8-pallo (2013)

Aku Louhimies: 8-pallo (2013)

Pike on nuori nainen, joka pääsee vapaaksi lusittuaan tuomionsa, jonka ansaitsi nautittuaan liikaa narkkaamisen kiroista. Hänestä on myös tullut äiti, lapselle, joka on saanut alkunsa todellisesta narkkarien liigan kurkosta. Tähän hän ei haluaisi vapauduttuaan heti törmätä, eikä muutenkaan palata edelliseen elämäänsä. 8-pallo kertoo sopeutumisesta.

Aku Louhimies oli ilmeisen pettynyt, kun häntä ei palkittu Jussi-patsaalla viimevuotisella Vuosaarellaan. Hän iskee jo nyt uudella, hyvin samankaltaisella, brutaalilla, suomalaisen laitapuolen väestön kuvauksella.

Alkuun koko paketti vaikuttaa liikaa siltä, kuin se olisi Vuosaaren ylijäämistä koostettu, huomattavissa määrin samoilla teemoilla pelaava kyyninen synkistely. Väkivaltaa ja pahaa oloa.

Elokuvan olohuoneetkin täyttyvät aivan samasta ihmiset sairaannuttavasta tosi-tv:stä. Paria ideaa tosiaan kierrätetään edellisistä elokuvista, mutta luultavasti tällä haetaan tiettyä yhtenäisyyttä louhimieheläisen elokuvan maailmaan.

8-Pallo on toteutettu teknisesti korkeatasoisesti ja tunnelmaltaan tehokkaasti. Kohtaukset todella näyttävät joltain, ja ennenkaikkea tuntuvat joltain. Mässäilyä riittää hyväksi havaittuun epämiellyttävyyteen saakka, eikä mitään liiemmin peitellä. Se on toiminut Louhimiehellä aina.

"Koskaan ei ole liian myöhäistä"

Elokuvassa on keskeinen tarina ja muutamia sivuraiteita. Piken taistelu menneisyyden mörköjä vastaan on kautta linjan täysipainoinen tarinanrunko, mutta esimerkiksi Mikko Leppilammen esittämän nuoremman kytän rooli ei kanna mihinkään. Se jää parin muun hahmon lailla täysin ilmaan roikkumaan. Yksikään pienempi, välikappaleeksi sijoitettu hahmo ei sen sijaan petä millään tavalla.

Pikeä esittävälle Jessica Grabowskylle on annettava erityismaininta. Erittäin vaikuttava suoritus. Tällaisia rohkeita ja heittäytyviä rooleja on nähty suomalaisittain lähivuosina nimenomaan naisilta. Naisille jakaisinkin eniten tunnustusta rooleista 2010-luvun kotimaisissa elokuvissa.

8-pallo on hieno kotimainen, tasoltaan samaa luokkaa kuin Jussien parhaan elokuvan ehdokkaat tänä vuonna (voittajaa lukuunottamatta.) Toivottavasti saamme vielä parempaakin vuoden mittaan, mutta ei 8-pallokaan aivan huono Jussin viejä olisi.

Yhdessä asiassa olen kuitenkin täysin eri mieltä, sillä valitettavan usein on liian myöhäistä.

Perintö (Family Plot, 1976)

Alfred Hithcock: Perintö (Family Plot, 1976)

Kuten Hitchcock -arviossa totesin, Sacha Gervasin viihdyttävän hitchco-disiacin jälkeen kelpaa mestarin ehtoopuolella tuotettua jännitystä katsella. Alfred Hitchcock oli rajallisissa puitteissaan aina rohkea, mutta pääsi radikaalimmin vapautumaan vasta Psykon myötä. Tuon käänteentekevän, shokeeraavan esityksen jälkeen, hänen elokuvansa eivät enää ottaneet roisiudessa takapakkia.

Ohjaajan viimeiseksi jäänyttä elokuvaa, Family Plot, olin pantannut tähän päivään asti, joskin sitä katsoessa välähdelleet déjà-vut saivat epäröimään sen näkemättömyyttä. Oli miten oli, täytyy myöntää elokuvan olevan ehdottomasti katsomisen arvoinen kaikilta kanteiltaan.

Mielenkiintoinen sattuma, että elokuva julkaistiin juuri tällä viikolla uutena dvd-painoksena, ja esitetään tänään Helsingin Orionissa, Kavan Hitchcock-sarjan päätöselokuvana. Tämä sopii enemmän kuin hyvin psyykkistä tajunnan virtaa käsittelevälle elokuvalle.

Suurten ohjaajien uralta muistetaan yleensä tietyt aikakaudet, johon esimerkiksi Hitchcockin viimeiset elokuvat eivät kuulu. Juuri siksi on mielenkiintoista katsella vahvasti 1930-1960 -lukujen välisestä tuotannosta muistetun ohjaajan elokuvaa, joka on tehty Taksikuskin ja Serpicon kaltaisten elokuvien aikana, 70-luvun puolessa.

Family Plot on erittäin onnistunut rikoselokuva. Timantinlujaksi puristettu kokonaisuus seuraa jalokivivarkauksilla ja feikkiennustuksilla onneaan etsiviä pariskuntia, jotka uskovat päämääränsä löytyvän valuutasta, vaikka aivan muiden täyttymysten kaipaus näyttää kasvonsa yhä vahvemmin.

Elokuva kulkee kahden tarinanlangan limittyessä toisiinsa, kuten suuri osa nykyaikaisista tv-dekkareista. Hahmot ja näyttelijäsuoritukset ovat hitchcockilaisittain hieman rujoja ja anti-romantisoituja, eikä elokuvassa ole yksittäisiä, helposti myyviä shokki-artikkeleita. Luultavasti siitä syystä elokuva ei ole jäänyt yleisön tai edes elokuvaväen mieleen.

Elokuvan verrattain latteat naamat on selitettävissä budjettibalanssilla. Ei mitään Hollywoodin kimaltelevia tähtiä, vaan maanläheisiä, asiansa osaavia tuntemattomampia näyttelijöitä. Tällainen ei yksinkertaisesti kerää samalla tavalla katsojia, mutta kyllä tähtikultin luulisi unohtuvan Barbara Harrisin nappisilmiin uppoutuessa.

Elokuvan avaintekijä, jännitys, on luotu äärimmilleen hiotulla taidolla. Se esiintyy näyttävillä, konkreettisesti nurkkaan ajavilla otoksilla, kuten upeassa lintuperspektiivillä kuvatussa kohtauksessa hautausmaan sokkelopoluilla.

Toisaalta se esiintyy humoristisilla katsojaa härnäävillä epäolennaisuuksilla, kuten mainio kohtaus etäisessä kahvilassa, jossa "hyvikset" vetävät pään täyteen ja naljailevat naapuripöydän uskiksille.

Hyvikset hipsuilla, sillä kuten 70-luvun amerikkalaisen jännitys-, rikos-, ja noir-elokuvien temaattisuuteen perehtynyt tietää, hyvän ja pahan rajapyykki voi olla varsin häilyvä. Siihen tähtää tällä elokuvalla myös Hitchcock.

Tapahtumakaupunki on anonyymi, mutta ajalleen tyypillinen urbaani synkkyys heijastaa kaupungin jopa sanfranciscolaisemmin kuin monet rehellisesti tätä kaupunkia kuvastavat elokuvat. San Franciscoa ei niin vaan peitellä, eikä se onneksi peitykään, sillä se on maailman parhaita miljöitä kyynisen humoristiselle tummalle trillerille.

Hitchcock oli monien kuvaustekniikoiden ja efektien pioneeri valtavirtaelokuvassa. Niiden vastapainoksi hänen elokuvissaan on nähty huikea määrä varsin kömpelöitä trikkejä ja kohtauksia. Eikä taustakankaalla kuvatut autokohtaukset edes kuulu tähän kastiin.

Tämän elokuvan vauhdikas ajokohtaus on kuitenkin poikkeus. Tökerö, nopeutettu mäenlasku muistuttaa lähinnä elokuvasta irrallista parodiaa. Hitchcockilla olikin tapa irroitella jopa vakavan elokuvauksen välissä. Family Plot ei lähtökohtaisesti vakava pyri olemaankaan.

Hitchcockilla oli tapana liittää elokuviinsa myös eroottista vihjailua, joskus kiltimpää, joskus roisimpaa. Tässä elokuvassa hän on ehdottomasti härskeimmillään. Ei ilotulituksia, ei junaa-tunneliin rutiinia, vaan hersyvän suorasukaista kielitaiteellista ilottelua. Harvassa Hitchcockin elokuvassa dialogi on muutenkaan näin vahvaa.

Visuaalisen aikakausikuvauksen lisäksi myös musiikkivalinnat tekevät mukavan poikkeuksen ohjaajan tunnetuimpiin elokuviin. Pahaenteiset melodiat ovat maanläheisempiä ja monipuolisempia kuin esimerkiksi sinänsä mestarilliset Bernard Herrman -raidat. En tiennyt kuka vastasi sävellyksestä, ennen kuin kuulin musiikin selvästi tapailevan seuraavana vuonna ilmestyvän Tähtien Sodan teemoja.

Family Plot merkitsee siis kaiken muun ohella upeaa yhteistyötä maailman tunnetuimman ohjaajan ja tunnetuimman säveltäjän, John Williamsin, välillä. Jännityksen mestari on varmasti antanut elokuvallaan arvokkaan oppitunnin jännitteen luomisesta nuorelle säveltäjänalulle. Williamsin sävellykset olivat tuolloin vielä luomisvoimaisia ja mielenkiintoisia, joten niihin kannattaa ehdottomasti kiinnittää huomiota.

Family Plot on aliarvostettu pieni mestariteos. Älkää menkö lankaan sen verrattaisesta tuntemattomuudesta tai mahdollisesta vähättelystä. Se on antoisa niin monella tasolla, ettei sen näkemistä kannata jättää väliin.

Hitchcock (2012)

Sacha Gervasi: Hitchcock (2012)

Loistavan Anvil-dokkarin ohjanneen Sacha Gervasin uutuus on tositapahtumiin perustuva fiktioelokuva. Toisin kuin Anvilin heput, Hitchcock ei missään vaiheessa ole vaipunut unholaan, joten voisi helposti luulla, että tällä kertaa agendaan ei kuulu nimien nostelu unohduksista.

Siinä ei voisi olla enempää väärässä, sillä elokuvan on tarkoitus antaa merkittävästi sivuutettua kunniaa rouva Hitchcockille, Helen Mirrenin esittämälle Almalle.

Elokuva perustuu 1990 ilmestyneeseen tietokirjaan, Stephen Rebellon Alfred Hitchcock and the Making of Psycho. Myös elokuvan nimi oli tekovaiheessa suurinpiirtein samaisessa muodossa, joka olisi parempi ollutkin tympeän Hitchcockin sijaan.

Hitchcock kertoo ajanjaksosta Vaarallisen romanssin (1959) ja Psykon (1960) ensi-iltojen välillä. "Making of" on nimellisesti ensisijainen aihepiiri, joskin jää parisuhdeasioiden ja obsessioiden kuvauksen jälkeen jopa taka-alalle.

Kuinka tehdä hyvä näytelmäelokuva aiheesta making of? Tietysti elokuvan tekemisen haasteet, odotukset ja paineet on saatava kuvattua mukaan. Siinä Hitchcock päästää hieman helpolla, mutta tekninen puoli ja valmistumisprosessi on saatu mielenkiintoisesti kuvattua.

Ulkoelokuvallinen elämä on suuressa roolissa. Hitchcockin suhde vaimoonsa ja elokuviensa blondeihin on tarkastelun kohteina. Muutama voimakkaampi kohtaus aiheesta saadaan aikaiseksi, mutta kaikkiaan sekin on käsitelty melko kevyesti.

Elämä suuren taitelijan kanssa vaatii uhrauksia ja kärsivällisyyttä. Elämä suurena taiteilijana vaati sitä samaa, sillä jopa itsensä kanssa voi olla vaikea elää. Tämä näkyy pakkomielteinä ja mielen demoneina.

Elokuvassa ne nähdään houreina ja näkyinä, joiden tähtenä on Norman Batesin tosielämän esikuva, Ed Gein. Tämänkaltaiset houreet ja fläsärit on tuttuja lukuisista karseista tv-elokuvista, eikä todellakaan ole mikään toimivin ratkaisu, mutta tällä kertaa se ei paljoa häiritse.

Hitchcock kuvataan elokuvassa visionääriksi, jolla on vahva, lapsenomainen halu omien näkemyksien läpiviemiseksi. Vastahakoisia tahoja, kuten tiukkaa sensuuria vastaan löytyy omat jipponsa, mutta ihmetys ja kyseenalaistus naisia kohtaan on sitäkin suurempi. Kokonaisuudessaan se tuntuu jopa auttamattoman naiivilta.

Tarkkaan harkittuja viitteitä itse elokuvaan on erittäin mukava seurata. Koko elokuva on kaikkiaan nimenomaan mukava. Se on kunnianosoitus Hitchcockille ja Psykolle, siitä tulee hyvä mieli, aivan kuten Hitchcockin elokuvista yleensä. Vertaa tässä kohtaa Gus van Santin, kuvasta kuvaan mallinnettuun Psykoon (1998), joka on helposti yksi vihatuimpia remakeja ikinä.

Pop-kulttuuria seuraavan kuluttajan on nykypäivänä mahdotonta välttyä spoilereilta ennen Psykon ensinäkemistä. Suihkukohtaus on elokuvahistorian ikonisimpia ja jäljitellyimpiä. Se on yhdistelmä elokuvateon kaikkia osa-alueita parhaimmillaan, joista etenkin musiikki muistetaan varmasti.

Hitchcockin soundtrackista vastaa yksi aikamme tunnetuimmista elokuvasäveltäjistä, Danny Elfman, jonka sirkushenkinen tyyli pysyy aisoissa vain jotenkuten. Suurelle yleisölle Tim Burtonin elokuvista tuttu vakiotyyli pilkistää läpi monesta kohdin, muuten kovin tasapaksun musiikkimaton alta.

En menisi takuuseen, haluaako kaikki kuulla Hitchcockia elfmanlaisittain, musiikilla kun on suuri merkitys yleistunnelman kannalta. Se pukee toki tiettyjä tiloja, Vertigon teemaa tapaillessa ja Alfred Hitchcock esittää henkisissä hetkissä. Soundtrack ei ole huono, mutta jotain hieman voimakkaampaa olisi kaivattu.

Elokuvan aikana sivutaan hienovaraisen riipiviä ääniä siellä täällä. Jokaisella on omat kylmien väreiden aiheuttajansa, ja kun narskuvan rehun järsiminen leikataan kynsiviilan rouheaan rahinaan, on väristysalttiille katsojalle tarjolla tuplasti tärinää.

Elokuvan mahtavin kohtaus sijoittui aivan loppuun, ja liittyi nimenomaan kuvan ja äänen yhteyteen. Hitchcock seuraa elokuviensa vakioaihetta mukaillen, peeping tomina, oman elokuvansa ensi-iltaa ja hykertelee riemusta. Näin loistavaksi kohtausta ei olisi saatu ilman Sir Anthony Hopkinsin ilmiömäistä esitystä. Ehdottomia suosikkikohtauksiani vuoden elokuvista.

Erittäin tunnetun henkilön esittäminen elokuvassa on riskialtista ja lähes aina epäonnistunutta. Siksi en panostaisi liikaa autenttisuuden hakemiseen. Esimerkiksi I'm not There (2007) teki ensiluokkaista työtä elokuvataiteen eteen (elokuvasta en kylläkään pitänyt), marssittamalla kankaalle kuusi tunnettua näyttelijää erilaisina Bob Dylaneina. Viimevuotinen Suomen Marsalkka koetti taas romuttaa samaista ideologiaa parhaansa mukaan.

Hopkins on ollut jo Picasso ja Nixon, hoitaen roolit itseasiassa melko onnistuneesti. Hitchcockina hän on riittävän uskottava, ja ainakin itse ostan hänet mestariohjaajana, joskin maski on toisaalta päällekäyvästi pelkkä maski. Elokuva on ehdolla Oscarin saajaksi juuri maskeerauksesta, joka on Hitchcockille ainoa ehdokkuus. Gaala onkin mitä on.

Koko näyttelijäkaarti on ensiluokkainen. Scarlett Johansson on upea Janet Leigh, ja jopa arveluttava Jessica Biel täyttää Vera Milesin roolin moitteetta. James D'Arcyn versio Anthony Perkinsista on hieman yläkanttiin pikkurilli pystyssä hoidettu, mutta toimivasti siitä huolimatta. Helen Mirreniltä en ole huonoa suoritusta nähnytkään. Näyttelijävalinnoissa ei siis pienintäkään säröä.

Ilmeinen, pakollinen ja mainio viimeinen otos pistää kevyen viihde-elämyksen nättiin pakettiin. Elokuva avaa ohjaajan elämää ja sielunmaisemaa sitä tuntemattomille, mutta toimii oikeasti hyvin vain asiaan perehtyneille.

Elokuvan viimeiset sanat ovat vähäisiä. Hitch tulisi ohjaamaan enää kuusi elokuvaa, eikä hän ikinä saanut Oscar-pystiä.

Elokuva onnistui imaisemaan kiehtovaan maailmaansa. Kevyt ja helppo, mutta rakastettava elokuva. Mielensisäinen elokuvamaailmani sai extra-aikaa teatterista poistuessa, kun kadun varrella kuvattiin uutta kotimaista elokuvaa (Saara Cantellin Ainoat oikeat.) Autolle kävellessä matkaa säesti  kaiken lisäksi viiltävä raakkumiskonsertto mustanaan liitävältä lintuparvelta.

Olen kerännyt hyllyyni Hitchcockin saatavilla olevan tuotannon jo aikaa sitten, mutten ole katsonut niitä kovinkaan järjestelmällisesti peräkkäin. Lähes kuusikymmentä elokuvaa käsittävästä tuotannosta olen pantannut yhtä teosta tähän päivään asti. Hitchcockin viimeiseksi jäänyt Family Plot (1976) on  edelleen, tarkoituksellisesti, näkemättä.

Nyt on tullut aika katsoa Hitchcockin viimeiset elokuvat järjestyksessä. Tämä elokuva toimi sille oikein hyvänä aperitiivina. Vaikkei ohjaajan viimeiset elokuvat menestystarinoita ilmestyessä olleetkaan, ei niiden arvoa voi vähätellä (Linnut lukeutuu ohjaajan tunnetuimpiin elokuviin, Marniella on oma kannattajajoukkonsa, Frenzy kuuluu omiin suosikkeihini ja Torn Curtainissa on paljon hienoja oivalluksia.)

Hitchcock ei tee syvää ja pitkäkestoista vaikutusta katsojaan, mutta pystyy tarjoamaan mukaansatempaavaa viihdettä ja mahtavan kuivahtanutta huumoria aivan riittämiin. Hitch-faneille pakollista katsottavaa. Vaikka hieman kepeä onkin, pieksee helposti yli puolet kanssakilpailijoistaan Yhdyisvaltain omissa pikku pystikekkereissä.