Nymph()maniac (2013)

Lars von Trier: Nymphomaniac (2013)

Provokaation mestari, Lars von Trier, ei loppujen lopuksi saanut Nymphomaniacillaan aikaiseksi kovin kummoista hypeä tai ihmettelyä. Eikä tämä uutuus, aiheesta tai toteutuksesta huolimatta shokeerannut, kuten voin sanoa esimerkiksi Dancer in the Darkin aikoinaan tehneen. Tai pienemmässä mittakaavassa Antichristin, tai vaikka Idioottien.

Kolmen teoksen syklein teemoitettuja elokuvia tekevä ohjaaja olisi nyt tämän myötä saavuttanut melankoliaa ja masennusta käsittelevien elokuviensa päätösosan. Verrattuna Eurooppa-trilogiaan, vielä päätösosaansa vailla olevaan Amerikka-trilogiaan tai vammaisuus-trilogiaan, tästä tuli tasalaatuisin ja ehein.

Uusimman kolmikon antisankari on Charlotte Gainsbourg, perusnaamaltaan surkean haikea, mutta nätti, marttyyriksi ja olosuhteiden runtelemaksi raasuksi oivasti soveltuva ranskatar. Jokaisessa kolmesta elokuvasta, Antichrist, Melancholia ja Nymphomaniac, hän kärsii vain omasta olemuksestaan. Likimain saatanasta polveutuva kohtalokkaan huono äiti ja nainen. Asioita turhaan järkeilevä, stressaava ressukka. Ja nyt, itseään henkisesti ja fyysisesti äärimmilleen kuluttava nymfomaani.

Nymphomaniac saapui levitykseen kahteen osaan halkaistulla versiolla, jonka leikkelyyn von Trier ei osallistunut, mutta antoi suostumuksensa. Tällaisenaan sen ensimmäinen osa näyttäytyy virheettömänä, tapahtumarikkaana ja humoristisena mestariteoksena. Toinen osa, tempon tyssätessä, epätasaisemmalta, joskin kokonaisuutena varsin kelvollisena lupausten lunastuksena, aivan liian helppoa loppua lukuunottamatta.

Rakenteeltaan elokuva mukailee klassista eroottista kirjallisuutta, kuten Canterburyn tarinat, Decamerone ja Tuhannen yön tarinat, eli kehystarinassa oleva kertoja kertoo kuulijalleen novellimaisia tarinoitaan, etsien motiivinsa ympäriltään. Sisältökään ei aina klassikoista kovin kaukana ole. Kaikkiaan tarinat käyvät läpi naisen seksuaalisen historian lapsesta nykyhetkeen.

Elokuvassa kuuntelijan roolissa oleva vanhempi herrasmies on aina valmis argumentoimaan nymfomaanin tekoja järjellä, historialla ja kaavoilla. Hän on kuin harmaahapsinen oraakkeli täynnä wikipedian satunnaisia artikkeleja. Toimiva vastapari vaiston ja himon varassa toimivalle kertojalle siis.

Kerronnasta erityismaininnan saa sen nikkeknattertonmaiset visuaalit. Ennen kaikkea kohtauksessa, jossa von Trier palaa jälleen aiemmasta elokuvastaan tuttuun vitsiin. Liekö ohjaajalla, mielen, terveyden, olemisen, elämisen, naisten ja lentokoneiden lisäksi ongelmia myös autojen kanssa? Näyttäisi hieman siltä. Hulppeasti niitä kuitenkin koomiselta kulmalta käsittelee.

Kaikki kerronnallisessa rakenteessa on toteutettu sulavasti, kunnes siihen viitataan piinelämämäisellä anekdootilla, jolloin tekisi mieli oksentaa. Seuraavaa tunnelmaa vesittävää hetkeä saakin odottaa aina siihen asti, kun elokuva viittaa selittämättömin motiivein von Trierin aiemman elokuvan shokeeraavaan kohtaukseen, selvästi, mutta huomattavasti laimeammalla toisinnolla.

Ankeiden aiheiden päälle, Itä-Saksa ja Tarkovski ovat läpi elokuvan tunnelmallisesti ja esteettisesti läsnä. Jälkimmäinen on toki ollut sitä erittäin vahvasti läpi kolmen viimeisimmän sukulaisteoksen. Näyttävää ja ankeaa kuvaus osaakin olla. Inhorealismia, silkkaa rumuutta ja pelkkää kauneutta, kaikki parhaimmillaan samassa kuvassa.

Roisienkin tapahtumien esittäminen on varsin suoraa, mutta vaikka elokuvan mässäiltiin olevan kovaa pornoa, sijaisnäyttelijöin touhuttua paljasta aktia se sisältää odotuksia vähemmän. Etten sanoisi juuri sopivasti. Aktitkin tuppaavat olemaan lyhytikäisiä.

Vaikka mukaan mahtuu hirveä määrä näennäisesti ankeita attribuutteja, pidän Nymphomaniacia jopa von Trierin toistaiseksi elämäniloisimpana ja toiveikkaimpana teoksena, paikoin äärimmäisen komediallisena, paikoin kerronnallisesti kutkuttavana eroottisena eepoksena. Läpi elokuvan vedetty vertauskuvallisuus on naiiviudessaan sitä samaa Piin elämän tasoa, mutta aina itseironisempaa ja aina viihdyttävämpää. Olisin jäänyt katselemaan vielä useammaksikin tunniksi.

On muuten hienoa että elokuvan ensi-iltaa Helsingin ulkopuolelle passailtiin kaikki nämä kuukauden päivät, hypeä keräillen. Piti oikein varmistaa, etten ole eturivillä kenenkään edessä...

Damn Good Coffee on omistettu tällä viikolla eroottiselle taiteelle. Pysykää säädeltyinä.