Kauneus on katsojan silmässä?

Mikä saa jonkun tykkäämään juuri tietynlaisesta musiikista niin paljon?

Tuo on kysymys jonka äitini esitti Pink Floyd-huuruissaan. Mikä saa jonkun tykkäämään ylipäätään mistään juuri tietystä niin paljon. Syy koostuu tietysti niin monesta osatekijästä, että kaikkea ei voi mahdollisesti edes tiedostaa. Elokuvien kohdalla mielipiteen muodostumiseen vaikuttaa ainekin mielentila, ennakkoluulot, elämäntilanne, virkeys, olosuhteet, ympäristö ja ihan valkokankaan tai televisioruudun tuumat ja äänentoisto.

Samasta elokuvasta voi olla täysinkin eri mieltä eri aikoina. Vuosikymmeniä sitten nähty kauhuelokuva on jännittänyt ja pelottanut ensikerralla, myöhemmin sama leffa vaikuttaa nololta ja typerältä. Ajan saatossa tietyt elokuvat kasvavat mielessä paremmaksi kuin ne ovatkaan. Aika kultaa muistot tai päinvastoin. Kävimme katsomassa Vicky Christina Barcelonan elokuvissa tyttöystäväni kanssa, joka tykkäsi siitä erittäin paljon. Tyttöystäväni katsoi sen uudestaan viikonloppuna äitinsä kanssa dvd:ltä. Kyseinen äiti vihasi leffaa ja haukkui sen tylsäksi ja huonoksi. Mielipide vaikutti tyttöystävääni, joka ei tunnelmanlatistukset takia tykännyt siitä enää itsekkään.

Ennakkoasetelmat on yksi asia joka vaikuttaa itseeni aika paljon. Usein käy niin, että jos minulla ei ole mitään odotuksia jotain kohtaan, se tuntuu paremmalta kuin elokuva joka on ehkä oikeasti parempi, mutta jolta olen odottanut jotain vieläkin parempaa.

Jokainen näkee elokuvia erilailla ja joku kiinnittää tiettyihin asioihin huomiota, mitä toinen ei huomioi lainkaan. Itselleni yksi tärkeimmistä asioista on pääsääntöisesti elokuvan visuaalisuus. Pidän erityisesti värien käytöstä, kalustuksen ja lavastuksen yksityiskohdista, sommittelusta, sekä kuvakulmien omaperäisyydestä. Voi sanoa aika yleistävästi, etten pidä ns. mieselokuvista, joissa päähenkilöinä on vain hikisiä, likaisia, sänkisiä äijiä haalean värittömässä ympäristössä. Värimaailma tällaisissa elokuvissa on yleensä lähinnä ruskeaa, harmaata ja beigeä. Eilen televisiossa ensi-iltansa saanut There Will Be Blood on juuri sellainen. Iskua korosti varmaankin se, että ennen sitä katsoin kahden elokuvan ja yhden dokumentin verran niin esimerkillistä väri-ilottelua. Elokuvat olivat Valerie and her Week of Wonders ja The Legend of Hell House, dokumentti taas kertoi Cherbourgin sateenvarjoista, jossa värien käyttö on kadehdittavan upeaa.


The Legend of Hell House (1973)


The Legend of Hell House (1973)

Kalusteisiin ja tapetointiin kiinnittänen tällä hetkellä entistä enemmän huomiota, sillä ne on ajankohtaisia asioita muuton ja remontoinnin ollessa pian edessä. Juuri nimenomaisesti tuollaiset selkeät ja tummat värit olisivat mieleen tapeteissa, joita 1970-luvulla on käytetty. Niitä pitäisi toki käyttää harkiten arkielämässä, mutta elokuvissa ne tuo mielestäni erittäin tärkeän säväyksen elokuvan ilmeeseen.

Väreillä en kumminkaan tarkoita pelkkiä värivärejä, vaan musta ja valkoinen ovat myös äärimmäisen toimiva pari. Ensinnäkin mustavalkokuvathan ovat aivan oma asiansa, joilla on oma syvyytensä ja tehonsa. Myös tietyt yksityiskohdat, kuten varjot, tulevat paremmin esiin mustavalkoisissa kuvissa. Niitäkin on eriasteisia ja enemmän pidän ehdottomasti kuvista, joissa on selkeä kontrasti, eikä päävärinä harmaa. Musta ja valkoinen toimii erinomaisesti parina myös värielokuvissa. Tällaisen esimerkkinä toimii Valerien huone. Pikimustaan ja lumenvalkoiseen perustuva ilme on vakavasti harkinnassa myös meillä tällä hetkellä.



Valerie and her Week of Wonders (1970)


Valerie and her Week of Wonders (1970). Telkkarista räpsityt kuvat ja olohuoneen lamppuhan se siellä kiiluu ruudussa. Sellasta tällä nyt kertaa.

Tykkäämisen kohteiden muodit ja mahdollisuudet.

Nykyään elämme aikaa, jona kaiken taiteen suhteen on valloillaan anarkia. On ollut aikoja kun on suosittu vain tietynlaisia maalaustyylejä tai vain yhdenlaista musiikkia, uskontoihinkin on pakotettu kuoleman uhalla. Mielipide on nyt vapaa, mutta muodit vaihtuvat räikeästi vuosikymmenestä toiseen, nopeammin kuin ennen. Viime vuosisadalla tapahtui enemmän mullistuksia kuin koskaan aikaisemmin ihmiskunnan historian aikana. Musiikkityylien kirjokin on nykyään loputon, mikä milloinkin on pinnalla.

Jotkut asiat eivät juurikaan mene enää pois muodista kokonaan, musiikissa ne ovat pop ja rock, ne ovat kuin farkut ja t-paita. Elokuvissa on ollut jo sadan vuoden ajan tasaisesti pinnalla ainekin draama, komedia, jännitys ja kauhu. Toiminta on tullut jäädäkseen viimeistään kolmisenkymmentä vuotta sitten. Välillä joku genre pysyy pinnalla jonkun aikaa, mutta vetäytyy taas kunnes se uudestaan löydetään.

1970-luvulla tummat värit olivat arkipäivää, 80-luvulla siirryttiin toiseen ääripäähän, pastellisävyihin. 1990-luvun alku oli neon-värinen aina grungen ja Kobainin sisäänmarssiin asti. Eikun flanellipaita päälle ja valitusvirsiä tuolille esittämään. Hauskuus oli loppu. Värit mennyttä. Vuosikymmenen lopussa kuljettiin reisitaskuhousuissa ja värit oli taas harmaata, ruskeaa ja beigeä. Muotiin turrutaan kuten discoon 1970-luvun jälkeen ja sen on muututtava alati.

Edellistä vuosikymmentä halveksitaan varmaan aina ja sen muoti-ilmiöille nauretaan. Kymmenen tai kahdenkymmenen vuoden päästä ne tulee kumminkin aina takaisin, aluksi vitsinä. Liian aikaisin vanhentuneen muodin käyttöönotto uudestaan on noloa, mutta muutaman vuoden päästä tyylikästä. Jos ei halua hävetä vanhempana vanhoja kuvia, on olemassa myös ajattomia tyylejä, mutta mitäs hauskaa siinä on. Kivempaa se on elokuvissakin, kun ollaan sen hetkisille tyyleille uskollisia ja teos toimii aikansa kuvana.

Tällä kaikella tahtoo siis sanoa, että yleisen mielipiteen satelee tahot jotka antavat vaihtoehtoja, on vaikeampi pitää sellaisesta mitä ei ole saatavilla. Tällä hetkellä on muodissa on 1970-luvun tyylin ja muodin tietynlaiset inkarnaatiot, jotka on suosittuja muidenkin kun retrofiilien keskuudessa. Alkuperäisiä tuotteita on vain pehmennetty nykykuluttajille sopivammaksi, eikä esimerkiksi niin tumman värisiä tapetteja ole tarjolla kuin 1970-luvulla. Tykkäisin sellaisesta enemmän, mutta muotisuuntauksien sanelemien ehtojen takia on löydettävä joskus jokin toinen tykkäämisen kohde. Vanhempia elokuvia on ollut liki mahdoton nähdä ennen videovallankumousta ja on ollut tyytyminen sen hetkisiin suuntauksiin. Kaikista musiikkilevyistä ei ole aina ollut painosta saatavilla mistään. Sekin on muuttunut ja nykyään on lähes kaikki musiikki liiankin saatavilla. Nykyään on siis mahdollista tykätä melkein mistä vain.

Mustavalkoiset kauniit kuvat.

1970-luku on siis visuaalisestikin suosikkini elokuvan vuosikymmenistä. Toisena voisi ehkä tulla Hollywoodin kulta-aika, 1940-luku. Kauhu oli poikkeuksellisesti ainoan kerran hivenen paitsiossa, kun Tuulen viemää (1939), Citizen Kane (1941) ja Casablanca (1942) tyyppiset ratkaisut aloittivat uudenlaiset tuulet elokuvabisneksessä. Kyseistä vuosikymmentä leimaa etenkin Film Noir ja ennennäkemätön näyttelijöiden glamourisointi. Rähjäinen kauhu ei sopinut hetkellisesti muottiin. Suurimpana poikkeuksena taitaa olla Kissaihmiset (1942). Glamourisoinnin ansiosta näissä mustavalkoisissa hämyisen kauniissa ja mystisissä elokuvissa tuntuu näyttelevän tavallisten ihmisten sijasta ennemminkin jonkinsorttiset yli-ihmiset. Ikään kuin heitä ei olisi oikeasti olemassakaan muualla kuin valkokankaalla.