Junalla Trondheimistä Bodöhön

Saattaa sisältää juonipaljastuksia.

Norjan televisiossa esitettiin toissakesänä suora lähetys viisi vuorokautisesta laivamatkasta, joka lähti Bergenistä ja matkasi Kirkenesiin. Ohjelma keräsi kolme miljoonaa katsojaa. Yle Teema esitti siitä pian lyhennetyn puolipäiväisen version, vain että suomalaiset pääsivät valittamaan veromarkkojensa käytöstä.

Tänään Teemalla on esitetty Junalla Trondheimistä Bodöhön, eli lähes kymmenen tuntinen matka junan keulilla. Mikäs sen parempaa pitkäperjantain ohjelmaa. Pitäähän television erikoisuuksiakin näyttää.

Junassa matkustaminenhan voi olla oma maailmansa, jopa terapeuttinen ja rauhoittava kokemus. Lahden ja Helsingin väliä tulee yleensä suhattua ja kyllä sen tietyn suomaiseman haluaa joka kerta nähdä. Mitään muuta nähtävää siinä ei sitten olekaan. Mutta jos reittiä ei kulje säännöllisesti niin sitten..

Paitsi jos ajaa koko ajan pitkiä tunneleita ja korvat lukkiutuu niin ettei säryltä voi enää nauttiakaan. Jos ei kuitenkaan ole pitkiä tunneleita, maisemiin nauliintuu helposti... ellei matkaa Tukholma-Göteborg väliä, jolla juna keikkuu puolelta toiselle ja tulee paha olo.

Tai jos kotiutuu festareilta täyteen ahdetussa junassa ilman istumapaikkaa. Tai kun rauhallisen maalaismaiseman fiilistely loppuu kun viereen istahtaa vanhalta viinalta lehahtava rehaaja, joka sanoo kuinka kaikki on nykyään vain kännykän ääressä ja pyytää naapuripenkin tyttöjä soittamaan Metallicaa luureistaan.

Sitäpaitsi epämääräiset huonosti ilmoitetut vaihdot tuottivat pienenä traumoja.

Toisin sanoen, NRK kanavan tuotanto on junamatka josta voi oikeasti nauttia, ja television äärestä joutaa huoletta vessaan, joka toimii kuin...

Tai voisi nauttia, mutta kun televisiolähetys päättää matkan liukumista ja feidauksista. Reitti on kuvattu jokaisena vuodenaikana ja niiden välillä liu'utaan. Turhankin tiuhaan. Ajoittainen kuvakulman vaihtelu sivunäkymään on myös rasittava.

Itse voi olla vuodenajan ja kameran herra (eli pitäytyä siinä menosuunnassa), NRK:n sivuilla.

Pieksee ainakin takkatuli- ja akvaario dvd:t.

Viisikymmentä televisiosarjaa #2: Twin Peaks (1990-1991)

2. Twin Peaks (1990-1991)
2 kautta, 30 jaksoa

Pitkään kestäneiden sarjojen päättäminen on ilmeisen hankalaa. Oli kyse televisiosarjasta tai sellaisten listauksesta, niin kuin tämä projekti nyt tässä.

Onneksi viime viikolla esitetty Pasilan päätösjaksokaan ei ollut järin onnistunut, joten antaa olla jo. Oli muuten onneton, halpa, venytetty täytejakso, niin kuin turhan monessa tv-sarjassa.

Todella harvoin tv-sarja pystyy tarjoamaan tyydyttävän lopun. Eikä ole mitään hirveämpää kuin päättää sarja yhteislauluun (oli se ironista tai ei!)

Parhaat lopetukset ovat harvoin loppuja lainkaan, ennemminkin entistä kovempia cliffhangereita. Sopranos päätettiin todella mieleenpainuvasti kesken. Tarinan lankoja ei siis kannatakaan yhdistää aina, ja siitä on myös Twin Peaks loistava esimerkki.

"The owls are not what they seem."

Sarjan päätösjakso nähdään tänään Kutosella. Hienoimpia yksittäisiä tv-sarjan jaksoja, ja osittain vahingossa niin ikimuistoinen. Jakson ei pitänyt päättää kuin kyseinen kausi, mutta sarjaa ei ikinä jatkettukaan.

Jääköön tarkemmat yksityiskohdat sikseen, mutta ajan ja tahdin käyttö jakson aikana on silkkaa taidetta. Kaikessa minimalistisuudessaan, jaksossa esiintynyt pankkivastaava jää elävästi mieleen suorituksena ja hahmona, joka ei ole tippaakaan vaille timanttinen.

Kun kyseisestä sarjasta napatulla nimellä varustettu blogi listaa suosikkisarjojaan, ei pitäisi korkean sijoituksen tulla yllätyksenä.

Sarjasta ei ole kuitenkaan tullut kirjoitettua ihmeemmin ja olisin halunnut tehdä sen kunnolla tämän listauksen yhteydessä. Ikävä kyllä nyt ei ole sen aika, ja palaan siihen ehkä hamassa tulevaisuudessa.

"Damn Good Coffee. And hot!"

Rakkaus sarjaan alkoi pienestä pitäen, ennen kuin olin kokonaista jaksoakaan nähnyt. Ensiesityksen aikaan olin alle kouluikäinen, joten näin siitä tuolloin vain satunnaisia pätkiä.

Angelo Badalamentin musiikit sarjaan löytyi vinyylillä ja vinyyliltä nauhoitetulla kasetilla. Se oli kovassa kulutuksessa ilmestymisestään lähtien ja kuuluu edelleen suosikkilevyihin. Soundtrackina se on ehdottomasti viiden kaikista tärkeimmän joukossa.

Käsitykseni sarjasta oli pitkään mielikuvien, kuulopuheiden, nähtyjen pätkien ja musiikin varassa. Yhtä jaksoa lukuunottamatta sarjaa ei ollut nauhoitettuna, eikä sarjoja silloin katseltu mistä vain, milloin vain, niin kuin nykyään.

Sarjan ensimmäinen uusintakierroskin muutamia vuosia myöhemmin lopetettiin kesken, joten näin sen kokonaisuudessaan vasta kymmenen vuotta ensiesityksen jälkeen.

"That gum you like, is going to come back into style."

Eikä se ollut mikään ajan, muistojen ja mielikuvien kultaama kokemus. Twin Peaks yksinkertaisesti on aikamme suurimpia mestariteoksia, kuten myös David Lynchin uran.

Sarjan tunnelma ja maailma on omaa luokkaansa, hahmoista puhumattakaan. Kyle MacLachlanin esittämä Agentti Cooper on loputtoman kiehtova hahmo, eikä häneen kuitenkaan pääse kovinkaan syvälle sisään.

Hahmogalleriasta löytyy niin yksittäisiä helmiä, kuin kokonaisuuteen saumattomasti sopivia erikoisuuksia. Tottakai mukana on myös yksi henkilökohtaisista suosikkinäyttelijöistäni, Jack Nance.

Eraserheadista parhaiten tunnettu näyttelijä kuoli vain muutamaa vuotta myöhemmin, jokseenkin ironisesti, donitsikaupan edessä puhjenneen tappelun seurauksena.

"- How do you like yours?

- Black as midnight on a moonless night

- Pre-tty black."

Twin Peaks muistetaan erikoisuuksiensa lisäksi maanläheisistä kahvilakeskusteluista, donitseista, kirsikkaleivoksista ja hiton hyvistä kahveistaan. Tämä kaikki muutamaa vuotta ennen Pulp Fictionin hampurilaisdialogeja.

Sarjan vaikutus pop-kulttuuriin on kieltämättä järjettömän suuri. Onhan siitä helppo parodiaa vääntääkin, et tarvitse kuin hieman hämyjatsia, sahalaitakuvioisen lattian ja punaiset samettiverhot, tai takaperin puhuvan kääpiön ja jättiläisen. Eikä haittaa jos juttua höystää kirsikkaleivoksilla ja varaa mukaan ihan hittona kahvia.

Mikään yksittäinen elementti ei tee sarjaa, vaan mielentila, jonka erilliset palaset yhdessä luovat. Tunnelma, musiikki, Agentti Cooper, dialogit, surrealistisuus ja yllätyksellisyys.

Twin Peaks alkaa Laura Palmerin murhasta, mutta ensimmäisten jaksojen ajan jutun juoni tuntuu olevan teinidraamaa amerikkalaisen idyllin keskellä. Murhamysteeri se on välillä jopa toissijaisesti. Vaikka murhaaja aina kiinnostaa, jo parin jakson kuluttua kuljetaan paljon syvemmillä vesillä. Kierros joka kannattaa kokea.

Mahtava Oz (Oz the Great and Powerful, 2013)

Mahtava Oz kertoo tarinan siitä kuinka Taikuri Oz päätyi Ihmemaahansa. Sikäli kun kyseessä on esi-osa, elokuva juottaa reippaasti lankoja yhteen klassiseen tarinaan. Lähdeteoksena on käytetty kirjan sijaan vuoden 1939 elokuvaa. Kirjasta on poimittu vain viitteellisiä lisämausteita, jotka klassikkoelokuvassa on sivuutettu.

Tapahtumavuodeksi ilmoitetaan 1905, viisi vuotta L. Frank Baumin ensimmäisen Oz-kirjan jälkeen. James Franco esittää nimiroolia wannabe-taikurina, jonka elämä on sirkusta teltan ulkopuolellakin. Kaiken romahtaessa, myrsky vie hänet mukanaan ja lennättää jonnekin kauas.

Oz-tarinat ovat eskapistisia satuja, jossa hahmo kohtaa oikean maailman haasteet kimaltelevien sateenkaarilasien takaa. Kuiva ja ankea maatila vaihtuu hulppeaan väriloistoon ja Kansasin onnettomat ihmistorsot muuttuvat kertaheitolla mielenkiintoisiksi.

Ozin ihmeellinen maa on aina ollut läheinen aihepiiri itselleni. Siitä on filmattu kymmeniä elokuvia, sarjoja ja animaatioita. Osa henkilökohtaisia suosikkeja, osa hölmöjä kuriositeetteja ja osa melkoista kuraa.

Kuullessani kaksi vuotta sitten Sam Raimin ja John Boormanin työstävän omia Oz-projektejaan, aloin odottaa kumpaakin innon- ja kauhunsekaisin tuntein.

Molemmat ohjaajista olivat joskus alansa mielenkiintoisimpia nimiä. Molemmat ovat tehneet elokuvan, jonka lasken suosikkeihini. Toisaalta, viimeisen 15 vuoden ajan kummankin tuotanto on ollut varsin yhdentekevää.

Sam Raimin versio on nyt vihdoin nähty. Boormanin animaatioversiosta ei enää mitään kuulunutkaan. Siitä julkaistiin kuvia ja animaatiotesti, mutta sittemmin elokuva ilmeisesti pistettiin jäihin tämän Disney-rahasammon tieltä.

Sam Raimi on elokuvantekijänä ikävässä välikädessä oman menneisyytensä kanssa, sillä Spider-Man -elokuvilla tahkotaan rahaa, mutta fanit hinkuvat jatkoa Evil Dead -sarjalle. Tässä kuussa julkistettiin kahdenkymmenen vuoden odotuksen jälkeen Raimin seuraavan projektin olevan jatkoa sille. Tarkemmin sanottuna kyseessä on kolmannesta osasta jatkava Army of Darkness II.

Ozia katsoessa olikin mielenkiintoista huomata, kuinka paljon se itseasiassa muistuttaakaan hahmoiltaan ja skenaarioiltaan juuri Army of Darknessia. Vaikka selvähän se, ettei James Franco mikään Bruce Campbell ole! Franco on jähmeä kuin elokuvan huumoripuoli keskimäärin. Paljon on yritystä ja välillä onnistutaankin.

Disneyn haluaman ikärajan piiriin mahtuakseen elokuva on joutunut hieman tinkimään pelottavimmista kohtauksista. Huvittavaa sinänsä, sillä mielestäni valmis elokuva on edelleen pelottavampi kuin ensimmäinen Evil Dead. Ajat muuttuvat..

Johnny Depp oli ykköskiinnitys rooliin, mutta oli estynyt. Mariah Carey ikävä kyllä ei ollut estynyt laulamaan (onneksi vasta lopputekstien puolivälissä alkavaa) hoilotustaan ja elokuvan keskivaiheilla olisi voinut vilauttaa parille kohtaukselle vähän saksiakin, mutta muuten elokuvasta ei ole mitään pahaa sanottavaa lajissa mitä se edustaa.

No okei, tottahan toki mukana on ne pahuksen Munchkinit. Hyvä uutinen on että niitä nähdään vielä vähemmän kuin alkuperäisessä elokuvassa. Kohtauksessa vitsaillaankin heidän lallatuksensa epäsuosiosta. Lyhyeksi jäänyt laulu jää itse elokuvan aikana ainoaksi.

Disneyn kanssa pitää olla hieman varuillaan, etenkin jos promokuvakin on kopio edellisestä hitistä (Alice in Wonderlandista,) mutta nyt voi huokaista helpotuksesta.

Tottakai näillä elokuvilla yhtäläisyyksiä löytyy, mutta Oz kantaa loppuun asti suurena ja voimakkaana, siinä missään Liisan meno Ihmemaassa väsyy ja puuroutuu lupaavan alun jälkeen. Suosikkikirjoja ja -aiheita molemmat.

Hahmot eivät ole kovinkaan syvällisiä, mutta sehän ei ole koskaan ollut jutun juoni. Oz-maasta kertovat teokset pitävät aina sisällään todellisuuspakoa, kiehtovia otuksia ja paljon helppoa sentimentaalisuutta.

Siinä onnistutaan, sillä siirappi meinaa valua 3D-laseista kun taikuri pääsee Ihmemaassa tekemään sen mihin ei Kansasissa pystynyt. Korjaamaan pienen särkyneen lapsen.

Elokuva tekee kunniaa Ozin perinnölle. Se on Ihmemaa Ozille mitä viimevuotinen Prometheus oli Alien saagalle, eli palasia kohdalleen loksauttava huikea elokuva itsessään, ja samalla toivottavasti uuden menestystarinan alku.

Visuaalisesti elokuva on aivan naurettavan hieno. Se näyttää ja hyödyntää tuttuja paikkoja kauniisti ja kekseliäästi.

Elokuva aukeaa oikealla tavalla vain alkuperäisen elokuvan nähneille. Hienovaraisia viittauksia löytyy monelta tasolta, Dorothyn (joka ei siis luonnollisesti ole koko elokuvassa) suvusta ja pienistäkin sivuhuomioista lähtien.

Huomaa myös kohtaus, joka on mallinnettu elokuvasta Tuulen viemää. Tuulen viemää ilmestyi samana vuonna kuin Ihmemaa Oz, ja kummatkin merkittiin Victor Flemingin ohjaamaksi, vaikka ohjaajan pallia kulutti yksi jos toinenkin.

Noitina nähdään tämän hetken kauneimpia näyttelijättäriä (Mila Kunis, Michelle Williams, Rachel Weisz), jotka on puettu Hollywoodin kulta-ajan värikkäimpiä ja räikeimpiä luomuksia muistuttaviin asuihin. Se vain viimeistelee elokuvan nostalgiankin voimin liikuttavan kauneuden.

Jopa 3D-efektit ovat priimaa. Kerrankin. Eiväthän ne vieläkään välttämättömiä ole, mutta tehostavat kyllä teatterikokemusta kummasti.

Tottakai satojen miljoonien budjettisyöpöt teilataan jo periaatteesta, mutta viihteen saralla Mahtava Oz yksinkertaisesti on todella hieno elokuva. 2000-luvun kauneimpia satuelokuvia. Parempi kuin yksikään Burtonin fantasiaelokuvista yli kahteenkymmeneen vuoteen. Jos kaikki Hollywood suttu olisi tällaista, niin eihän tässä olisi hätäpäivää.

Luulen, että tietyt ihmiset löytävät elokuvan vielä vuosikymmenienkin päästä. Yleisö tykkää jo nyt, mutta kriitikoiden keskuudessa kulttisuosio kasvanee vasta ajan myötä. Samalla periaatteella kuin Return to Ozin (1985) kohdalla.

Blogathon One

Illustration by Phillip Fivel Nessen

Hei,

kiinnostaako? Suomalaiset elokuvablogit on melko pieni ja näkymätön osa blogosfääriä, eikä niistä saa irti yhtä paljoa kuin englanninkielisessä maailmassa.

Ulkomaisissa elokuvablogeissa harrastetaan aktiivisesti blogging marathoneja, blogathoneja, joiden ideana on koota kanssabloggareilta kirjoituksia annetusta aiheesta, jotka sitten julkaistaan tiettynä ajankohtana. Kirjoitukset julkaistaan linkkeinä järjestäjän sivuilla, mahdollisen pääkirjoituksen seassa.

Suomessa lähimpänä tällaista toimintaa on ollut 2011 toukokuusta asti toiminut Movie Monday -elokuvablogi, sivusto joka kerää viikottain tekstiä vaihtuvista aiheista.

Blogathon olisi hieno konsepti jos kirjoittajia riittää. Suomessa on hyviä elokuvabloggaajia, ja olisi mielenkiintoista saada yhtenäisiä, kattavia kokonaisuuksia annetuista aiheista. Ohjaajista nyt esimerkisi.

Jos halukkaita riittää, ottaisin ensimmäisen blogathonin aiheeksi ohjaaja Stanley Kubrickin.

Paska valintako? Tjaa. Se on kaikkien elokuvaihmisten tuntema ja ohjaajan elokuvista löytyy kuitenkin riittävästi eriäviä mielipiteitä ja näkemyksiä.

Sitäpaitsi ohjaajan filmografiaa pystyy vihdoin käsittelemään kokonaisuutena. Kubrickin ensimmäinen pitkä elokuva, Fear and Desire, on saatavilla ensikertaa restauroituna ja virallisena julkaisuna.

Aihe on siis Kubrick, mutta mitä tekstin pitää sisältää? Mitä vain aiheeseen liittyvää, omavalintainen pitkä elokuva, lyhytelokuvat, kaikki elokuvat, ohjaajaa käsittelevä kirjallisuus, dokumentit, teokset joihin elokuvat perustuvat, tekemättä jääneet elokuvat, ohjaajan tyyli, Kubrick valokuvaajana, elokuvien julkaisut, tai ihan mitä vain aiheeseen liittyvää.

Samoista elokuvista saa, ja toivottavasti kirjoittaakin useampi, kontrastin aikaansaamiseksi. Jos blogathonista saadaan monipäiväinen, sitä useamman tekstin kukin saa kirjoittaa.

Itse kirjoitan ohjaajan uraa ja julkaisuja käsittelevän saatetekstin, profiilin, jonka joukkoon linkit samana päivänä julkaistaviin teksteihin lisätään.

Blogathon tulee pitämään sijaa noin kuukauden päästä, päivästä muutamaan, osallistujista riippuen. Jos on kiinnostusta osallistua, ilmoita siitä kommenttilootaan. Tarkemmat ohjeet tulevat myöhemmin.

Animaatioelokuva. Nyt

Tämä saattaa olla viimeinen kirjoitus tässä blogissa vähään aikaan. Sen on inspiroinut taannoinen Oscar-gaala. Itse tapahtumista tai siellä palkituista näytelmäelokuvista ei ole mitään lisättävää, tarkastelen sitä animaation näkökulmasta.

Kyllä kai ihmiset tajuavat minkälainen gaala se on miehiään. Vaikka sitä pitäisi kuinka samantekevänä, vaikka sitä inhoaisi, se on maailman seuratuin elokuva-alan palkintoseremonia, ja se tekee väkisinkin elokuvakulttuurille hallaa. Muun elokuvan ohella animaatiokulttuurille.

Kahden animaatiokategorian voittajista löytyy harvemmin jälkipuinneissa edes mainintaa, ja se on lajin kannalta oikeastaan ihan hyvä asia.

Palkinnon vuoden parhaasta pitkästä animaatiosta sai tänä vuonna Pixarin Brave, ontto ja väsynyt äiti-tytär viritelmä, jonka ainoaksi ansioksi lasken kauniit maisemat ja miljoonista punaisista kiharoista koostuvan hulmureuhkan.

Tämä on tietysti makuasia, mutta tämäntyyppinen elokuva, ja sen palkitseminen lietsoo Disney/Pixarmaisen CGI-animaation voittokulkua vain entisestään.

Viime vuosi ei ollut (pitkälle) animaatioelokuvalle erityinen, ja vaikka Frankenweenie oli mitäänsanomaton lisäys Tim Burtonin goottikermakakkujen kaanoniin, se oli vuoden parhaita. Ei yhtään uutta ideaa, mutta vanhat rakennuspalikat oli jalostettu varsin näppärästi.

Se kuvaakin aika paljon koko animaatiovuotta. Itseasiassa suomalainen Niko 2 - lentäjäveljekset oli mielestäni parempi kuin voittaja, vaikka sekin mukailee Disney/Pixarin määrittelemää tyylillistä menestyskonseptia. Hinta-laatusuhteessa se vasta voittaakin.

Brenda Chapman: Brave (2012)

Tim Burton: Frankenweenie (2012)

Palkinto varsin nuoressa kategoriassa annettiin vasta 12. kerran. Koko sen lyhyen historian ajan palkitut ovat olleet, Henkien kätkemää ja Kanin kirousta lukuunottamatta, jättisuosittuja yhdysvaltalaisia tietokoneanimaatioita.

Siitäkin huolimatta, että tänä aikana on valmistunut merkittäviä ja laadukkaita elokuvia ympäri maailman.

Itsestäänselvyyksien, kuten ehdokkainakin olleiden Chomet'n tai Satrapin lisäksi löytyy Ocelot'n elokuvat, Jan Balejin One Night in One City ja Anders Morgenthalerin Princess, jotka ovat viime vuosikymmenen huikeimpia elokuvia.

Ja mitä ihmettä tapahtui australialaiselle, Adam Elliotin Marylle ja Maxille? Ohjaaja sai kyllä pystin lyhäristään Harvie Krumpet, mutta ei edes ehdokkuutta pitkästä mestariteoksestaan, yhdestä nykyanimaation merkittävimmistä.

Animesta on turha edes aloittaa.

Jan Balej: Jedné noci v jednom městě (One night in One City, 2007)

Anders Morgenthaler: Princess (2006)

Näytelmäelokuvasta poiketen, lyhytelokuva on laadukkaan animaation tärkeimpiä, ellei tärkein muoto. Se onkin palkittu gaalassa vuodesta 1932 asti, joskin ensimmäiset vuosikymmenet menivät vain Disneyn lyhäreitä palkiten.

Amerikan ulkopuolella valmistuneelle lyhytanimaatiolle palkinto meni ensikertaa vuonna 1960. Silloinkin ohjaaja oli amerikkalainen, joten vasta seuraavana vuonna palkinto meni täysin ulkomaiselle teokselle, Dušan Vukotićin Surogatille, Jugoslaviaan.

Siitä lähtien koko maailma on otettu gaalassa paremmin huomioon kuin muissa kategorioissa. Silti se on onnistunut lahjakkaasti sivuuttamaan kaikista tärkeimmät tekijät.

Paras lyhyt animaatioelokuva palkittiin jo 80. kerran. Statistisesti isäntämaa on edelleen jakanut palkinnon useimmiten sisäisesti, kokonaista viisikymmentä kertaa.

Kolmekymmentä kertaa palkinto on saatettu maailmalle. 16 kertaa Eurooppaan, kahdeksan Kanadaan, kaksi kertaa eurooppalais-kanadalaiselle yhteistyölle, kolme kertaa Australiaan ja kerran Japaniin.

David Silverman: The Longest Daycare (2012)

Ottaen huomioon, kuinka mallikkaasti akatemia on hoitanut tämän kategorian ennen, on surullista huomata minkälaisen alituksen he ovat tehneet tänä vuonna. Lyhytnäköisesti valikoituja lyhäreitä, brittiläistä Head Over Heelsia lukuunottamatta pelkkiä yhdysvaltalaisisia keskivertoteoksia.

Voittajaksi valittu Disneyn Paperman on varsin mainio pieni mustavalkoinen ja sydämellinen teos, mutta äärimmäisen unohdettava ja lyhytikäinen sellainen.

Ehdolla oli myös lyhyt Simpsonit -tarina, mukava ja herttainen The Longest Daycare. Sarjan nykytason huomioiden, Simpsoneita katselisikin nykyään mieluummin tuossa muodossa.

Lyhytelokuvina nämä ovat heppoisia pitkien elokuvien alkupaloja, eikä elokuvina kovin erityisiä.

Johan Oettingerin Seven Minutes in the Warsaw Ghetto (2012)

Michèle Lemieux: Le grand ailleurs et le petit ici (Here and the Great Elsewhere, 2012)

Merkittäviä, uskaliaita, teknisesti vaikuttavia, koskettavia ja oman näköisiään lyhäreitä tehdään vuosittain ympäri maailman. Eurooppalaisittain viime vuodelta löytyisi mm. Johan Oettingerin Seven Minutes in the Warsaw Ghetto, Michaela Pavlátován Tramvaj, sekä Kaspar Jancisin ja Vladimir Leschiovin Villa Antropoff.

Kanadassa kunnioitettiin lajia suuresti Franck Dionin uutuudella, Edmond était un âne, ja Michèle Lemieux'n suurtyöllä, Le grand ailleurs et le petit ici, joka toteutettiin Alexandre Alexeïeffin kehittämällä erittäin kunnioitettavalla neulatekniikalla.

Jos ihmiset vain tietäisivät.

...

En selvinnyt viime maantaina pelkästään Oscar-gaalasta. Ylitin samalla myyttisen 27 vuoden iän, enkä ole täten enää käypä ainakaan rock-legendaksi. Sen sijaan aion (ainakin osittain) erikoistua kirjoittajana.

Erikoisalani tulee olemaan animaatio. Etenkin eurooppalainen, sillä koen sen läheiseksi ja turhan aliarvostetuksi. Omaan suuren tietovaraston aiheesta, sen historiasta, tekijöistä ja erinomaisista elokuvista. Niistä ei ole kirjoitettu montaa sanaa suomeksi ja se aukko olisi täytettävä.

Olen myös siirtynyt kirjoittamaan suuremmat artikkelini uuteen, elokuvia käsittelevään verkkolehteen, nimeltä Laajakuva. Sinne kirjoitan elokuvista laajemmin, genrestä riippumatta.

Toistaiseksi olen aloittanut animaation parissa sielläkin, mutta aion pyhittää projektille pian kokonaan oman paikkansa. Sanomattakin selvää että se vaatii paljon töitä.

Mahdotonta ennustaa tässä vaiheessa, mitä se tulee tarkoittamaan tälle blogille. Hiljaisempia lähiaikoja kai. Palaute aiheesta tai aiheen vierestä on tervetullutta.

Laajakuvaan kirjoittamani artikkelit animaatioon liittyen:

Polish School of Animation (Puolalaisen animaation koulukunta)
Halvan animen nostalgia (Bulkkianimen vhs-buumi kasarilla)
Eurooppalainen animaatio (Eurooppalaisen animaation mahdollisuudet)


Seuraa Laajakuvaa facebookissa.
Seuraa Laajakuvaa twitterissä.