Punahilkka

Neil Jordan: Sudet tulevat (Company of Wolves, 1984)

Punahilkka on ollut yleisesti tunnettu kansantarina jo satoja vuosia ja se esiintyy populaarikulttuurista yleisesti. Kaikkien oletetaan tuntevan tarina ja ymmärtävän asiayhteys kertomatta siitä mitään. Imdb tietää kertoa punahilkan esiintyneen ainekin 80 elokuvassa, joista ensimmäinen on tehty 1901. Ensivuonna satakymmen vuotta ensifilmatisoinnistaan on määrä ilmestyä Catherine Hardwicken ohjaus, jossa keskiaikaisessa ihmissuden terrorisoimassa kylässä asuva tyttö rakastuu vanhempiensa kauhuksi orpoon puunhakkaajaan. Hardwicke tunnetaan elokuvistaan 13, Lords of Dogtown ja Twilight, eli sopii olettaa kohdeyleisön olevan varhaisnuoret.

Punahilkka kuuluu satuihin jota kerrottiin kylillä jo satoja vuosia ennen ensimmäistä kirjoitettua muotoaan. 1300-luvulta lähtien ranskalaiset ja italialaiset kertoivat tarinoita, jotka toimivat pohjana myöhemmille versioille. Aluksi pahiksena saattoi olla peikko, örkki tai ihmissusi. Joissain versioissa senkertainen pahis pisti tytön syömään isoäitinsä lihaa ja verta, joissain se pakotti tytön riisumaan ja polttamaan hilkkansa, useissa tarina loppui siihen kun tyttö joutui hukan kitaan.

Ensimmäinen vakiinnutettu variaatio syntyi kun ranskalainen Charles Perrault kokosi kirjan kylillä kuulluista tarinoista. Perraultin käsittelyn saivat myös monet muut rakastetut lastensadut kuten Ruusunen, Tuhkimo ja Saapasjalkakissa. Kyseessä on ensimmäinen painettu versio Punahilkasta ja se näki päivänvalon 1697. Perraultin kyynisessä versiossa tyttö on viehättävä ja "hyvin kehittynyt" nuori nainen. Punainen hilkka on Perraultin keksintö ja se kuuluu tarinan myöhempiin muotoihin merkittävänä symbolisena elementtinä. Perraultin tulkinnat tarinoista ovat ylitse moralisoivia ja uhkaavia. Hän haluaa antaa opetuksen, eikä täten jätä tarinan tyttöä henkiin.

From this story one learns that children, especially young lasses, pretty, courteous and well-bred, do very wrong to listen to strangers, And it is not an unheard thing if the Wolf is thereby provided with his dinner. I say Wolf, for all wolves are not of the same sort; there is one kind with an amenable disposition — neither noisy, nor hateful, nor angry, but tame, obliging and gentle, following the young maids in the streets, even into their homes. Alas! Who does not know that these gentle wolves are of all such creatures the most dangerous!

- Charles Perrault


David Kaplan: Little Red Riding Hood (1997)

Grimmin veljekset kirjoittivat kiertäviä tarinoita uusiksi 1800-luvun Saksassa ja ne kuuluvat monien satujen tunnetuimpiin versioihin. Punahilkan he kirjoittivat lukuisia kertoja uusiki. Ensimmäinen versio kirjoitettiin 1812. Alkupuoli on silkkaa Perraultia ja loppu on identtinen toisen Grimmin sadun (Susi ja seitsemän kiliä) kanssa. Siinä kirvesmies tulee ja pelastaa tytön ja mummun suden vatsasta.

Tähän kirjoitettiin myös jatko-osa, joka muistuttaa Kolmea pientä porsasta. Vahingosta oppineena punahilkka ei poikkea tieltä ja kerkeää mökkeröön johon he houkuttelevat makkaran hajulla suden savupiipun kauttaa porisevaan pataan. 1857 Punahilkka sai lopullisen ja tunnetuimman muotonsa ja loppunsa, eli suden vatsaan sullotaan painavia kiviä ja ommellaan umpeen. Suden herättyä ruokalevoltaan se menee lipittämään vettä ja hukkuu raskaan taakkansa takia.

Tarinan synnyinaikoina sudet ovat olleet todellinen uhka ja se on luonnollinen valinta synkässä metsässä piileväksi vaaraksi. Tarinaa voi joka tapauksessa lukea symbolisena valistuksena. Tulkinnanvaraisuutta on jonkinverran, mutta yksi selkeä lähtökohta on että kyse on tytön kasvamisesta nuoreksi naiseksi ja sen tuomista vaaroista. Tyttö on viehättävä ja alkaa kiinnostavaksi saalistajien silmissä. Tyttö ei kuitenkaan ole vielä täysin kypsä kohtaamaan elämän realiteetteja ja uskoo naiivisti vain kaikkien hyväntahtoisuuteen. Polulta poikkeaminen kuvastaa nuoren kiinnostusta asioihin, joihin ei tulisi kajota.


David Kaplan: Little Red Riding Hood (1997)


Tex Avery: Red Hot Riding Hood (1943)

Tex Avery muistetaan rohkeista ja kyseenalaisistakin piirretyistä, joista yksi on modernisoita versio Punahilkasta. Se alkaa perinteisesti, mutta tarinan hahmot heittää hanskat tiskiin ja haluaa vaihtelua. Punahilkka esittää tanssijaa johon susi hullaantuu. Susi päätyy lopulta muorin luksussviittiin josta ei meinaa päästää karkuun vaikka haluisi, kun kuoren alla isoäiti onkin melkoinen puuma. Punahilkka on sittemmin päätynyt standardiksi piirretyihin ja parodioihin.

Angela Carterin novellikokoelmassa Verinen Kammio (Bloody Chamber, 1979) esiintyy lukuisia ihmissusi- ja punahilkkatarinoita, jotka poikkeuksetta ovat synkkiä tarinoita seksuaalisuuden heräämisestä ja lykantropiasta. Raskaat teemat ja lohduttomat kohtalot eivät ole tarinoissa kovinkaan oikeutettuja.

Neil Jordan filmasi elokuvan Sudet tulevat (Company of Wolves, 1984) perustaen sen kahteen Carterin novelleista. Elokuvassa tarinalla esiintyy äärimmäisen symbolinen ulkoasu ja sen visuaalinen ilme on upea. Sen rakenne on episodimainen ja tämä selitetään tytön valveunen vaiheilla olevalla mielikuvituksella, jossa tapahtumat liittyvät ulkoisiin häiriöihin todellisessa maailmassa. Tyttö on kokeillut isosiskonsa meikkejä ja huulipunaa ollessaan yksin. Mieltä painavat kysymykset piirtyy uniin ja koiran haukunta vaihtuu suden ulvonnaksi.


Neil Jordan: Sudet tulevat (Company of Wolves, 1984)


Jan Kounen: Le dernier chaperon rouge (1996)

Jan Kounenin Le dernier chaperon rouge (1996) on värikylläinen fantasiamusikaali, jossa Emmanuelle Béart esittää tanssivaa punahilkkaa, jolta kepeillä linkkaava pahis haluaa jalat. 25 minuuttisessa elokuvassa tanssitaan metsän sienten kanssa, lauletaan ja otetaan yhteen hirviöiden kanssa. Musiikki on erityisen kaunista ja kuvat upeita. Jeunetin kanssa yhteistyötä tehnyt Marc Caro on ollut näyttelemisen lisäksi mukana elokuvan visuaalista ilmettä tehdessä ja sen todella huomaa. Hänellä on täysin omanlaisensa tunnistettava tyyli ja se antaa lopullisen säväyksen leffan loistavuudelle.

David Kaplan teki oikeastaan Kounenin versiolle vastavedon vuotta myöhemmin. Niinikään lyhytelokuva, mutta täysin erityyppinen. Mustavalkoinen ekspressionistinen goottisatu, jossa Christina Ricci esittää jo selvästi aikustuneempaa tyttöä. Viimeisteltyä elokuvallisuutta rikotaan lopussa hieman lapsenomaisella pissakakkahuumorilla, eikä loppuratkaisukaan ole perinteinen.

Punahilkasta on tullut myös tietyllä tavallaan symbolinen hahmo, jolla kuvataan saalistajien uhria. Elokuvassa Hard Candy (2005) asetelma on käänteinen ja tyttö yrittää itse houkutella sutta, eli netissä tyttöjä jahtaavaa miestä satimeen. Elokuvassa on kohtaus jossa tyttö on verhottu punaiseen huppariin ja ympäristönä toimii metsä jossa hän telmii. Suoranaisesti elokuva ei ole filmatisointi punahilkan tarinasta, mutta sen elementtien kanssa flirttaillaan selkeästi.


David Slade: Hard Candy (2005)