ulver @ nosturi 26.2

1. Eos
2. Let The Children Go
3. Little Blue Bird
4. Rock Massif
5. For the Love of God
6. In The Red
7. Operator
8. Funebre
9. Silence Teaches You How To Sing
10. Plates 16-17
11. Hallways Of Always
12. Porn Piece Or The Scars Of Cold Kisses
13. Like Music
14. Not Saved

Ulverin keikkaan oli vähän vaikea suhtautua kun viimevuonna matkusti kumminkin Lillehammeriin asti katsomaan samaisen bändin esityksen, ensimmäisen laatuaan 15 vuoteen. Silloin laulaja Garm oli silminnähden jäykkänä, mutta niin oli ympäri maailmaa paikalle saapunut yleisökin, joka ei voinut yhtään tietää mitä odottaa. Pikkuiseen Maihaugsalenin auditorioon istutettu yleisö sai todellisen elämyksen, tosin tuolloin vain noin tunnin mittaisen.

Nosturi oli tälle tapahtumalla aivan väärä paikka. Ulver tulisi nähdä juuri tuollaisessa auditorio tms. -tyyppisessä ratkaisussa, eli vaikkapa Kulttuuritalolla. Siellä esitys tulisi kaikkiaan arvoonsa. Taustalla keikan aikana oli mainio screeni, josta tulvii tarkoin valittua kappaleita erinomaisesti täydentävää kuvaa. Garm on saanut pienimuotoisen helmikuun kestävän kiertueensa myötä aika paljon itsevarmuutta. Hän laulaa biisit paria poikkeusta lukuunottamatta todella hienosti. Parta ja massa hänellä senkun kasvaa, ilmeisesti toisin kuin hiukset, sillä päälaki on kyllä ollut visusti piilossa varmaan viimeiset viisi vuotta.

Setti ei onneksi ollut ihan sama kuin Norjassa ja tällä kertaa kuultiin neljä kappaletta enemmän. Nämä olivat Eos, For the Love of God, Operator ja Hallways of Always. Norjassa sensijaan kuultiin Byrds-cover Everybody's Been Burned. Sinänsä mielestäni oli hämmästyttävää ettei bändi voinut esittää yhtään tulevan psykedelia-coverlevyn tuotantoa vaikka I had too much to Dream Last Nightkin on ollut myspacessa kuultavana jo ties kuin kauan.

Kokonaisuus ei ehkä ollut ihan niin toimiva tällä kertaa. Keikan ensimmäinen puolisko aina Funebreen asti toimi oikeastaan todella hyvin. Funebre venyi liialliseksi viivyttelyksi ja mukafiilistelyksi, ajanpeluuksi. Täytyy myöntää että siihen fiilis vähän katkesi. Kyllähän biisit hyviä oli siitä eteenpäinkin ja etenkin keikan loppupuolella tulleet vedot Perdition Cityltä olivat erittäin tervetulleita. Siinä vaiheessa kun Not Savedin ensitahdit kuului, tiesi että se oli siinä. Norjassa tuo oli aika hämmentävä kokemus, tunnin mittaisen setin päättää vartin pituinen kappale ja screeni näyttää liikkuvaa pojan silmää. Nyt siihen osasi jo valmistautua ja sen otti paremmin vastaankin, kun sai vähän pidemmän setinkin.

Keikan yksi kohokohtia oli niin Norjassa kuin tälläkin kertaa Little Blue Birdin vaihtuminen Rock Massifiksi. Se on livenä niin järkyttävän hieno ja vaikuttava. Se on sitä etenkin screenillä pyörivien natsi-kuvien kanssa. Let the Children Go ja In the Red olivat jälleen keikan toiset huipentumat.

Viime keikalta mukaan tarttui Svidd Neger-vinyyli sekä ainoastaan kyseiselle keikalle painettu paita. Tällä kertaa paidat oli kiertuetta varten myspacen kautta faneilta pyydettyä taidetta, jotka eivät oikeastaan kovinkaan hienoja ollut. Yksi olisi ollut ihan hyvä, mutta eipä sitä enää tässä vaiheessa kiertueen viimeisille keikoille säästynyt. Puhumattakaan 200 kappaleen Shadows of the Sun spessupainoksesta.. Sain sentään Perdition Cityn, Blood insiden ja SotSin (paremmalla kansitaiteella kuin cd) LP-muodossa, joita olenkin haaveillut jo pitkään. Ensimmäisenä mainittu ensikertaa myynnissä vinyylimuodossa juuri kiertueella myytävänä ja SotSiakin painettiin tätä ennen vain hyvin rajattu painos osana alta aikayksikön loppuunmyytyä pakettia.

Rammstein @ Areena 22.2

Tuossa maanantaina näin Rammsteinin kolmatta kertaa. Ensikerran olin heidän keikallaan yhdeksän vuotta sitten. Silloin oli kyseessä kiertue Mutter levyn tiimoilta ja siltä levyltä kuultiinkin lähes kaikki raidat. Sama systeemi tuntuis olevan joka kerta uuden levyn jälkeen. Bändillä on 11 kappaletta per levy politiikan lisäksi jonkinnäkönen n. 9 biisiä 11:sta uudesta per live. Eipä siinä, vanhat biisit sinänsä onkin niin tuttuja, että kuuleehan näitä uusia ainekin vielä ihan mieluusti ja etenkin näkee uusien livevedot.

Mites ne uudet sitten livenä toimivat. Ich tu dir weh oli mahollisesti suosikkini. Osa toimi paremmin, osa huonommin. Edellämainitussa oli ihan hyvä esitys Tillin (laulaja) ja Flaken (syntikat) välillä. Varsinaisen keikan päättävän Pussyn aikana vaahdotettiin jonninmoisella jättimulkulla eturivi märäksi. Vuosien ajan ohjelmistoon kuulunut Bück Dich on saanut jäädä, mutta jotain pippelileikkejä on ilmeisesti aina oltava. Wiener Blut oli sopivan irvokas esitys, eikä sanoihinsa verrattuna onneksi liian. Frühling in Paris oli mainio. Se alkoi akustisena pienieleisenä esityksenä kasvaen massiiviseksi ylilyönniksi. Tälläinenkin numero on ollut aina keikalla, mm. Los, Wilder Wein. Aika alkuajoista lähtien on ollut mukana myös kumiveneellä yleisön seassa seilailu. Aluksi se toimitettiin Seemanin tahdissa, myöhemmin esim. Depeche Mode-coverin Strippedin aikana. Tällä kertaa seilaus toteutettiin uudelta levyltä löytyvän Haifischin myötä. Uusimmalta levyltä eli Liebe Ist Für Alle Dalta jäi soittamatta Mehr ja Roter Sand.

Sitten siitä vanhemmasta tuotannosta. Debyytiltä eli Herzeleidilta kuultiin vain yksi kappale, Weisses Fleisch. Kappale on toki hyvä, mutta olisihan sitä mielellään kuullut Du Riechst So Gutin, Rammsteinin tai Wollt ihr das Bett in Flammen seheninkin. Sehnsuchtilta kuultiin Du Hast ja koko keikan päättävä neljäs encorebiisi Engel. Mutterilta kuultiin Feuer Frei ja Links 2-3-4, sekä encorena Sonne ja Ich Will. Reise, Reiselta tuli Keine Lust ja Rosenrotilta Benzin. Harmi, ettei näiltä kahdelta levyltä kuultu enempää, sillä niitä en livenä ole paljoa kuullut. Reise, Reisen biisit näkee ja kuulee toki Völkerball live-dvd:ssä, mutta eipä siinäkään kuulla Roserotilta kuin Benzin. Rosenrotilla on kumminkin kappaleita, jotka varmasti toimisi erinomaisesti livenä, etenkin Mann Gegen Mannia, Rosenrotia ja Springiä olisin toivonut.

Eli mitä loppujen lopuksi olin mieltä. Aikoinaan Rammstein-show teki niin suuren vaikutuksen, että sitä on vähän saada samoja fiiliksiä kuin silloin. Olisin itse valinnut esitettäväksi harvinaisempia biisejä ja singlejen b-puolia, koska itselleni tuotanto on tullut liiankin tutuksi ja näinollen kulunut harmillisesti. Pyrot olivat jälleen näyttäviä ja bändi oli ihan hyvässä vedossa. Ei hirveästi sinänsä ole nagatiivista sanottavaa, mutta eipä tämä liikaa uuttakaan tarjonnut. Hyvä keikka, josta sai maksaa ittensä kipeeks.

Satyricon FME:ssä 19.2

Satyr ilmoitti keikan alkupuolella, että Satyricon saapuu kesällä uudestaan Suomeen, Tuskaan, joten tarkoitus olisi tehdä keikoista erilaiset. Tällä erää oli vuorossa ns. agressiivinen keikka ja kesällä sitten enemmän tunnelmointia. Sehän kävi minulle, sillä bändi rokkas aika kovaa läpi keikan. Biisivalinnat oli lähinnä kahdelta uusimmalta levyltä (Now, Diabolical ja Age of Nero) Forheksetia, Fuel for Hatredia ja Supersonic Journeyta lukuunottamatta. Jälkimmäinen oliki aika yllättävä veto. Yleisön varmasti yllätti vielä enemmän Mother Northin uupuminen. Mutta se ei vain kuulunut teemaan tällä kertaa. Itseäni se ei juuri haittaa, koska olen sen livenä jo kuullutkin ja se on vähän menettänyt merkitystään.

Illan viimeisenä esiintyi Amorphis, jonka näin pelkäästään viimevuonna noin viitisen kertaa. Esitys yllätti erittäin positiivisesti ja oli paras keikka mitä olen heiltä kuullut. Juhlavuoden kunniaksi he esittivät aika paljon vanhoja klassikkoja ja sehän sopii. Mutta en tiedä mikä ongelma on esittää Black Winter Daytä. Ehkä paras biisi, miksi jättää se tyysti pois setistä. Siitä huolimatta antoisa expojen päättäjä.

Tänää oiski sitten vuorossa Rammstein. Saas nähä.

Pagan Metal Documentary (2009)

Dokkareita metallimusiikin eri tyylilajeista on saatu lähivuosina aika paljon. Viimeisimpiin kuuluvana Until the Light Takes Us joka kuvasi black metal-skeneä ulkopuolisen silmin. Amerikkalaiset tekijät haastattelivat monen vuoden ajan laajasti musiikkityylin keskeisimpiä tyyppejä.

Tälläkin kertaa on kyseessä amerikkalainen tekijä. Mutta tällä erää syyniin on otettu pakanametalli ja tekelettä mainostetaan sillä että se on ensimmäinen pakanametallista tehty dokkari. Koko genre on vähän leväperäinen käsite. Lähinnä tässä tarkoitetaan kumminkin suomalaisia juomalauluhenkisiä humppahevibändejä. Ei millään pahalla, mutta olisihan tämä vähän erilailla kiinnostanut jos haastateltavina olisi ollut vaikka Kampfarin tai Arkonan jäseniä.

Kyllä dokkarissa on kuitenkin yksi ehdoton pelastaja. Irlantilaisen Primordialin Alan Averill, joka on ehkä hienoimpia metallimuusikoita tällä hetkellä. Hän on äärimmäisen pätevä kaveri, jolla on hyvä yleissivistys, historian tuntemus, hän on erittäin sujuva puhuja, kertoja, hänellä on järkeviä mielipiteitä ja hän esittää maailman historian hienoimpai kappaleita, kuten Empire Falls, Coffin Ships ja Gallows Hymn (Kuunnelkaa jos ette ole kuullut!)

Muita haastateltavia ovat suomalaiset Turisas, Finntroll, Korpiklaani ja Ensiferum. Siinäkö se? Ei ihan. Mukaan on saatu perinteinen pakanayhtye Leaves Eye. Mikä? Niinpä. Jotain sinfonista naisheviä Saksasta joka ei tunnu liittyvän mitenkään koko aiheeseen. Dokkarissa nähdään joku epämääräinen musavideonpätkäkin heiltä, jossa naislaulaja kekkaloi minishortseissa. Myöhemmin näytetään myös hänen pikkusiskonsa bändin, Midnattsonin keikalta matskua biisin verran. Dokkarin alkupuolella vilahtaa pikaisesti myös fäärsaarelaisen Týrin keikkaa. Kaikkien bändien esiintymistä näytetään noin kokonaisen biisin verran, sen takia pituus onkin lähemmäs kaksi tuntia.

Bill Zebub on halpisdokkarien ja -leffojen tehotuottaja. metalliaiheisten ohjelmien lisäksi hän on tehnyt ilmeisen paljon todella kämästä b-elokuvaa. Pakanadokkarissakin hän keskittyy hyvin paljon epäolennaisuuksiin. Musiikkia ei oikeastaan kovin paljoa käsitellä, lähinnä eurooppalaisia ihmisiä, kulttuureja ja historiaa. Suomalaisten ulosantikin on niin tökstähtelevää ja epämääräistä, että homma vaikuttaa välillä vähän pitkäksi vedetyltä sketsiltä.

Noh, kyseessä on kumminkin paras pakanametallia käsittelevä dokumentti. Vaikea lähteä arvioimaan pitäisikö ykkössijansa jos aiheesta tehtäisiin toinenkin kilpaileva tuotos. Mutta jokatapauksessa onhan tämä aiheesta kiinnostuneille ihan ehdoton, että katsokaa vaan vaikka vähän epäkohtiin puutuinkin. Kaikella kunnioituksella suomalaisia bändejä kohtaan jotka tässä esiintyvät, onhan tätä ihan hauska kattella. Suomalaiset on mitä on.

Pagan Metal Documentary youtubessa 12 osassa

Bill Zebubin kotisivut


Primordial.

2009 parhaat metallilevyt.

Viime vuosi on ollut ihan ok metallimusiikkilevyjen osalta. Uusia yhtyeitä listallani näkyy yksi, kaikki muut vanhoja suosikkeja, joista osa on jopa yllättäneet. Esim. Marduk, Anaal Nathrakh ja Blut Aus Nord ovat tehneet pitkästä aikaa loistavat levyt viime vuonna. Kunkin taso on mennyt viimevuotta ennen reilusti alaspäin.

Toisaalta jotkut taas hivenen tylsistynyt. Tällä tarkoitan lähinnä Drudkhia, joka on helposti 00-luvun parhaita bändejä, mutta on mennyt ehkä jo liian tasapaksuksi ja uuden levy-yhtiön myötä liian siistiksi. Uusi levy on toki hyvä, muttei vanhojen veroinen. Sitten on taas aina varma Nokturnal Mortum. Toistaiseksi varsinaisesti huonoa levyä ei ole heiltä tullut.

Kyse ei ole välttämättä paremmuusjärjestyksestä vaikka albumit on listattu yhdestä kymmeneen. Tässä ovat kymmenen mielestäni parasta metallilevyä eri tyylilajeista viime vuodelta. Kymmenen ulkopuolelle jäivät lähelle Rammsteinin Liebe ist fur alle da, Immortalin All Shall Fall, Katatonian Night is the New Day, 1349:n Revelations of the Black Flame, Gorgorothin Quantos Possunt ad Satanitatem Trahunt ja Nilen Those Whom the Gods Detest.

Kuluva vuosikin on alkanut jo ihan kivasti mm. Sighn Scenes From Hellillä ja norjan Shiningin Blackjazzilla. Ja jos mainitaan vielä Ihsahnin After, niin päivän sana tuntuisi olevan torvet.. Ei paha. Mutta nyt viimevuosi lyhyesti:

1. Sólstafir: Köld

Muutamakin aika jumalainen biisi ja tunnelma kaikkiaan melko täydellinen. Lauluosuudet on välillä pelottavan hyviä. Sólstafirin uutukainen tekee bändistä huipun. Viimevuotinen keikka saisi toistua tänäkin vuonna.

2. Nokturnal Mortum: Voice of Steel

Ukrainan poikien kauan odotettu uusi levy ei meinannut ilmestyä niin millään mutta kun se vihdoin viime vuoden viimeisinä päivinä sen teki niin kai se potin vei kotiin. Vaihtelevaa ja mielenkiintoista settiä aina folkmetallista pinkfloydmaisiin sfääreihin.

3. Anaal Nathrakh: In the Constellation of the Black Widow

Total Fuckin Necro demon jälkeen ensimmäinen onnistunut kokonaisuus imo. Jyrkkää pauketta läpi levyn. Teki kertaheitolla tämänkin bändin taas mielenkiintoiseksi.

4. Callisto: Providence

Listan ainut suomalainen sai uuden laulajan ja teki mielestäni parhaan levynsä. Bändi esiintyi aika ahkerasti viime vuonna ja näin sen ainakin neljä kertaa.

5. Marduk: Wormwood

Paras Mardukin levy sitten Heaven Shall Burn When We Gatherin. Muutama todellinen klassikkobiisi.

6. Oranssi Pazuzu: Muukalainen puhuu

Tässä se listan uusi nimi. Psykedeelistä matskua. Olen itsekkin vasta tutustunut tarkemmin.

7. Blut Aus Nord: Memoria Vetusta II: Dialogue with the Stars

Blut Aus Nord ei kyllä osaa pitää kiinni valitsemistaan tyyleistä. Uuden levyn tullen edessä saattaa olla taas ihan mitä vaan. Parhaimmillaan se on ollut jonkinnäköistä äänivyöryn raskasta massaa ja vieläkin sitä on jäljellä, mutta ehkä ollaan taas otettu inspiraatiota alkuaikojen levyistä. Helpompaa kuunneltavaa tämä on kuin kaksi edellistä levyä. Silti..

8. Arkona: Goi, Rode, Goi

Pitkä levy folkmetalia, tanssikomppeja, venäläistä naislaulantaa.

9. Sunn O))): Monoliths & Dimensions

Hieman erilaista metallia. Korvakuulokkeet päähän, vola täysille ja silmät kiinni.

10. Drudkh: Microcosmos

Hyvää Drudkhia, muttei parasta.

Carrolsin comeback

Lahden torin kupeessa sijainnut Carrols oli aikoinaan jonkinlainen yöelämän kiintopiste, jonka kulta-aikaa en kerennyt kokemaan. Itselleni tuollaisena kiintopisteenä toimi Hesburger lanunaukion vieressä. Siitä huolimatta tuo legendaarinen Carrols on pysynyt jotenkin myyttisen hienona paikkana itselleni ja sinänsä sinä aitona ja legendaarisena roskaruokapisteenä.

Kun Carrolseista tuli vuosia sitten Hesburgereita, tuli niistä pienen kitkuttelun jälkeen sitten niitä omia kantapaikkoja alan mestoista. McDonaldseja en ole jotenkin ikinä voinut erityisemmin sietää. Carrolsissa olin ikävä kyllä itsekkin hetken hamppareita pinoamassa, jonka jälkeen pidin yli vuoden mittaisen tauon kaikista roskaruokapaikoista.

Carrols on amerikassa 1960 perustettu ketju jonka puljuja on tänä päivänä enää Suomessa. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen uusi tuleminen, sillä niitä on nykyään taas jo kahdeksan kappaletta, ja Carrolsin sivut on taas avattu (vielä jokin aika sitten sivuilta siirryttiin suoraan Hesburgerin sivuille).

Uusi toimipiste on siis avattu nyt Lahden Karistoon. Ystävänpäivätarjouksena sai kaksi Club-burgeria yhden hinnalla. Ajattelin että siellä olisi täysi kaaos päällä. Avajaiset, tarjous ja ylipäätään Carrols taas vuosien jälkeen. Kyllähän siellä jotkut mesosi jo pää punasena kun ei hamppareita näkynyt puoleen tuntiin ja juoma oli väärää. Juuri ennenkuin itse tilasin niin hampparinvääntäjät piti jonkun pienimuotoisen kriisikokouksen kun joku oli saanut settinsä ilmeisesti liian halvalla.

Mitään ongelmia ei silti itselläni ollut. Sain heti mukaan ranskalaiset, juoman ja lämpöset clubit. Kalahampurilainen tuli perässä noin viiden minuutin kuluttua. Ja kalahamppari vaikutti olevan selkeästi kilpailevia yrityksiä parempi. Kalapihvi oli tosi hyvää ja rapeaa. Kaiken huippuna välissä oli jopa juustoa jota ei muualla tohdita antaakkaan. 

Olen siis erittäin tyytyväinen uutukaiseen, enkä usko että se johtuisi pelkästää nostalgisista syistä. Harmillista että se on itselleni jotenkin niin korvessa, mutta hyvän perään on ilmeisesti nähtävä tästedes vähän vaivaa.

kriitikoiden 2000-luvun parhaat elokuvat.

"Vuonna 1980 elokuvateatterilevityksessä oli 1608 elokuvaa, vuonna 2006 enää 401. Samaan aikaan esityskertojen määrä kuitenkin nousi selvästi." -ess

Etelä-Suomen Sanomissa oli eilen listaus 2000-luvun parhaista elokuvista. Lista oli toteutettu lähettämällä kysely 130 suomalaiselle elokuvakriitikolle. 69 vastasi ja pisteytti viisi parasta elokuvaa pistein 12-10-8-7-6. Yhteislaskun summana syntyi seuraavanlainen lista:

1. Wong Kar-Wai: In the Mood for Love (2000)
2. David Lynch: Mulholland Drive (2001)
3. Lars von Trier: Dogville (2003)
4. Guillermo del Toro: Pan's Labyrinth (2006)
5. Sofia Coppola: Lost in Translation (2003)
6. Lars von Trier: Dancer in the Dark (2000)
7. Ethan & Joel Coen: Menetetty maa (2007)
8. Alexander Payne: Sideways (2004)
9. Jean-Luc Godard: Meidän musiikkimme (2004)
10. Florian Henckel von Donnersmarck: Muiden elämä (2006)

in the mood for love

vertailun vuoksi omat valintani:

1. Lars von Trier: Dancer in the Dark (2000)
2. Chan-Wook Park: Oldboy (2003)
3. Lars von Trier: Antichrist (2009)
4. Jean-Pierre Jeunet: Amélie (2001)
5. David Lynch: INLAND EMPIRE (2007)
6. Hayao Miyazaki: Henkien Kätkemä (2001)
7. Guillermo del Toro: Pan's Labyrinth (2006)
8. Niels Arden Opley: Miehet jotka vihaavat naisia (2009)
9. Kim Ki-duk: Viisi vuodenaikaa (2003)
10. Sofia Coppola: Lost in Translation (2003)

linkki pitemmälle listalle

arkistot aukeaa taas kino iiriksessä.

aguirre (1972)

Kino iiriksessä alkaa taas ensi tiistaina av-arkiston sarja, jonka kattaus on aika loistava! Kaikki muut elokuvat olen kyllä nähnyt, paitsi maaliskuun lopulla näytettävä Tierro ei kyllä sano mitään. Eipä noista kaikki silti liian hyvässä muistissa onneksi ole. Suurin osa valinnoista ovat myös erinomaisia valintoja juuri katsottavaksi teatterissa, jossa niitten tehot ovat voimakkaammillaan.

9.2. Teuvo Tulio: SENSUELA (1972)

16.2. Werner Herzog: AGUIRRE – JUMALAN VIHA (Aguirre, der Zorn Gottes, 1972)

2.3. Jean-Luc Godard: ALPHAVILLE (Alphaville, 1965)

16.3. Sergei Eisenstein: LOKAKUU (Oktjabr, 1927) 

30.3. Julio Medem: TIERRA (1996) 

13.4. Mike Leigh: SALAISUUKSIA JA VALHEITA (Secrets and lies, 1996) 

20.4. Krzysztof Kieslowski: LYHYT ELOKUVA RAKKAUDESTA (Krótki film o milosci, 1988)

1000 ja 1 yön tarinoita (1971)

Vielä tähän lopuksi suositus. Kino Iiriksessä on vielä ainekin muutaman keskiviikon, lauantain ja sunnuntain ohjelmistossa Karel Zemanin 1000 ja 1 yön tarinoita (Dobrodruství námorník a Sindinbáda, 1971). Ehkä yksi kaikkienaikojen omista suosikkipiirretyistä. Hinta 3e.

paha perhe (2010)

Nähtyäni Pahan perheen trailerin en todellakaan ollut kovin vakuuttunut. Traileri oli naamiotu jostain syystä jonkinlaiseksi karaokevideoksi ja se olisi voinut tavallaan toimiakkin, muttei kumminkaan muuta tehnyt kuin ärsytti. Hyvä etten sen perusteella jättänyt leffaan menemättä, koska kyseessä olikin aikamoisen hieno elokuva. Aleksi Salmenperä onnistui 2004 elokuvallaan Lapsia ja aikuisia ja ehkä jopa vielä paremmin Miehen työllä 2007, esitellä arkoja ja harvemmin esiin otettavia aiheita. Joka kerta siis paremmin ja saa vain nähdä mitä on tiedossa ensikerralla, sillä Paha perhe on taas astetta upeampi ja rohkeampi. 

Ville Virtanen esittää onnistuneesti onnetonta rikkonaisen perheen isää, joka ei mitenkään saa pidettyä oikein mitään palasia kohdallaan. Hän asuu uuden vaimonsa ja heidän pojan, sekä Danin kanssa, joka on edellisestä avioliitosta. Riitaisan eron jälkeen perheen tytär Tilda lähti äitinsä kanssa ulkomaille majailemaan milloin minnekkin, ilman osoitettakaan. Kun hänen äitinsä kuolee, on hänen saavuttava suomeen hautajaisiin. Dani ei tunne siskoaan oikeastaan ollenkaan, koska ovat viimeksi nähneet joskus vauvaikäisinä. Tilda ja Dani löytävät toisensa isän mielestä liiankin hyvin, eikä hän voi suvaita heidän liian lämpimiä välejä. Kaikkensa yrittäessään mikään ei onnistu vaan pahenee, loppujen lopuksi mennen täysin älyttömyyksiin asti.

Dania esittää toinen skavabölen poika, Lauri Tilkanen. Tildaa taas esittää Pihla Viitala, joka onnistuu mielestäni erittäin hyvin. Sopivan etäiseksi hän jää ja täten pitää hahmonsa mielenkiintoisena. Pihla Viitala on tämän hetken mielenkiintoisimpia uudehkoja näyttelijöitä ja hän on kerennyt näytellä jo islannissa asti, kauhuelokuvassa Reykjavik Whale Watching Massacre (2009). Reino Nordinkin nähdään elokuvassa Tildaa vikittelemässä ja pikaisesti myös tämän hetken skandaalileidi Kaarina Hazard. 

Elokuva käsittelee siis arkaa aiheitta sujuvasti ja suoraan, moralisoimatta sen kummemmin. Pääpaino on mustalla huumorilla ja isän epätoivoisilla yrityksillä saada asiat järjestykseen. Hän on ammatiltaan tuomari ja eräässä surkuhupaisassa kohdassa huutaa lakikirjasta oven toiselle puolen pykäliä jotka koskevat kiellettyjä suhteita. Liian totisena elokuva olisi varmaan ollut inhottava. Se vaatii siis synkeän huumorinsa toimiakseen, mutta ihan komediana mielestäni elokuvaa ei silti voi pitää. 

Alussa hieman tökkivän vähäeleiseltä vaikuttava tragikomedia etenee näyttävästi kohti lopun finaalia. Elokuvan viimenen kuva on itseasiassa erittäinkin vaikuttava, se voisi hyvinkin olla kuin jostain suuresta klassikosta. Tämä asettaakin riman jo aika korkealle ensikertaa varten.