 |
| Hayao Miyazaki: Tuuli nousee (Kaze tachinu, 2013) |
Mikä tulee olemaan perjantaipullon lisäksi alussa täynnä, puolessa välissä puolillaan ja lopuksi loppu. Vinkkinä, se on dubattu ja sen nimi on Tuuli nousee. Hayao Miyazakin järkälemäinen pieni jäähyväisteos on erittäin hieno aikuisten elokuva, johon en tosiaan toivo ihmisten vievän lukuikäistä pienempiä lapsiaan.
Isojen studioiden animaatioelokuvista puuttuu usein aito omaleimaisuus, kompromissittomuus ja yksilön kädenjälki. Ilman ison studion resursseja on oltava kekseliäs ja taloudellinen, muttei tarvitse miellyttää, huomioida lapsiyleisöä tai kansainvälisyyttä.
Studio Ghiblin, eli tällä hetkellä yhden merkittävimmistä animaatiostudioista maailmassa, uusin elokuva on poikkeus pitkien animaatioelokuvien kiroukseen.
Hayao Miyazaki ilmoitti jälleen lopettavansa elokuvien teon kokonaan, ja viimeinen elokuva tämä todellakin on, jo tunnelmaltaan ja teemoiltaan. Sitä ei millään muotoa olla myöskään tehty länsimaita ajatellen. Se on hyvin japanilainen ja filosofinen teos.
Tuuli nousee muistuttaa ihmisiä siitä, että pitää elää, unelmoida, nauttia, tehdä ja rakastaa kun vielä voi. Kun tuuli nousee, on elettävä. Nautittava luonnon antamasta kauneudesta, taiteista, luomisen ilosta ja nautintoaineista.
Silmiinpistävää on tupakoinnin ihannoiminen. Tupakoimisesta nauttiminen. Tupakoitsijat, jotka ovat demonisoitu länsimaissa henkirikosten uusijoita pahemmaksi sakiksi, on Japanissa vielä ihmisiä!
Vastassa ovat myös ei-ensimmäistä-kertaa teollisuus ja luonto, sekä hyvän tarkoituksen peräinen paha. Ihminen haluaa luoda hyvää ja kaunista, tiedostaen, että sitä tullaan käyttämään vääriin tarkoitusperiin. Se on väistämätön paha mikä koskee kaikkea teknologiaa.
Tässä tapauksessa teknologia käsittelee lähinnä Miyazakin suosikkiaihetta, lentokoneita, ja tarkemmin ottaen mallia, jota tultiin käyttämään Pearl Harborissa. Elokuva kertookin fiktiivisesti lentokoneiden intohimoisesta suunnittelijasta, Jiro Horikoshista, joka varmasti jää valtaosalle katsojia sivuseikaksi.
Itse animaation osaltava on vain ihailtava massakohtausten toteutusta. Valtavien väkijoukkojen kävellessä kaduilla vastakkain, jokainen on yksilö, eleineen, askeltoineen ja ulkomuotoineen.
Näiden ja muutaman katastrofikohtausten lisäksi visuaalisesti parasta antia ovat herkät ja pelkistetyt, tuulenvireen ohuet, (maalais)romanttiset kohtaukset.
Miyazaki seniorin aiemmasta tuotannosta poiketen, tärkeintä eivät siis ole hauskat ja mielikuvitukselliset olennot. Päinvastoin, niitä ei ole. Ainoa humoristinen hahmo on pääosan inssiopiskelijan sikamaisen näköinen opettaja.
Elokuva esiintynee siis monelle tosikkomaisena, mutta vain odotusten tähden. Oikein asennoitunut ja sujuvasti lukeva katsoja saa tehdä tilaa merkittävien elokuviensa joukkoon.
Tyylikäs artikkeli viime vuoden parhaasta elokuvasta. Yksi maestron pääteoksista. Mitä enemmän olen asiaa miettinyt, sitä kiinnostavammalta tuntuu Oscar-akatemian hiljattainen vaali, jossa Frozen palkittiin vuoden animaationa Tuulen sijasta; eikö tämä puhukin kokonaisia niteitä zeitgeistin kypsyyden ja kunnianhimon tasosta? Tuuli nousee on muun ohessa viime vuoden inhimillisin ja ymmärtävin elokuva. Mikä ei kai resonoinut hyvin nämä arvot triviaaleiksi kokevien vastaanottajien keskuudessa...
VastaaPoistaEikös noi animaatio-oskut ole olemassa ihan vaan pelkästään että olisi jakaa joku pysti Disneyn pumpuliin käärityille, siirapilla vuoratuille vaahtokarkkijaaritteluille? Pitäähän nyt pirulauta elokuvakylän isoimpiin lukeutuvien viihdekonglomeraatin saada vastinetta luovasta työskentelystään (parhaiten tässä tuntuu vuodesta toiseen onnistuvan puljun markkinointiosasto).
PoistaJea, hauska kuulla että jopa vuoden parhaaksi elokuvan tituleeraa. Tuskin tulee suurta huomiota keräämään yleisesti meikäläisittäin, tai ainakin olen erittäin (positiivisesti) yllättynyt jos näin tekee, mutta tietenkin olisi suuremmankin hälyn arvoinen.
PoistaOskaripysti sen sijaan ei voisi vähempää yllättää. Jos sen olisi pokannut mikä tahansa muu kuin frouseni, olisin yllättynyt, Disneyn itsenäinen teos + ei ensimmäistäkää omaa pitkän animaation pystiä = Sanomattakin selvä peli.
Tuuli nousee on vielä hieman vihollismielinen sotakoneidensa takia, mutta se on vain kirsikka siinä kulissikekkerikaakun päällä.
Muutenkin, kuinka moni pysti menee oikeasti vuoden parhaalle milloin millekin? Ehkä ainoat oikeutetusti palkitut löytyivät tällä kertaa Gravityn tiimistä?
Animaatio-palkinnot, molemmat, menivät niin hutiin kuin olla ja voi, mutta paljon rankempi veto oli tietysti sivuuttaa dokkaripysti Act of Killingilta ja antaa se superheppoiselle vaikka ihan kivalla 20 feetille.
Ja mitä tulee vielä tuohon parhaaseen pitkään animaatioelokuvaan, ehdokkaana oli toinenkin oikeasti hieno elokuva, Ernest & Celestine, joka ei omissa kirjoissani ainakaan paljoa jää uudesta Miyazakista.