Tapahtuma
Ensimmäiseen ja ilmeisen viimeseenkin Helsinki Live -tapahtumaan kerättiin outo kokoonpano esiintyjiä, joista ilman muuta ylitse muiden mainostettiin Guns n' Rosesia. Kesän kallein esiintyjä ei vetänyt niin paljoa porukkaa katsomaan, että tapahtuma olisi kannattanut järjestäjille. Prodigyn peruuntuminen oli itselleni ilman muuta tapahtuman pahin takaisku.
Alueelle pääsi jo siinä puolenpäivän aikoihin, mutta mennessäni alueelle niin metrilakupuljut, benji-hyppypaikka kuin rodeopistekin ammotti tyhjyyttään. Ainoat tyypit oli vain samantien lavan eteen rynnänneet teinit jotka eivät hievahtaneetkaan paikalta seuraavan yli kymmenen tunnin aikana. Vesipiste pistettiin pystyyn vasta monen tunnin päästä. Ideaa siihen en ihan ymmärrä ja jono oli aika monumentaalinen kun se sitten paikalleen ilmestyi.
"Lämppärit"
Michael Monroe aloitti meiningit ja tyylikkäästihän ne hänen akrobaattiset kykynsä lavalla näkyi. Musiikillinen puoli oli sitä perus rokkiosastoa. White Lies astui seuraavaksi lavalle ja oli kuin ensimmäisen bändin vastakohta. Värikäs ja riehakas lavaesiintyminen vaihtui mustavalkoiseen ja eleettömään ulosantiin. Äänentoiston laatu aaltoili koko ajan ja kusahti sitten täysin bändin suurimman hittibiisin aikana. Hetken kuluttua homma saatiin taas pyörimään. Danko Jones toimi päivän stand-up koomikkona ja laukoi lavalla yhtä paljon tarinaa kuin rokkiaan. Tarinat toimi ihan hyvin, mutta bändin musiikki nyt vaan tuppaa olemaan aika tyhjänpäiväistä. Skunk Ananansien Skin saapui sitten seuraavana lavalle. Tuo ysärin jälkeen unohduksiin jäänyt kalju tumma nainen oli päivän tyylikkäin pukeutuja. Lavalle hän saapui kultainen haarniskan näköinen jättibolero harteilla ja huppu silmillä. Ja kohta taas pompittiin ja huudettiin.
Guns N' Roses
Ennen illan tähteä kaikki esiintyivät ajallaan jämptisti. Mutta kuinka ollakkaan, ei herra Roselle käynyt ajoissa esiintyminen, vaan paikalle saavuttiin 45min myöhässä kun oli jo kylmä ja jalat tohjona jäpityksestä. Lämppärit siis lämmittivät ja niiden katsomiseen Käpylässä oli hyvät olosuhteet, pääartisti taasen esiintyi ärsyyntyneelle kylmissään odottavalle yleisölle. Alkuintron jälkeenkin ensimmäiset kolme-neljä biisiä meni aika instrumentaalina yleisölle, kun äänentoisto ei taaskaan ollut sitä toimivaa sorttia. Tähän kuului mm. suurimpiin hitteihin kuuluva Welcome to the Jungle, jonka sai sitten kuulla vähän puolittaisena. Ääni alkoi kuulua kunnolla uuden levyn herkistelybiisin, Sorryn aikana, jonka myötä tunnelma alkoi nousta alun sotkun jälkeen. Alun sokkiin vaikutti myös Axlin ulkonäkö. Ei tosin se, että kaveri on parikymmentä vuotta totuttua vanhempi ja hieman pöhöttynt, se vasta olisi outoa jos näin ei olisi. Lähinnä kaverin pukukoodi hämmensi, ikälisät pukeutumisen päälle sai hänet näyttämään elähtäneeltä sutenööriltä. Muutamien asuvaihdosten jälkeen saatiin jo se elähtäneen Axlin näköinen kaveri kuorestaan ja flanellipaidassa ja huivi päässä eroa ei juuri enää huomannutkaan, jos ei kovin tarkkaan katsonut.
Axlin oktetti yllätti musiikillisesti ihan positiivisesti. Kolme kitaristia olivat ihan päteviä nuoria kolleja, jotka eivät ikinä tule saamaan mitään arvostusta ikuisista Slash-vertauksista johtuen, mutta ihan sujuvasti kukin hoiteli alueensa, etenkin uusi kiinnitys DJ Ashba. Jäsenet saivat myös omat soolo-osuudet kun Axl kävi imemässä happipulloja lavan takana. Sooloissa kuultiin mm. Bond-tunnaria (ennen Live and Let Dieta tietysti) ja Pink Pantheria. Axl käytti oman soolonsa, esittämällä pianolla Pink Floydin Another Brick in the Wallin. Kimi Räikkönen on jostain syystä joku uusi innoittaja ja formulat vilisi screenillä You Could Be Minen aikana ja lopussa seppoiltiin jo formulakypärä päässä. November Rain on varmasti kappale, jonka olen halunnut kuulla livenä jo pienestä pitäen ja nyt sai senkin kokea (en ole onnistunut kuluttamaan biisiä liikaa). Eikä se pettänyt, päinvastoin. Axlin laulutaidoissa ei ole mitään valitettavaa, bändi soitti oikein hyvin ja tehosteita oli riittämiin. Tosin ajoittain pamahtaneet räjähdykset olivat totaalisen turhia. Aivan liian kovia ja huonoja pommeja jotka vain ärsytti keskittymistä, etenkin kun ääni kuului epätahtiin musiikin kanssa. Oli syy sitten tuulessa tai missä lie.
Varsinainen setti loppui 23.00 kun olisi pitänyt alkaa jo ns. hiljaisuus Käpylässä, mutta myöhästelystä johtuen esitystä jatkettiin vielä vajaa puolituntia sakkorajoilla. Kolme encorea kuunteli vielä ihan hyvin, mutta kauempaa ei olisi enää jaksanut. Asia olisi ollut toisin jos bändi olisi aloittanut ajoissa. Yli kaksi tuntinen esitys oli jokatapauksessa positiivinen yllätys itselleni, kun ei oikein edes tiennyt mitä odottaa. On siinä keski-ikäisessä ongelmatapauksessakin vielä kaikesta huolimatta karismaa. Saa nähdä miten on Slashin laita heinäkuun puolivälin aikoihin Turussa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti