sunn o))): dømkirke (2008)

dømkirke on livenä 900-vuotiaassa bergenin katedraalissa borealis festivaaleilla 2007 äänitetty vain vinyylille painettu sunn o))) -messu. se kumartaa keskiaikaiseen synkkään gregoriaaniseen musiikkin päin. vokalistina toimii attila csihar, joka on ehdottomia laulajasuosikkejana kautta aikojen. hänetkin pääsee onneks taas todistamaan ens kuussa mayhemin yhteydessä. tuskin tulee olemaan sen huonompi keikka ku viimeksikään. päinvastoin, sikäli jos painopiste tosiaan olisi sillä bm-virstanpylväällä n:o 1 eli de mysteriis dom sathanasilla.

mutta nythän on tosiaan kyse sunn o))):sta joka kumminkin on aika eri kaliiperia ku meihemi. attila laulaa gregoriaanilaisittain synkän puhuvasti säästellen ja kylmiä väreitä nostattaen. äänimaailma on pääosassa ja laulua siis on lähinnä vain silloin tällöin.

musiikillisesti liikutaan siis drone doomin alueilla ja levyä tulis kuunnella kovalla ja siihen keskittyä täysin. mieluiten siis kuulokkeilla pimeessä kuten oon toistaseks vain tehnykki. ja vaikka silmät kiinni juuri ja juuri hereillä ollessa. niinku eilen tein ja kyl pikkasen pelästy ku piti mennä vaihtamaa puolta ja avas silmät ja tajus et on sitteki tässä maailmassa.

levyä ei oo siis julkastu eikä julkasta muuten ku vinyylipainoksena. kappaleita on yhtä paljon ku puolia kahella levyllä eli neljä. kukin puoli kestää noin vartin eli pituus on sen tunnin verran.

teoksen avaa why dost thou hide thyself in clouds? joka perustuu kirkkourkujen muutamaan ikuisuuksia kestäviin nuotteihin ja attilan jumalaisiin vokaaleihin jota aloitusraidassa on verrattaen tosi paljon. cannon ja cymatics on sinänsä monipuolisempaa matskua ku kitarat yms. astuu kuvioihin. upean kokonaisuuden päättää masks the Ætmospheres jossa palataan taas minimalistiseen asuun. helvetin tunnelmallista, vallottavaa, pelottavaa ja synkkää musaa. soundit on tosi järeet, matalat ja soitanta hiiiidastemposta. tunnelmointilevyistä parhaita.

konstantin yershov: velho (viy, 1967)

tänää kino iiriksellä oli tarjottavana harvinaista herkkua. venäläinen fantasiaelokuvana starttaava kauhutarina velho kuusikymmentäluvun lopulta.

alku on hyvin perinteistä venäläistä elokuvaa ja tarina aika perinteistä venäläistä fantasiatarustoa. kaikkiaan jotakuinki reilu puolet elokuvasta on aika pirun venäläistä. eli votkoo ryypätää, lauletaa ja tanssitaa ripaskaa. mutta sitte se alle puolet on perinteistä kuuskytluvun kauhua samaan malliin kun hammerin ja roger cormanin tuotanto.

se kauhuosasto osaa sitte tosiaa toimia hyvin. se on suurelta osin lähinnä erinomaista kökkistä, mutta intensiivisimmillään ei oikeastaan yhtään sen huonompaa kun kärkitason kauhu. juonellisesti aika kepeää mutta jollain lailla kauhua oikeesti rakennetaan aika taitavasti, ei tarinalla vaan tunnelmalla. venäläiset osaa tosiaan kuvata. kuvat on kauniita ja vaikuttavia ja juuri tuo remellyksen jälkeinen seesteinen hetki kerää jännitettä kunnes alkaa se kauhu. kauhu perinteisimmillään joka yltyy kohtaus kohtaukselta aina pidemmälle johtaen lopun huvittavaltakin näyttävään kliimaksiin.

elokuvaa voi suositella venäläisen elokuvan ystäville sekä 60-luvun, roger cormanin yms. ja muun kökkökauhun ystäville.

Until the light takes us (2008)

äskesessäkin jutussa mainitsin ton misanthropen (2007) joka on aineki omia suosikki black metal-dokkareita. se ei sinänsä siis kerro skenestä vaan darkthronen jäpiköitten hengailua mökkimiljöössä. sympaattista. etenki alun pilkkiminen ja illanviettohetket. myös satyriconin roadkill extravaganza (2006) on tosi hauska viihdepaketti jossa seurataa bändin kiertue-elämää aika humoristisissa merkeissä. skenestäkin kertovia dokkareita on tehty kumminki jo jonkin verran. esimerkiksi äskettäin mayhemiin keskittyvä once upon a time in norway (2008). se ei tosin ole parhaasta päästä mutta ihan ok.

pointtihan tässä siis on se että nyt ehkä on tehty "se" dokumentti black metalista. se joka kertoo kaiken ja jossa näytetään kaikki. itse varg vikernesiäkin on käyty haastattelemassa linnassa tätä varten. muutama kuukausi sitten hän tosin jo vapautuikin. musiikkia dokkarissa on luvassa mm. burzumilta, gorgorothilta, ulverilta ja sitten toisaalta múmiltakin.

suomeen elokuva tulee näytille night visions- festivaalien yhteyteen. näytös on 31.10 klo 21.00 elokuvateatteri maxim 2:ssa.

until the light takes us -traileri youtubessa
until the light takes us -kotisivut
night visions festival

a damn fine cup of coffee

- How do you take your coffee, Agent Cooper?
- Black as midnight on a moonless night.
- Pret-ty black.

elokuvahistorian ensimmäiset peipet.

mary pickford (1892-1979, aktiivinen ura 1909 lähtien)




lillian gish (1893-1993, aktiivinen ura vuodesta 1912)

tyttö joka leikki tulella (flickan som lekte med elden, 2009)

ruotsalaisen millenium-trilogian keskimmäinen osa tyttö joka leikki tulella jatkaa miehet jotka vihaavat naisia (män som hatar kvinnor, 2009) tarinaa vuoden päivät edellisen elokuvan tapahtumien jälkeen. synkeän sävyinen androgyyni lisbeth salander on kierelly maailmaa ja ruotsiin palattuaan hän muuttaa yhteen miriam wu nimesen naisen kanssa. kohta alkaakin tapahtua kun ihmisiä alkaa löytyä salaperäisestä murhattuina. lisbethiä epäillään murhista ja hän lähtee sekä pakosalle että selvittämään tapahtumia. alkaa paljastua yhtä sun toista hänenkin sukutaustoistaan.

toisin ku sarjan ensimmäisessä osassa lisbeth ja salapoliisi mikael blomkvist ei työskentele suoranaisesti yhdessä. pääpaino onkin tällä kertaa selkeästi lisbethissä. hahmohan on kieltämättä hyvä että ei siinä mitään vikaa ole että häntä niin kovasti seurataan. mutta harmittaahan se ettei niin sulavasti toiminu yhteistyö mikaelin kanssa ole nyt läsnä. mikael ei yksinään ole ihan niin mielenkiintoista seurattavaa, poisluettuna muutamia hetkiä jolloin hän loisti, eritoten kohdissa jossa hän käsitteli huorissa käyvää miestä joka sattu tietämään asioita jotka niin kovin mikaelia kiinnosti.

traileri elokuvasta ei ollu kovinkaa houkutteleva. se oli aika toiminnan täyteinen. elokuva kaikkiaan ei ole sitä. mun mielestä väkivaltaa on ehkä vähemmän ku ekassa osassa. mutta kaikki tappelukohtaukset on tehty todella laadukkaasti ja hyvällä maulla. väkivalta siis näyttää tosi hyvältä. mistään kuvottavasta ei kumminkaan ole kyse tällä kertaa. mutta vaikea tälläsestä elokuvasta on ehkä tehä älyttömän hyvää traileria, elokuva kun on niin selkeästi juonivetoinen. juoni ikävä kyllä ei kanna tällä erää niin hyvin kun erinomaisessa miehet jotka vihaavat naisia. siinä tarina oli monipuolinen, hieman yllättäväkin paikoin ja eteni pikkuhiljaa älyttömiin mittasuhteisiin. taas niitä naisia vihataan ja taas sietäisi tietyt miehet päästää päiviltään. mistään feministipaatoksesta ei siis silti todellakaan ole kyse. tarina on ehkä enemmänkin keskiverto ruotsalaisen tv-dekkarin tasoa. mutta kannattaa katsoa jos piti ekasta osasta. ja eihän siihen päätösosankaan ensi-iltaa ole enää kauaa. kyllä tämä niinkin hyvä oli että sen näkemistä odottaa oikeastaan aika innoissaan.

stieg larssonin oli wikipedian mukaan tarkotus kirjottaa millenium-sarjastaan kymmenen osainen. nämä kolme romaania jotka kaikki filmatisoitiin hän kerkesi kirjottaa kokonaan mutta ne julkastiin vasta kirjailijan kuoleman jälkeen. se on iso menetys ja oishan se ollu kiva saada tämän tasoinen pitempi elokuvasarja.

ponyo rantakalliolla (gake no ue no ponyo, 2008)

yli vuoden japanin ensi-iltansa jälkeen ponyo on rantautunut suomeenkin. ja kun kerran sitä suomenkielistä dubbausta niin kerran on työstetty ei lahteen alkuperästä saatu sitten ollenkaa. pekka lehtosaari on ohjannut kaikkien miyazakin suomeen tulleiden elokuvien dubbaukset ja varmasti mallikkaasti ennenkin koska ainakin tällä erää toteutus on ensiluokkaista. kiitos siitä ettei ainakaan ärsyttänyt kuunnella tätä suomeksi. äänirooleissa aada kuoppa, akira takaki, elena leeve ja ismo alanko

hayao miyazakin uutuus on herkkua animen ystäville ja tietysti etenkin studio ghiblin ystäville. edellisestä miyazakista on jo viisi vuotta ja onhan tässä taas asioita muuttunut. mestarin jälki on todella tunnistettavissa mutta uudistumiskykyinen hän on. mutta on ennenkin siirrytty totoron (1988) unenomaisesta lapsuudenkuvauksesta princess mononoken (1997) raakoihin näkymiin ja sitten taas henkien kätkemän (2001) liki eeppisiin mittoihin vedettyyn tarinankerrontaan.

tälläkertaa suurin muutos taitaa olla piirrosjäljessä. se pistää silmään pitkään eikä siihen meinannut aluks ottaa tottuakseen. tottakai hieno asia että tietokoneiden apu on jätetty taakse ja jälki on tehty mahdollisimman perinteisin keinoin. siinä mielessä ollaan tosi kaukana viimekertaisesta, eli liikkuvasta linnasta (2004). osittain tietokone autto tietysti tekemää joitain asioita uskomattoman hienon näkösiksi mut kyllä kumminki luulen että se on isoimpia asioita josta en pitäny edellämainitussa. mutta oli käytössä mitä tahansa, taso on miyazakilla aina korkeinta mahdollista. kuvat on tälläkin kertaa pääosin todella miellyttävää seurata.

tarinahan on melko yksinkertainen. omanlainen versio h.c. andersenin pienestä merenneidosta. pieni poika löytää rantakalliolle huuhtoutuneen kalan ja ottaa sen mukaansa. poika kiintyy kalaan ja kala poikaan. hittojakos siinä sitte muuta ku kalan on ruvettava ihmiseksi, oikeaksi tytöksi jolla on kädet ja jalat, ponyoksi. vaan eiköhän isukki kaipaa vankina pitämäänsä ponyota takaisin ja johan alkaa vesiraja niinsanotusti nousta.

kun olin ihan pieni ja disneyn pieni merenneito (the little mermaid, 1989) pyöri teattereissa, pääsin katsomaan sen kahdesti koska pidin siitä niin mielettömästi. ainut elokuva jonka oon käyny kattomassa teatterissa useammin ku kerran. täytyy myöntää että siinä esiintyvät hahmot jää varmasti paremmin mieleen kun ponyon. siitä ei kyllä käy kieltäminen etteikö se rapu siinä oo vähän huono, lauluesityksistä puhumattakaan. hahmot on kumminki perinteisesti ollu aina miyazakin elokuvien tärkeimpiä elementtejä. etenkin ponyon isä on huono hahmo. ja äitikin on ikävä kyllä vähän epäonnistunut. ja isän kulkupelit on tosi tosi rumia. ja ne aallot jolla on silmät.. huonoja! poika sosuke ja ponyo on tosin juuri niin loistavia kuin toivoa sopii. ja sosuken äitin, lisan outo pakkomielle kaahailla autolla on mielenkiintoinen mutta ihan hauska yksityiskohta.



se mikä on hieman outoa niin merenalaiset kohtaukset ei todellakaan ollu mun mieleen. oikeastaan ei kovinkaan kiinnostavia ja toteutukseltaan jopa epäonnistuneita. niitten seuraaminen on hieman kuin pakkopullaa ja onneksi niitä ei sen enempää leffassa ollu. aina kun ollaan vedenpinnan yläpuolella homma toimii täydellisesti. kohtauksia on vapauttava seurata ja alati huomaa että niitä seuraa pieni hymy suupielessä.

naapurini totoro (tonari no totoro, 1988) on mielestäni miyazakin ehdoton magnum opus (tekijänsä ylivertainen taidonnäyte, vrt. mona lisa da vincille) ja toista vastaavaa ei voisi kuvitella koskaan tulevankaan. totoro löytyy myös isona studio ghiblin logossa ja pieni tribuutti löytyi ponyossakin totorolle - jääkaapin ovessa roikkui pikku totorohahmo narussa. loput miyazakin teokset niputtaisin kahteen osioon - niihin jotka toimii täydellisesti kokonaisuutena ja niihin jotka ovat toki erittäin hyviä, mutta joissa on jotain asioita joista en pidä.

henkien kätkemä (sen to chihiro no kamikakushi, 2001)
princess mononoke (mononoke-hime, 1997)
nausicaä (kaze no tani no naushika, 1984)
laputa (tenkû no shiro rapyuta, 1986)
----------------------------------------
liikkuva linna (hauru no ugoku shiro, 2004)
porco rosso (kurenai no buta, 1992)
kikin lähettipalvelu (majo no takkyûbin, 1989)

ensimmäisenä mainituissa neljässä ei oo mun mielestäni mitään moitteen sijaa. jälkimmäisissä kaihertaa joku asia toteutuksessa, hahmoissa tms. ja ikävä kyllä myös uutuus putoaa raa'an kahtiajaon jälkeen jälkimmäiseen kategoriaan. mutta oikeastaan juuriki tuon viivan kohdalle eli sanoisin kumminkin että sijoittuu alaosaston kolmen elokuvan yläpuolelle. sanoin ehkä liiankin rankasti jossain vaiheessa elokuvan vioista koska olihan se suurimmalta osin erittäin nautittava. mutta kaiken nautinnollisen välissä liian monta kertaa ajatteli kumminkin että parempaankin pystyy.

lucy in the sky with diamonds in memoriam

lucy in the sky with the diamonds - ote elokuvasta yellow submarine

puolitoista viikkoa sitten menehtyi henkilö nimeltä lucy vodden (os. o'donnel). kuka hän oli ja mitä merkitsi musiikille ja elokuvalle? hän oli eräänlainen inspiroija. john lennonin poika julian lennon piirsi koulussa kuvan, jossa kertoi olevan lucy taivaalla timanttien kanssa. lucy oli tyttö julianin luokalla. lennon sävelsi siitä laulun joka visualisoitiinkin ylläolevasta linkistä löytyvään katkelmaan elokuvassa yellow submarine (1968). kappaleen nimi aiheutti aikoinaan kohun koska sen uskottiin olevan jonkilainen ylistys huumeille koska se muodosti kirjainyhdistelmän LSD. lucy. sky. diamonds. yhtyeen (jonka nimeä en näköjään ole maininnutkaan! joten en mainitse nytkään) mukaan kyse on vain piirroksesta.

lucy vodden wikipediassa