina nimellä Lucasfilm Games), mutta kun sillä on vaan niin hyviä pelejä, ettei niitä tohdi tiputtaa poiskaan. Kolme muun firman peliä sisällytin varsinaiseen kymppiin ja pistin vielä kaupan päälle kaks bonaria, että on sitten sitä vaihtoehtoistakin valinnanvaraa.

Ykkössijan päättäminen parhaalle seikkailupelille ei ollut ihan helppo homma, mutta lopulta kolmesta ehdottoman upeasta vaihtoehdosta ykkössijalle pääsee LucasArtsin käsittämättömän hieno Day of the Tentacle, joka on jatkoa Maniac Mansionille, mutta petraa laadussa kymmenkertaisiin sfääreihin.

1. Day of the Tentacle (1993)


Julisteessa Lucas kohtaa Lucasin. Day of the Tentaclessa jaksetaan muistaa oman firman avaruusspektaakkelia.


Yksiä pelihistorian upeimmista hahmoista. Lonkero.

Pelin juoni ja kulku on yksinkertaisesti niin loistava, ettei voi muuta kuin nauttia. Erinäisten tapahtumien jälkeen kolme erilaista häiskää sinkoutuu samaisessa Edisonin suvun kartanossa eri aikakausiin, nuori pullukkahevari 200 vuotta menneisyyteen, hömelö lääketiedettä opiskeleva tyttö 200 vuotta tulevaisuuteen ja Maniac Mansionissakin vaikuttanut Bernard Bernoull jämähtää vain samaiseen hetkeen. Tämän jälkeen on vaikutettava eri aikakausilla asioihin, jotta tulevaisuus muuttuisi toisten olinpaikoissa ja maailman voisikin sitten jo pelastaa ilkeiltä lonkeroilta. Sitä riemun määrää kun niitä ratkaisuja keksii. Tuskin myöskään hauskuudessa on DotTin voittanutta, ehkä vain Monkey Island 1&2 ovat pienimuotoisena kilpakumppanina.



Stormtrooperin kypärä hyllyllä.


Pelin yhteyteen hioutui Sepulturan Chaos A.D., jota tuli kuunneltua aina kun peliä pelasi. Vuosi oli ehkä noin 1995. Tai sitten ei.


Kuvanveistäjä on saatava menneisyydessä hakkaamaan patsaasta peilikuva, että siitä tulee hyödyllinen objekti tulevaisuudessa.



George ja muut Yhdysvaltain perustuslain kirjoituspuuhissa.



2. The Adventures of Willy Beamish (1991)


Willy Beamishin olisi sinänsä voinut lukea Sierran listaan, kun se on Sierran sisaryhtiö Dynamixin peli.

Siinä mielessä erityisen tärkeä peli itselleni, kun tämä sattuu olemaan ensimmäinen seikkailupeli, jota olen pelannut. Tämä siis aivan 1990-luvun alkumetreillä. Monella tapaa pidän peliä vieläkin ainutlaatuisena, vaikka se onkin edustavinaan tuon ajan stereotyyppistä amerikkalaista elämää. Tietynlainen aikansa utopistinen lapsuudenkuvaus näennäisesti keskiverto amerikkalisessa perheessä muistuttaa aikalaisiaan Lassia & Leeviä, 1990-luvun alun Simpsoneita jne. Poika ei tykkää koulustaa, vihaa teini-ikäistä purkkaa mässyttävää puhelimessa lörpöttelevää siskoaan, hän lukee kavereidensa kanssa sarjakuvia puumajassa, hänellä on lemmikkisammakko ja skeittilauta, hän ei tietenkään tykkää kukkakaalista tai spagetista, lastenhoitojat on hirviöitä, ullakolla asuu vaarivainaa, kulmien kovis kurittaa ja tavoitteena olisi voittaa Nintarin (Nintendon ja Atarin yhdistelmä) maailmanmestaruus. Onkohan oikeasti kellään amerikkalaisilla lapsilla ollut noin idyllinen lapsuus, mitä aina annetaan ymmärtää. Ehkä onkin. Tämän pelin kautta jokatapauksessa sen saa kokea itsekin.

Pitkään Willy Beamish oli ykkössijalla tällä listalla, mutta nyt kävi näin. Kummatkin ovat kumminkin yhdenvertaisen täydellisiä ja suosittelen vilpittömästi.


Luikitaampa pakoon tunnilta. Varotaan perus amerikkalaista vahvistusta kouluissa, käytävävalvojaa.


Willy Beamishilla, Commander Keenillä, Bart Simpsonilla, Lassilla ja Leevillä. Puumaja ja pihalla rengaskeinu.


Terveyttä tarkistamassa.


3. Monkey Island 1 & 2 (1990-1991)



Guybrush Threepwoodin seikkailut saattavat olla ihan sieltä tunnetuimmasta päästä seikkailupelien kentällä. Luuserimerimies joutuu toinen toistaan oudompiin ja hauksempiin edesottamukseen matkoillaan ja välillä otetaan miekat esiin, mutta taistellaankin sanoin. Päähenkilö on ilmanmuuta seikkailupelien rakastetuimpia häsliä, samaa tasoa Roger Wilcojen ja Larry Laffereiden kanssa.


Niin lähellä, mutta niin kaukana.

Curse of the Monkey Island (1997) ja Escape from the Monkey Island (2000) ovat myös ihan hyviä seikkailuja, ennenkaikkea hienon näköisiä, muttei kumminkaan tavoita kahden ensimmäisen osan tasoa.


Curse of the Monkey Island (1997)


Kyllä jälkimmäisetkin osat aina Pirates of the Caribbeanit hakkaa hauskuudellaan.


4. Zak McKracken and the Alien Mindbenders (1988)



1988 tehty peli sijoittuu vuoteen 1997. Ihmisiksi naamioituneet avaruusolennot laskevat ihmiskunnan älykkyyttä lisäämällä puhelinlinjoille matalaa huminaa. Skandaalitoimittaja Zakilla pelaillaan ja tarkoitus ois sitte tehdä asialle jotain.

Ilman muuta parhaita pelejä on myös Lucasin toinen SCUMM-seikkailu Zak McKracken jonka tarina ja käänteet ovat originaalimmasta päästä. Kulttimainetta pelillä on, vaikkei tunnetuimmasta päästä olisikaan. Harmi vain, ettei peli Lucasilta jatko-osia ikinä saanutkaan, fanipohjaisia kyllä.


5. Indiana Jones and the Fate of Atlantis



Viimeisen Ristiretken peliversio vuodelta 1989 on ihan jees, mutta vasta Fate of Atlantis räjäytti pankin. Tarina on pelkästään peliä varten tehty, eikä Atlantiksen kohtaloa ole kankailla siis nähtykään. Pelissä on myös mahdollista valita kolmesta eri vaihtoehdosta haara jota edetä. Pelin voi siis mennä läpi kolme kertaa ja peli on alkua lukuunottamatta erilainen. LucasArtsin peleille tavanomainen huumori on hivenen taka-alalla seikkailun tieltä, mutta se ei tässä yhteydessä paljoa haittaa. Indiana Jones faneillekin tämän luulisi olevan pakkopelattava, sillä tätä tarinaa ei muuten näe.


6. Grim Fandango (1998)


LucasArtsin viimeinen loistonhetki Grim Fandango pelaili film noir-hengellä.

Grim Fandango taitaakin olla viimeisiä suuria seikkailupelejä. Seikkailupelit väistyivät räiskyntäpelien tieltä ja niiden tuotanto on hävinnyt lähes kokonaan. Enää ehkä hädin tuskin kerran vuodessa tuotetaan yksi seikkailupeli, jos sitäkään. Vanhojen pelien fanit tekevät omia jatko-osia, esi-osia, uusia versioita klassikoista tai kokonaan omia seikkailuja vanhojen pelien tekniikalla, joita saa ladata ilmaiseksi netistä. Mutta entisaikojen suuruudet vetäytyivät pian Grim Fandangon jälkeen hommasta.

Mustalla huumorilla värjätty gangsterinoutajien maailmaan sijoittuva peli on taattua LucasArtsin laatua viimeistä kertaa ja siitä sietää ottaa sitten kaikki irti.



Näin kuolleet näkevät elävät.


7. Maniac Mansion (1987)



Maniac Mansion nyt varmaan on ollut tärkein peli Lucasin tulevaisuudelle, ensimmäinen legendaarisen SCUMM-tekniikan omaava peli kun oli (kaikista ensimmäinen on tökerö Labyrinth joka perustuu samannimiseen loistavaan elokuvaan). Hitti tuli, jonka jälkeen tulikin sitten hittiä hitin perään. Peli jää kuitenkin sen verran kakkos-osan varjoon, etten niitä samalla sijalla tohtinut mainita. Maniac Mansion taisi jopa löytyä Day of the Tentacle -pelin sisältäkin. MM käännettiin niin Apple II:lle, Amigalle, Dosille, Commodore 64, Atarille kuin Nessillekin, että jokainen on päässyt sitä kokeilemaan. Tuo nessiversiohan pitäisi tietysti joskus hankkiakin.


8. Eric the Unready (1993)



Legend Entertainment nimisen lafkan fantasiaparodia, jota ylläoleva kuva ei niinkään promoa positiivisella tavalla ainekaan. Peli on kumminkin erittäin monipuolinen ja hauska. Kaikkea voi tehdä kaikelle ja kaikesta seuraa seuraamuksia. Peli oli etenkin aikoinaan piristävää vaihtelua valtavirtaan, vaikka ulkoasu ei imarrellut ilmestyessäkään.


9. Broken Sword I & II (1996-1997)



Revolution Software Broken Sword -sarjan peleissä on mukava piirrosmainen grafiikka ja hyvin kirjoitetut tarinat. Tarinoita on ollut tarkoitus siirtää valkokankaallekin joskus tulevaisuudessa. Jonkin verran Gabriel Knighteja muistuttavat pelit on kovin kilpailija Sierran ja Lucasin pelisarjoille.


10. Sam & Max Hit the Road (1993)



Lucasin kulta-aikoina tehdyssä Sam & Maxissa pääpari on yksityisetsiviä, joiden tutkimuksiaan ei tarvitse taas turhaan vakavasti ottaa. Perushyvää laatua.


+ Alone in the Dark (1992)



Infogramesin tunnetun pelisarjan avausosa tehtiin vuonna 1992 ja niitä tehtaillaan vieläkin. Perverssillä tavalla tökerön mutta kiehtovan näköinen peligrafiikka onnistui olemaan synkkä ja ahdistava vaikka hahmot olivatkin yksiä kulmikkaita möykkyjä. Kokeilemisen arvoisia pelejä nämäkin.

++ Legend of Kyrandia 1-3 (1992-1994)



Kyrandiat on hyvin harmittomia ja helposti pelattavia perusseikkailuja. Jos haluaa vaihtelua isojen firmojen peleille, on Kyrandiat erinomaista viihdettä, vaikkei niistä pelien jälkeen mitään erityisen ikimuistoista jääkään.


Siinä oli tämänkertainen lista. Jos se jotain auttoi jollain tavalla niin kiva juttu, jos valinnat herätti mielenkiintoa harrastajalle, niin kiva juttu myös. Omia QBasicillä koodattuja mestariteoksiani en viittinyt laittaa kun niitä ei kukaan saisikaan mistään lällällää. Ilman muutahan ne olisi listalle joutanut. Ensi kertaan.



Mikä boogie?

Nestalgia #2: Super Mario Bros.

Vai että Super Mario Bros. Voi olla vähän hankala suhtautua subjektiivisesti peliin jolla on tämän tason status. Peliä on pakkosyötetty Nintendon hankkijalle ja siltä on muutenkin ollut hankala välttyä etenkin kasarilapsena, ainekin muutamalla kaverilla on varmasti ollut se. Täytyy silti sanoa, että vaikka kuinka haluaisikin vihata peliä, se on silkka mahdottomuus vaikka käpy joskus palaisikin. Ilman tätä nimenomaista peliä tasohyppelipelit tuskin olisivat sitä, mitä ne nyt ovat.

Pelin juonikuvioista sen verran, että ei arvatenkaan ole kovinkaan kiemurat kuviot. Prinsessa on pelastettava linnasta. Kukas muukaan kun putkenrassaaja Mario pistetään asialle. Tai pahimmassa tapauksessa myös velipoika Luigi jos sattuu olemaan kaksi ohjainta sekä pelaajaa. Matkanvarrella mutustetaan sieniä siinä määrin että venytään ja paukutaan, tähtiä nähdessä leikitään sitten hetkittäin kuolematontakin. Ensin haalarisankaria jallitetaan seitsemään linnan voimin, joissa pelastuksen saa suotua vain arvottomille sienipäille. Lopulta koittaa prinsessan pelastaminen..

Aloittaessani pelin pelaamisen nyt, kun se pari viikkoa sitten osoitteeseni saapui, aloitin periaatteessa nollapisteestä. En nimittäin muistanut muka mitään radoista. Hetken hakattuani huomasin tosin, että jotkin alitajuntaiset voimat sanoivat missä palikoissa sienet luuraa ja warp roomien sijainti oli jotakuinkin itsestäänselvyys. Warp Roomit on piilotettu tiettyihin ratoihin ja niissä voi siis skippailla ratoja aina muutaman kerralla eteenpäin. Päätin nyt olla käyttämättä oikoreittejä, ennen kun olen mennyt pelin kunnialla kerran läpi. Noin kolme iltaa hypin ja pompin ainekin pari tuntia kerralla ennen läpi menoa. Viikko siihen päälle ja menen pelin läpi kuolematta kertaakaan alle kahdeksassa minuutissa. Peli sopii myös kaikenikäisille sukupuolesta riippumatta. Tuo avovaimonikin on nimittäin tahkonut peliä jo seiskan loppukahinoihin asti.



Luulisi, että Marion pää on kipiä kun pitää alvariinsi sitä tiileen kopsauttaa.


Warp Roomit ajaa Save pointien aseman (tai toimii laiskan pelaajan henkireikänä).

Peliä sietää kyllä pelailla läpäisynkin jälkeen. Kun kerran on päässyt läpi, taso on sen jälkeen olevinaan hieman vaikeampi. No okei, niillä pahuksen kalkkunoilla on useammin koppalakki päässä, lankut ovat hivenen lyhyempiä tai puuttuvampia ja pahikset kirmaa vähä vikkellämmin. Ei todellisuudessa suurta eroa. Bonarina saa valita suoraan mistä maasta aloittaa.

Yksinkertaisuudessaan likimain täydellinen peli. Jatko-osissa on ehkä kymmenenkertainen määrä kaikkea, ominaisuuksia, maailmaa, hahmoja ja kaikkea muuta bonusta, mutta Super Mario Bros. 1 on juuri se pieni pala täydellisyyttä ilman sen kummempia rehvasteluja. En ole ikinä ihmeemmin pelaillut kakkososaa, hädin tuskin kokeillut, mutta aikanaanhan senkin varmasti hankin ja pistän mielipidettä. Kolmonen tuotti paljon ristiriitaisia tunteita alkuunsa, vihasin muutamia maita ja ominaisuuksia puhumattakaan viimeisen maan vaikeista radoista, joitten läpäisy on tietysti silkkaa harjoituksen puutetta. Kun sain kerran mentyä pelin läpi, pelaamista voi harrastaa täysin uusin mielin ja vapautuneesti. Kyseessä saattaa sittenkin olla se nintendopelien suurin helmi. Vaikkei sen maailmat ja taikaesineiden keräily siitä ehkä ihan roolipeliä tee, niin kyllä se aika paljon syvyyttä luo tähän originelliin nähden. Vieläkään en pidä viimeisestä maasta, mutta näistä asioista enemmän sitten SMB3:n arvostelussa.

-----------Lautapeliadaptaatio



Tietokonepeleistä tehdyt lautapeliversiot ovat aina olleet menestystarinoita Super Mario Bros.:sta Doomiin. Not. Mutta keräilyperäisenä iteminä tämäkin on tietysti aarre. Mutta kuka haluaa pelata Super Mariota lautapelinä? Ostin ihan koristeeksi alakerran kirpparista. Mukana ei tullut ohjeita, muttei pelilauta ja nappulat jätä paljoa arvailujen varaan.


Piruksee marioita, luigeja ja konnia. Ja ei tosiaan mitään muuta!


Siinähän sitte kivutaan prinsessaa kohti.

Siinä oli sitten tarpeellisine lautapelilisineen aikamme ehkä tunnetuimman konsolipelin arvosteluntyylinen kirjoitus. Kaikki toimii ja sillä hyvä. Todennäköisesti tiedätte pelin. Jos jostain syystä ette, niin pelatkaa mikäli mahdollista. Pelistä on netissä pelattavissa ties mitä versioita, mutta parhaan tuloksen saa ilman muuta oikealla konsolilla. Javarävellykset ehkä vain tuhoavat tunnelman, mutta harrastajille kertaluontoista hupia tuonee versio, jossa peliä voi pelata muilla nessipelien hahmoilla, kuten Mega Manilla tai Linkilla ---> pelaa


PS. 2.6.2010 21:18

Ylempänä mainitsin että uudelleenpelailu on pitkäikäistä. Syy siihen ei siis ole tasonnousu kun peli on läpäisty, vaan pointti on se, että SMB1 nyt sattuu olemaan maailman optimaalein peli speenrunien kannalta. On kiva kokeilla rajojaan, kuinka nopeasti pelin voikaan mennä läpi ja millä tavoin voi viilata aina sekunnin tai pari juoksustaan. Testasin nyt ensikertaa sekkarin kanssa kauan pelin läpimeneminen minulta vie. Warpien kautta 7 minuuttia ja 9 sekuntia, kaikki radat järjestelmällisesti läpikäyden kesti aika tarkalleen puoli tuntia. Mutta otetaan huomioon, etten ole harjoitellut kaikkien ratojen läpipeluuta nopeusmielessä yhtään ja muutama rata iski aika puskista kun eteen tuli. Kutosradan loppariin tipahdin sitten kaksi kertaa ja seiskan laavarataa sompailin aika toivottomana kun en oikeen muistanu miten siellä labyrintissa nyt sitten piti kirmata.

Virallinen pelin bugeja hyväksikäyttämätön maailmanennätysaika on 5:08, eli en ole kuin 2 minuuttia ja sekunnin jäljessä. Aika varma olen, että saisin kohtuu helposti ainekin minuutin vielä reenattua tuota kiinni. Ehkä otan tavoitteekseni alittaa kuusi minuuttia, tuskin on kumminkaan mielenterveyden kannalta hyvä idea alkaa tavoittelemaan maailmanennätystä. Super Mario Brosin pelaamisessa! Jees, näihin loppusanoihin lopetan jälkikirjoitukseni.

Retro Cover of the Day! Issue 1/21

Eli alotan sarjan, jossa tullaan näkemään kansikuvia jotka on mahtanut jäädä näkemättä monilta. Huvikseen ilman sen kummempia selittelyjä. Kyllä kai niitä kansia on miljardeja jota ei monikaan ole nähnyt, mutta tarkoitus olisi nyt valita niitä mielenkiintoisia tapauksia, sattuneesta syystä omasta lapsuudestani.

New Kids on the Blockin oma sarjakuvalehti ei välttämättä ole ollut kovalevikkisin läpyskä markkinoilla, mutta kaikellahan sitä yritettiin takoa kun rauta oli kuumaa. Eli sarjan ensimmäinen kansi: New Kids on the Block, N:o 2, 1991. 15 markkaa.


NKOTB: Moi fanit! Marraskuussa nähdään taas!

Eugen Statistics. Toukokuu.

Laiska kuukausi.


Musiikkialalta toukokuussa lähti Ronnie James Dio ja Slipknotin Paul Gray, elokuvamaailmalta Dennis Hopper.

Musiikki


Eleanoora Rosenholm


Keep of Kalessin

Varsinaisia uusia levyjä jota viimekuussa kuuntelin, olivat Keep of Kalessinin Reptilian ja Mariska & Pahat Sudet. Sekä yksittäinen uusi kappale Raappanalta, Karu totuus. Näiden lisäksi tuli kuunneltua mm. Eleanoora Rosenholmia, Disillusionin Gloria -levyä ja Ellan & Aleksin tuotantoa, jostain selittämättömästä syystä.

Mariskan uudet tuulet ei oikeastaan hirveämmin säväyttänyt, vaikka aattelin että homma vois toimiakin. Keep of Kalessinin uutuus taas jatkaa ihan omalla tyylillään, sitä saa mitä tilaa eli hyvä levy jälleen. Raappanan uusi single on ihan letkeä kesänen veisu painavasta aiheestaan huolimatta.

Eleanoora Rosenholmin levyt ovat loistavia ja kuukauden semiklassikko-osastoa edustivat mm. Borknagarin Olden Domain ja tuo Disillusionin Gloria. Tuli myös renkutettua vanhempaa Keep of Kalessinia ja vähäsen Aborymia ja Gorgorothia. Jotenkin heikosti silti mitään. Vaikka tuli ostettuakin 3 x Herb Alpertia ja Marianne Faithfullin levy, ei ole tullut vielä kuunneltua niitä kertaakaan. Josko tässä kuussa kerkeisi. Pitäisi kai vihdoin ottaa asiakseen myös Darkthronen uusi levy ja luultavasti kirjotella siitä ihan oma sepustuskin. Saa nähdä miten jaksaa. (Aloin itseasiassa juuri tehokuuntelemaan, mutta nyt onkin jo tämä kuu)

Pelit

Tuskin on päässyt suorastaan epäselväksi tulemaan mitä täälläpäin on hakkailtu männäkuu. Sen verran on nuo klassikot saanut jalansijaa blogiini, etten enää mainitse niitä tässä.


God of War 2:ssa ratsastellaan myös hepalla, mutta vain yläilmoissa, kuinkas muuten.

Nessipelien lisäksi ainut pelaamani peli viimekuussa oli siis God of War 2, jota kerkesin pelailemaan ehkä kaksi iltaa, ennen kun alkoi paketteja tupruta uudelle lelulleni, joka syrjätti pleikkarit hetkellisesti täysin. GoW2 pelasin ajallisesti hieman yli viisi tuntia, eli jos pituus on samaa luokkaa kuin ensimmäinen osa, olisin kaiken järjen mukaan pelaillut sitä vähän yli puolen välin. Samaa huttua se on kun ykkönen, mutta eipä siltä mitää mullistavaa uuttaa odottanutkaan. Hieno peli ja sitte kun taas siltä tuntuu, niin sietää räimiä loppuun asti. Kirjottelen sitten tarkemmin loppuyhteenvetoa.

Kirjat

Ainut kirja viime kuussa jonka luin, oli Viimeinen Tupakkamies, ihan nassakan pitunen räyskä luettavaksi pikku piknikin ohessa. Kertoi ukosta joka jäi juntturaan parvekkeelle yöksi seuranaan reilu askillinen tupakkia. Sitten tarina etenee jotakuinkin muistelo per rööki. Kaikki tarinat liittyvät enemmän tai vähemmän tupakkaan. Ihan oli viihdyttävästi kirjoitettu, eipä siitä sen enempää.


Televisio


Ismo, salkkareiden kantava voima.

Taas oli aika Salattujen Elämien päätösjakson. Kuinkas muutenkaan, jotain on tönästävä kuolonpartaalle kesän ajaksi. Tälläkertaa nalli napsahti rakastetun Ipen kohdalle. Jos tuo elävä legenda tosiaan poistuu sarjasta, ei vihaisten fanien määrää voi laskea kahdeksankätisten jumalolentojenkaan sormin.

Keventävämpiä sivujuonteita muodostivat Jennin ja kansanedustajan tms. pikku suukottelu paparazzin nähden, sekä yllättävä isyystestin tulos: Vanha kunnon Lasse onkin jostain syystä Jirin isä. Jee.


Elokuvat


Steven Shainberg: Fur (2006)

Diane Arbusin kuvitteellinen henkilökuva Fur olisi sitten ehkä keskinkertaisen elokuvakuun suositeltavin leffa. En nyt lähde itsestäänselvyyksiä eli Kultakuumetta, Terminatoria ja The Hauntingia ottamaan mukaan tähän soppaan.

Fur
Haunting
Mars Hyökkää
Kuinka voitin Sodan
Tunnit
Benny's Video
Cake
Robin Hood
Amok: 71 Katkelmaa
Gremlins
Search of a Midnight Kiss
Käsky
Prince of Persia
Funny Games
Kultakuume
Bileet Roxburyssa
Terminator
Transporter 2



Michael Haneke: Funny Games (1997). Mahtaisi toimia joissain mielentiloissa, mutta väärällä hetkellä katsottuna raivostuttavan vastenmielinen teos.

Michael Haneke -sarjan leffat Benny's Video, Amok: 71 Katkelmaa ja Funny Games eivät pääse viimekuun ykköseksi nostamani Kätketyn tasolle. Hanekella on äärimmäisen tunnistettava tyyli, jossa esiintyy samat teemat toistamiseen, TV/Video jossain muodossa, toisto, uskomattoman pitkät kohtaukset jossa ei periaatteessa tapahdu mitään mutta ovat niin vaikuttavia, sekä oksettavan realistinen väkivalta. Benny's Video oli näistä ehkä paras, mutta en tosiaan haluaisi sitä hetkeen nähdä uudestaan. Amokissa oli oma viehätyksensä myös, mutta Funny Games hieman petti. Funny Gamesin itsearvoisella väkivallalla ja epäoikeudenmukaisuudella ei ole perustetta, se on paha, koska se voi olla sitä. Se on tarkoituskin ja sinänsä se tehoaa tarkoitusperillään. Liiankin hyvin! Kiinnostaisi nähdä jenkkiversiokin joskus, vaikken usko että siitä on saatu tehdä lähimainkaan yhtä raadollista. Ei hyvänmielen elokuvia yksikään, ei tosiaan. Mutta saa ne ainekin hiljaseksi ja kelailemaan. Arno Frisch tekee niin uskomattoman onnistuneet suoritukset kusipäisenä oksetuksena niin Benny's Videossa kuin Funny Gamesissa, etten haluaisi ikinä nähdä tuota näyttelijää livenä.

Kuinka voitin Sodan ja Cake - Hääunelmia saavat kuukauden Erityisen huonot leffat -tittelin.


Bileet Roxburyssa (1998), kökköelokuvien eliittiä!

The Haunting (1963)



Terminatorit ja Chaplinit ovat varmasti tuttuja suurimmalle osalle elokuvien kuluttajia, mutta jos sellainen itsestäänselvyys kuin The Haunting on näkemättä, kannattaa korjata asia. Olen pikkuhiljaa alkanut kääntyä sille kannalle, että elokuvan ohjaaja alkaa olemaan suosikkiohjaajiani Amerikasta. Lukematon määrä klassikkoja (Kissaihmisten kirous, Body Snatchers, Päivä jolloin Maailma Pysähtyi, West Side Story, Sound of Music, Star Trek: The Motion Picture), mutta vain vähän nimeä.

The Haunting saattaa olla yksi tärkeimmistä yksittäisistä kauhuelokuvista, jota on tehty genren alkuaikojen jälkeen. Kierot kuvakulmat ja asetelmat tekevät leffasta erittäin näyttävän. Erikoistehosteet ovat sinänsä vaikuttavia, vaikka halpoja ehkä ovatkin. Jännitys luodaan täysin psykologisin perustein eikä varsinaista mörköä elokuvasta löydy. Pahuus on siis juurikin itse talo. Monia kertoja filmatisoitu aihe, yö kummituskartanossa, ei ole koskaan toiminut näin hyvin.

The Hauntingin kuvat ja kohtaukset ovat kultakaivos kauhuparodioille ja -pastisseille:







Kiitosta vaan ja hei.