torstai 6. kesäkuuta 2013

Full Metal Jacket (1987)


Tuntematon Sotilas on keskiverto suomalaisen mielestä paras kotimainen elokuva. Ainakin vielä. Mutta Kubrickin Full Metal Jacket oli armeija-aikanani se sotaelokuva, jonka käytännössä kaikki tiesivät, johon kaikki viittasivat ja jonka kaikki myös palvelusaikanaan katsoivat.

Uuno Turhapuro armeijan leivissä tuli muuten kakkosena. Jokin kaunis kesäyö montussa keskellä metsää käyty keskustelu aseveljen kanssa nosti esiin näkemyksen ettei Full Metal Jacket olisi sotaelokuva. Tämä koska ensimmäinen puolisko on koulutusjaksoa ja henkilöhahmon sisäinen sota ajaa tärkeysjärjestyksessään oikean sodan edelle.

Bullshittiähän tuo, mutta on totta että sotaelokuva genrenä on pirstaleinen. Lähtökohtaisesti sotaelokuvat eivät ole suosikkigenreni, mutta moni kaikkien aikojen parhaista elokuvista sattuu olemaan tavalla tai toisella sota-aiheisia.

Puhtaimmillaan sotaelokuva kuvaa taphtumia sotilaiden näkökulmasta toiminnan keskeltä, ja jos ei aidoista sodista kertoen, ainakin historian tai nykyajan sotia mukaillen realistisesti. Ja alkaen noin ensimmäisestä maailmansodasta, sitä aiempiin sovitellaankin jo historiallinen -etuliitettä. Elokuvat jotka kuvaavat sota-aikaa sivullisten, lasten, rakastavaisten tai pommisuojasulkeisia harrastavien perheiden kesken, olisi ehkä syytä kutsua sota-aikaelokuviksi. Ja komedioita sodasta, noh, komedioiksi.

Jottei menisi liian yksioikoiseksi, on keksitty sodan julmuutta kritisoivaa ja niiden "sankareita" empatisoivaa sotaelokuvaa sodanvastaiseksi elokuvaksi (anti-war film.) Siihen kuuluu jokainen Kubrickin sotaelokuvista, eli Fear & Desire, Kunnian polut, Tohtori Outolempi ja Full Metal Jacket.


Eniten aikojen saatossa on kuvattu Toiseen Maailmansotaan sijoittuvia elokuvia, mutta Amerikan Yhdysvaltojen oma lempilapsi ennen Irakia oli tietenkin Viet-fucking-nam. Keskeisten teosten, kuten Full Metal Jacket, Platoon, Ilmestyskirja.Nyt! ja Kauriinmetsästäjä lisäksi pidin jostain syystä aika paljon Brian De Palman 1989 vuoden elokuvasta Sodan Arvet. Kovin montaa yhtä onnistunutta Vietnam-elokuvaa ei sitten tulekaan mieleen.

Armeijassa pidin vielä Full Metal Jacketia parhaana sotaelokuvana, vaikkei se vastaukseksi kelvannutkaan. Jos nyt vaikka pyssyn kantelu olisi sotaelokuvan kriteeri, pidän nykyään parhaana Elem Klimovin neuvostoelokuvaa Tule ja Katso.

Lee Ermey kersanttina ja Vincent D'Onofrio simputettavana Gomer Pylena vetävät elokuvan legendaarisimmat roolit. Armeija-aikanani juuri nuo kaksi hahmoa esiintyivät viittauksina erinäisiin skappareihin ja töhöihin. Armeijaan selvästi kuulumattomia yksilöitä varten alkoi monet mielessään jo punoa vanhaa kunnon saippua-sukka-menetelmää, kunnes ajattelee vähän pidemmälle.

Kersantin suoritus on Kubrickin tuotannon jälkimmäisen puoliskon koomisinta antia. Äärimmäisten loukkausten varaan rakennettu kielenkäyttö vaatii kaikista parhaan kantajansa toimiakseen, ja Ermey on siinä totisesti korvaamaton aarre. Patoutuma poikineen on suorituksessa saatu purettua.

Kuin hirveä hahmo kersantti toisaalta onkaan, suoritusta katsoessa ei voi olla tulematta hyvälle mielelle. Siinä mielessä Pyle on täysi vastakohta. Simputettu ja kaikessa vaadittavassa huono mokkeli ei kestä kovaa peliä. D'Onofrio vastaa suorituksellaan siitä ettei sen katsominen ole välttämättä helppoakaan. Ensimmäisen puoliskon päättävä kohtaus yön tunteina on todella pysäyttävä.


Ensimmäisen puoliskon ankea parakkielämä on hyvin kubrickilaisittain koordinoitu. Värimaailmaltaan se koostuu ensisijaisesti vihertävistä, harmaista, ruskeita ja valkoisista, lukuunottamatta kiipeilysiluetin punaoranssia auringonrantaa ja öiden terrorinsineä. Kun jakson viimeinen kohtaus alkaa, sinisen sävyn luoma uhka ja vuotavan hanan kuuloinen painostava soundi saavat todella oikealle mielensisäisen terrorin tasolle.

Toinen puolisko starttaa ensimmäisen tavoin jokseenkin viihteellisellä linjalla, kun räppiuskottavat huoraamispalvelut ja ninjapotkut ottavat osaa taistelutantereen kupeessa. 

Vasta kentällä nähdään erityisen upeaita otoksia. Koko taistelutanner on unenomainen ja rakenteeltaan arvaamaton loukko, jonka ovat täyttäneet enemmän ja vähemmän keskeneräiset ihmisenalut. Lopparin jälkeen lauletaan taas mikkihiirtä. Full Metal Jacket ei ole dokumentaatiota Vietnamin sodasta, mutta ei myöskään pohjattoman filosofista kritisointia. Kuva kauhistelee ja on kiinnostunut siitä kuinka sydämen voi vain tarvittaessa kivettää.

Matthew Modinen esittämä Jokeri ruumiillista elokuvan perimmäisen teeman, ristiriidan nuoren pojan muuttumisesta tappokoneeksi. Rauhanmerkkiä kantava poju on kirjoittanut kypäräänsä "syntynyt tappamaan" ja haluaa olla kulmiensa ensimmäinen jätkä jolla on tappo listassaan. Mutta mitäs sitten kun siihen tarjoutuu mahdollisuus?

2 kommenttia:

  1. Muistan ikuisesti kuinka vuonna 2000 tammikuussa maanantaina piti alkaa intti ja maikkari(?) näytti edellisenä iltana FMJ:n. Alun koulutusjakso oli aika kylmäävä. Olin lopulta intissä kolme päivää ja vaihdoin sivariin. Syytän Kubrickia. =)

    VastaaPoista
  2. Vaikutus itseeni oli aika erilainen, koska Suomessa meininki ei ihan ole verrattavissa elokuvassa nähtyyn. Toki Pylen kaltaiset kohtalot oikeastikin pelottivat kun näki porukkaa hajoilemassa. Joskus varuillaan oleminen tuntui hyvinkin perustellulta...

    VastaaPoista