Halpislentoyhtiö tarjosi meille kohtuuhintaista korvausta vastaan kuljetuksen Göteborgista Lontooseen, kaiken lisäksi oikein sopivana ajankohtana. Otimme tarjouksen vastaan ja majoituimme tuossa turistirysäisessä kaupungissa oikeaan rysien rysään, Piccadilly Circuksen kupeessa sijaitsevaa Piccadilly BackPackersiin. Siitä enemmän sitten myöhemmin. Lento kustansi joitain kymppejä plus matkalaukku viisitoista euroa. Hostelli parikymppiä vuorokausi.
Ensimmäisenä päivänä ei arvatenkaan mitään ihmeellistä kerennyt tehdä. Odottelua lentoasemalla että kuljetus suvaitsee saapua hakemaan. Sitten tunti minibussissa kohti ydintä. Sillä matkalla kannattaakin pitää silmät auki, kun silloin tuppaa näkemään ne matkan hienoimmat slummit ja lähiöt. Sitten metron metsästystä ja lipun ostamisen ihmettelyä. Paikallisilla teineillä ei tuntunut olevan ongelmaa hyppiä porttien yli tai mennä toisen kyljessä läpi. Vaikka olisi ollut pokkaa mennä pummilla, se ei olisi juuri onnistunut isojen matkalaukkujen kanssa.
Päivälippu kouraan hetken ihmettelyn jälkeen, tai no vanhan gentlemanin opastamana.. Sitten Piccadillylle toteamaan lähimmän Tescon sijaitsevan jotakuinkin tien toisella puolella majapaikasta. Ensin kirjautumaan sisään ja heittämään kamat selliin. Otimme neljän hengen huoneen kolmestaan ja tietysti yöllä pamahti yläpetiin joku vanhempi aussinainen kuorsaamaan kuin katujyrä. Mukavahan tuo henkilö onneksi oli, eikä pariin yöhön tarvinnut sen suuremmin pelätä tavaroiden puolesta.
Läheinen Carnaby Streetin kauppakatu taisi olla käytännössä ensimmäinen kohde jossa vierailimme.
Sitten tuli yö ja kaikki meni kiinni...
...tai siis lähes kaikki, mutta osa kaupungista vasta heräili. Yöt oli siis vietettävä Sohossa.
Hassua tosiaan. Luulisi Lontoon nyt olevan sen verran isoa kaupunkia, että aukiolevaa kauppaa ei olisi hankala löytää, mutta toisin on. Viimeinen undergroundkin jylähtää liikkeelle puolenyön aikaan. Tosin kaksikerrosbussit senkun paahtavat läpi yön. Puistot, hautausmaat ja kaikki menee verrattain jopa aikaisin kiinni ja kaupat myös. Tesco oli kyllä auki myöhään illalla, paitsi tietenkin sunnuntaina kun sitä viinihammasta eniten kolotti. Sohon etnokipari sai kelvata, vaikka hinta vähän korkeampi olikin, eikä laatuja juuri ollut mistä valita.
Aamupalan jälkeen take awayt kouraan Costasta tai Starbucksista ja St James Parkin läpi talsimaan (tai Green Parkin who knows)
On kai nämäkin heepot aina käytävä katsomassa, nykyään vierellä juoksevat turistilaumat ovat tosin hauskempi näky
Itselleni tämä oli kolmas visiitti Englannissa ja toinen Lontoossa. Se vaikuttaa tietysti paljon siihen kuinka paljon jaksaa innostua tietyistä nähtävyyksistä yms. mutta Lontoossa riittää nähtävää ja koettavaa loputtomiin. Tämä oli kuitenkin budjettimatka ja paljon jäi taas näkemättä ja ostamatta. Jonkin verran tuli kuitenkin hullaannuttua esim. vaateostoksilla Primarkissa. Siitä sitten erikseen myöhemmin.
Ensimmäisellä Lontoon visiitillä kävin myös Stonehengellä ja Bathin pikkukaupungissa opastetulla päivämatkalla. Todellakin suosittelen, Stonehengen paasien ympärillä on utopistinen tunnelma, jota ei paljon kuvat välitä. Manchester ja Liverpool olivat kohteena ihan ensimmäisellä reissulla ja kyllähän siellä näki niitä aitoja englantilaisia aivan eri tavalla kuin Lontoossa. Oikeastaan suurin osa ihmisistä on muuta etnistä alkuperää kuin englantilaisia, ainekin ihan keskustassa. Sääli sinänsä, kun ovat kuitenkin niin herttaisia.
Jossain. Jostain syystä.
Hyde Park. Maineestaan huolimatta vähiten suosikkipuistoni Lontoossa. Aamuisin siellä näkee sentään palkattuja koirien ulkoiluttajia massiivisine laumoineen.
Undergroundilla viipottaminen pitkin metrokartastoa on ehkä hauskinta puuhaa. Vaikka se näyttää aluksi sokkeloiselta ja epäselvältä, sen oppimiseen ei kovin kauaa mennyt. Metroja menee parin minuutin välein ja opasteet ovat selkeästi merkitty. Linjoja joutuu välillä vaihtamaan, mutta metrokartta taskussa se ei tuota ongelmia. Please mind the gap between the train and the platform. Ainut takaisku oli kun satuimme Camdeniin ruuhka aikana, eikä metro ottanut sen takia kyytiin muutamaan tuntiin siltä asemalta. Mielessä pitää kuitenkin pitää vyöhykkeet, ettei satu ylittämään rajaa kolmoszonelle 1-2 vyöhykkeen läpykällä. Merkittyjä olivat ainekin meidän kartassa.
Big Ben
London Eye
Tower Bridge
Mikä olisikaan ollut parempi tapa käydä katsastamassa ns. pakolliset nähtävyydet kuin viimeisenä iltana tuntia ennen vimosia metroja. Big Ben teki kieltämättä aika suuren vaikutuksen avautuessaan koko loistossaan yötaivasta vasten, heti metroaseman rappusten yläpäässä. London Eye sen sijaan ei vastaa käsitystäni erityisen hienosta nähtävyydestä. Siinähän ne kuitenkin tsekkaa samaan hintaan.
Ka-tsiing. Taas kilahtaa merkkareita taskun pohjalle niin Disneylle, Deppille kuin tällä kertaa Penelope Cruzillekin. Toki myös liudalle muita piraatteja ja rosvoja. Rahan tuloa ei voi estää etenkään kun tuorein Sparrow-vedätys tuodaan kankaille kolmedeenä, eli vielä huonompana ja kalliimpana.
Pakkohan tällaista ei olisi mennä katsomaan, mutta kun elokuvissa on kiva käydä superpäivinä, joita Finnkino vietti viikon sisään jopa kahdesti. Ei ihmekään kun ohjelmisto on niin syvältä suolesta, eikä täällä päin Suomea pääse Melancholiaa tai edes Hannaa katsomaan vaikka on niin olevinaan isoa teatteria tarjolla. Joutunee taas matkustamaan Helsinkiin nähdäkseen von Trieriä, aivan kuten Antichristin kanssa. Raivostuttavaa.
Noh, alkuasetelmat sikseen. Uusi merirosvoseikkailu on onneksi paljon parempi kuin edellinen osa, vaikka - tai ehkä koska - ohjaaja on vaihtunut. Gore Verbinski on taidokas ohjaaja, mutta tämän merirosvoilut huononivat osa osalta ja kolmas Pirates kuuluu auttamatta viime vuosikymmenen huonoimpiin elokuviin. Hätiin rantautui visuaalisesti upeiden Chicagon ja Geishan muistelmien ohjaaja Rob Marshall, joka saa jättibudjetin tosiaan näkymään kankaalla.
Seuraavaan seikkailuun Marshallia ei ole kuitenkaan kiinnitetty, vaan viidennen osan ohjaajaksi on kaavailtu jopa sellaisia nimiä kuin Tim Burton, Sam Raimi ja Alfonso Cuaron! Eli jotakuinkin tämän hetken kovimpia nimiä mitä tulee mieleen. Cuaron vielä menisi tai Spider Maneilla itsensä myynyt Raimi, mutta se olisi kyllä viimeinen niitti Burtonin uskottavuudelle. Vai olisiko? Miksei Burton saisi seikkailua maustettua omalla nurinkurisuudellaan, mutta ennemmin näkisin taitavilta ohjaajilta orginelleja, enkä rahastushuttua.
Palatakseni aiheeseen, Marshallin versio oli tosiaan positiivinen yllätys. Depp ei ole parhaimmillaan tässä elokuvassa, tai Sparrow'na ylipäätään, mutta karismaa löytyy aina enemmän kuin jostain brendanfrasereista. Keira Knightleyssa ei sinänsä ole mitään vikaa, mutta Penelope Cruz tuo täysin uutta mielenkiintoa leffan daamina. Orlando Bloomin jättäytyminen elokuvasarjasta on oikeastaan vain ja ainoastaan hyvä asia. Keith Richards näyttäytyy taas hetken, kuten edellisessä osassa ja mikäs siinä.
Elokuvan alkupuolisko on mielestäni ihan antoisaa katsottavaa. Sparrow on omissa kirjoissani melkoinen nolla Guybrush Threepwoodiin tai jopa Indiana Jonesiin verrattuna, mutta jotain samaa tällä on kummankin kanssa. Oikeastaan hyvin paljonkin. Ylipitkä elokuva käy kuitenkin jossain vaiheessa pakostakin pitkästyttämään, ainoastaan merenneidot jaksavat innostaa puolenvälin jälkeen. Mitä tulee siihen kolmiulotteisuuteen, elokuvalla oli tarjota noin kolme kohtausta jotka todella hyödynsivät sitä. Muutoin se oli lähinnä rasite.
Loppujen lopuksi kyseessä on melko keskiverto kesäleffa, etenkin deppi- ja sparrowfanien sopii käydä tämä tarkastamassa, mutta olisihan se mukavaa jos elokuvateollisuus tuottaisi tälläkin rahalla kymmenen oikeasti hyvää elokuvaa ja tahkoisi suhteessa saman verran voittoa. Näin teollisuus ja katsojat ei kuitenkaan toimi ja tämä elokuva on yksi kaikkien aikojen tuottoisimmista. Parinsadan miljoonan spektaakkeli on näillä näppäimillä rikkonut tuotoillaan miljardin taalan rajan. Kiva heille.
Tamara Drewe'ta mainostettiin The Queenin ohjaajan uutena teoksena. Ihmettelin trailerin nähtyäni miksei Stephen Frearsin yhteydessä mainittu High Fidelitya, haettiinko elokuvalle ehkä keskimäärin vanhempaa katsojakuntaa? Kuningatarelokuva on toki hieno elokuva, mutta High Fidelity herättäisi monien potentiaalisien katsojien kiinnostuksen, jota The Queen ei tee. Uskollisesta äänentoistosta kertova semiklassikko on tosin jenkkituotanto ja hieman erilainen kuin nämä kaksi muuta hyvinkin brittiläisiä tuotosta.
Englantilaismaisemat on elokuvassa kuvattu nätisti edukseen ja Ewedownin käpykyläläiset kirjoitettu mielenkiintoisiksi hahmoiksi omissa roolikarsinoissaan. Ewedownissa kaikki tuntevat toisensa ja tarinan keskuksena toimii kirjailijatalo, jossa eriasteiset kirjailijat naputtavat tekstiä ja pitävät illanistujaisia. Kun nassikkana kolhonokkainen Tamara palaa suuresta maailmasta takaisin mannuille tiukoissa pöksyissään ja kohennellun klyyvarinsa kera, yhteisössä alkaa heilahdella pitkästä aikaa.
Vahvaa ja miellyttävää elokuvassa on kuvaus ja kuvattu ympäristö. Hiljattain itse Lontoosta palanneena voin kyllä kertoa, että olisi ollut mukava nähdä enemmänkin juuri tällaista Englantia. Silloin tällöin elokuvat onnistuvat kaappaamaan paljonkin siitä miljööstä ja tunnelmasta, tämä on yksi niistä. Yksi suosikkikehikoitani kuvalle on hylätty bussipysäkki nousevalla kadulla, jossa paikalliset teinit tappavat aikaansa juorulehtiä jäystäen ja röökiä poltellen. Viimeistään tiiliseinä ja puhelinkoppi tekevät siitä niin mukavan englantilaisen, että sitä on ilo katsella.
Eipä pelkkä kuva olisi pitemmän päälle elokuvasta hyvää tehnyt, mutta näyttelijätkin ovat niin saumattomasti osa sitä maailmaa. Henkilöhahmot ovat kohtalaisen mielenkiintoisia ja hahmojen väliset ristiriidat ja hiljalleen äityvä draama alkaa herättelemään kovia odotuksia loppua kohden. Lähes kaksituntisena elokuvasta löytyy hieman tyhjäkäyntiä ja innostus kerkeää rakoilla pari kertaa, mutta missään vaiheessa se ei pääse lässähtämään.
Nimiroolin Gemma Arterton on melko tuore näyttelijänalku, mutta kasvot palautuu mieleen Prince of Persiasta, jossa tämä esitti naispääosan. Gyllenhaalin vastaparina seikkaileminen ei juuri persoonallisuutta avannut ja tämä rooli taitaa olla ensimmäinen kunnon mahdollisuus läpilyöntiin. Arterton on ihan nätti ja osaa näytellä riittävän hyvin roolin täyttimeksi, mutta jää auttamatta monen muun jalkoihin uskottavuudessa ja kiinnostavuudessa.
Tuppukylässä tylsistyvää viisitoistakesäistä Jody-tyttöä esittävä lapsenkasvoinen Jessica Barden täyttää roolinsa innolla ja tunteella. Roger Allam on uskottomana aviomiehenä ja ihailtuna kirjailijana onnistuneen tympeä ja hakoteillä. Dominic Cooper on melko täydellinen valinta stereotyyppisen ärsyttävää rokkarinkusipäätä esittäväksi kiiltokuvapojuksi. Bronagh Gallagher huvittaa räikeänä lesborikosta rustaavana nettikirjailijana. Maininnan ansaitsee myös Tamsim Greig kotivaimona ja Bill Camp inspiraatiota etsivänä nyhvönä.
Kohderyhmä jäi edelleen hieman arvoitukseksi. Promokuvat Tamarasta farkkushortseissa herättää ehkä enemmän nuorison mielenkiinnon, rokkipojun läsnäolosta puhumattakaan, mutta esimerkiksi tuo varsin tyylikäs viininmaistelukuva tuo suoria assosiaatioita vaikkapa elokuviin Sideways tai Vuosi elämästä. Molemmat varsin hyviä elokuvia, kuten tämäkin. Eikä vallan kaukaa hae, jos oletan kyseisistä elokuvista pitäneiden pitävän Tamarastakin. Kuitenkin, toiseen suuntaan asia ei ole niin yksioikoista.
Tamara on siis tarpeeksi vauhdikas nuorison makuun, mutta riittävän elämänmakuinen varttuneemmille. Tietenkin makuasiat ovat ikään katsomatta yksilökohtaisia, mutta sikäli kun suurta yleisöä verrattaessa kärjistyksissä on aina perää, voi suuntaa antavasti sanoa tämän olevan malliesimerkki elokuvasta, jossa on vahvasti sekä nuorisoa että iäkkäitä kosiskelevia elementtejä. Suositella voi siis kaikille.
Elokuva perustuu Posy Simmondsin samannimiseen sarjakuvaromaaniin, joka elokuvan näkemisen jälkeen olisi ihan mielenkiintoista lukaista.
Ruotsissa on tullut käytyä toistakymmentä kertaa, mutta tällä kertaa olikin kyseessä täysin uusi aluevaltaus. Tukholma on nähty ja koluttu, mutta toisaalta se on aina toimiva shoppailupaikka. Umeåssa on myös tullut käännyttyä ja Ruotsin läpi ajettua Norjaan mm. pahaisessa Åmålissa pysähtyen. Tämänkertainen kohde olikin sitten kaupunki nimeltään Göteborg, engl. Gothenburg.
Ihan mukava kaupunki kyllä, vaikkei paljolti vaikkapa Helsingistä poikkeava. Vaihtelu on kuitenkin kivaa, eikä kyseessä ole mikään Tukholman veroinen turistirysä. Saavuimme Ruotsiin Viking Linella ja muutaman euron arvoisella bussikuljetuksella heiluatimme itsemme juna-asemalle, josta jatkoimme matkaa junalla, joka kaarteli puolelta toiselle pari tuntia jokusenkin korvat lukittavan tunnelin läpi. Junamatka kustansi ehkä nelisentoista euroa.
Göteborgissa on Skandinavian laajin ratikkaverkosto. Busseilla ja ratikoilla pääsee siis viipottamaan helposti. Kolmen päivän matkakortti taisi maksaa jotain kymmenen euron luokkaa.
Systemkassi kourassa ensimmäistä kertaa elämässä.
Systembolaget ja ne pienet erot
Visiitti länsinaapurissamme ei ole aiemmin ollut näin pitkä, joten tällä kertaa pääsi pureutumaan syvemmälle maan kulttuuriin ja erikoisuuksiin. Koin myös ensikosketukseni paikallisen Alkoon, eli Systembolagetiin. Paikalliset ostaa alkoholia säkkitolkulla kerrallaan ja kantaa pussia ylpeänä kaupungilla. Perjantaina jono puljuun ulottui kymmeniä metrejä oviaukolta. Kyseisellä alkoholia välittävällä liikkeellä on hieman erilainen painoarvo Ruotsissa, sillä ruokakaupoissa myydään vain II-olutta.
Vähähiilihydraattisia oluita löytyi kahta merkkiä, Pripps Blåta ja Bright Brewta, light siidereitä tai muuta vastaavaa taas ei harjoiteta ollenkaan. Tarjonta poikkeaa kaikin puolin aika mukavasti kotimaisesta, joten pullonkylkiä on kiva tiirailla aikansa. Suomalaisena oluena hyllyllä komeili Lapin Kulta, ehkä turhin olutmerkki imo. Henkilöpapereita tivataan muuten huomattavasti tarkemmin kuin meilläpäin.
Eipä kai ne ihmiset juuri meistä eroa, mutta onhan se aina yhtä hauskaa todeta kaduilla vilisevän naiskannan olevan lähes poikkeuksetta stereotyyppisiä ruotsalaisnaisia, eli blondeja farkkushortseissaan. Ihmiset ovat ystävällisiä ja englannilla pärjää erittäin hyvin.
Erinomaista beatboksausta Göteborgin sydämessä.
Lähiönäkymä
Puistonäkymä
Shoppailua
Shoppailuun kaupunki sopii ihan hyvin. Kauppakeskukset ei itseäni kutsu luokseen, mutta mainioista Lagerhauseista ei tuntunut olevan pulaa. Toinen mukava rojukauppakin löytyi, kantoi nimeä Design Torget. Niiden lisäksi mestoilta löytyi myös Tukholman vanhasta kaupungista tuttu scifi-kauppa ja jokunen muu mielenkiintoinen uusi tuttavuus.
Perus ruokakaupat ovat kuitenkin melkeinpä omia suosikkikauppojani ulkomailla ja olisin kärrännyt koritolkulla jo pelkkää kahvia kaupoista jos olisi pystynyt. Tilojen puutteen ja matkan jatkumisen vuoksi tämä ei kuitenkaan ollut mahdollista tällä kertaa. Jim Beam Barbecue mauste oli kuitenkin yksi mainioista löydöistä jostain peruskaupasta, myös mm. Budweiser soosia olisi ollut tarjolla. Tulipahan muuten juotua myös ensikertaa Löfberg's Lilaa pikakahvi muodossa. Kyllähän ne ehdottomasti parhaat juomani muruplöröt oli.
Ehkä paras muistikirja, tulee käyttöön katsottujen leffojen muistiona jahka edellinen on täynnä. Designtorget, n. 12-14e
Sisustustarroja, Pac-man jääpalamuotti yms. Lagerhausista, VHS-muistikirja ja kuningasperhe teepussit Designtorgetista, Läkeroleja 7-Elevenista ja pikkuruisia viinitötsiä Systemistä.
Lisbeth!
Kioskitarjonta 7-Elevenin tapaan
Baarikulttuuria tuli tsekkailtua vain yhtenä iltana ja päätoimisena virvokkeena päivisillä kaupunkikierroksilla toimitti kahvi. Erinomaisen hyvät fiilikset jättäneitä 7-Eleven kioskeja oli ripoteltu sopivin välimatkoin ja kahveja löytyi moneen lähtöön. Uskallan melkein väittää että kioskien Espresso Macchiatto vetää vertoja itsekeittämilleni.
Kahvina Ruotsissa käytettiin monin paikoin Löfberg's Lilaa ja espressona Lavazzaa. Kivennäisvesissäkään ei ole valittamista, Ramlösa ja muut toimii oikein hyvin janonsammuttajana. Oli myös mukavaa löytää useita Läkerolin makuja, joita ei Suomeen ole rantautunut. Voisin hyvin kuvitella asuvani tällaisessa maassa, jossa ei jäisi kaipaamaan lähikaupan tarjonnasta mitään.
Slottskogenin puisto ja eläintarha
Henkilökohtainen oppaamme kaupungissa vei meidät katsomaan pikkuisia pingviinejä eräänä päivänä. Pian saimme todeta, että Slottskogenin puiston kyljessä sijaitsevan eläintarhan nähtävyyksistä pingviinin reppanat olivatkin kaikista rupuisimmasta päästä, mutta onpahan nyt sitten nähty sellaisiakin. Puisto oli kaikkiaan yksi parhaista jossa olen ollut. Metsän ja nurtsin keskellä kulkevalta tieltä ei rumaa näkymää päässyt näkemään, pingviinejä ennen päästiin ihailemaan hylkeitä, myöhemmin hirviä, peuroja ja riikinkukkoja. Jättimäinen viheriö puistossa on kuin luotu piknikille ja sivussa näkyi olevan aktiviteettia joka lähtöön, mm. pirun hienon näköinen minigolf kierros, jota en todellakaan tule jättämään väliin jos kaupunkiin vielä palaan. Eipä tulisi mieleenkään jättää väliin puistoa ylipäätään. Suosittelen käymään jos Göteborgin lieppeillä sattuu olemaan.
Pienenä en voinut sietää eläintarhoja ja myöhemminkin allergioilla on ollut osallisuutensa innostuneisuuteen, Slottsskogen oli kuitenkin jo alueena näkemisen arvoinen. Eläimet toimivat ikäänkuin kauneuspilkkuina, mutta olihan monet yksilöt varsin upeita itsessäänkin. Kaikella kunnioituksella Korkeasaarta kohtaan, tämä paikka vei voiton.
Poseidon, Götaplatsenin naku meren jumala
Suurin osa patsaista ei juuri hetkauta, mutta Göteborgin lähes seitsämänmetrisessä Poseidonin patsaassa oli kyllä sitä jotain. Kannattaa käydä katsomassa kaino ilme naamallaan patsastelevaa nakupelleä jos sattuu kaupungissa vierailemaan. Satamakaupunkiin meren jumalan pystyttäminen onkin ihan oikeutettua sanoisin. Patsaan takana voi istahtaa portaille kiskomaan 7-Elevenin take awayt ja nauttia hetkestä, patsaan paljaat pakarat näkyä kaunistamassa. Eipä siinä, jumala näyttää vaikuttavalta joka kulmasta.
Pari vuotta sitten valmistunut ranskalaisdokumentti meren ihmeellisestä maailmasta sai ensi-iltansa meillä päin pari kuukautta sitten. En kerennyt todistamaan kokemusta Finnkinon isoilta kankailta, mutta sentään kankaalta, Kino Iiriksen tunnelmallisessa salissa. Luontoelokuvia on luojan kiitos alkanut tippumaan elokuvateattereidenkin ohjelmistoon ja dvd-levitykseenkin pääsee koko ajan erittäin laadukkaita tuotoksia, pääosin ranskalaisia ja englantilaisia. Tämän pienimuotoisen trendin keskelle Oceans laskeutuu vahvaan keskikastiin.
Elokuvan alkaessa sai taas järkyttyä vanhasta kunnon päälle liimatusta kehyskertomuksesta, suomeksi dubattuna tietenkin. Poika kyselee paapaltaan mikä meri oikeastaan on miehiään. Sitten sukelletaankin ns. pinnan alle. Periaatteessa tarinankerronta on ainekin aluksi melko turha ja ärsyttävä, mutta loppua kohden siihen alkaa kiintyä ja se alkaa jopa toimia. Usein luontodokkareissa tavataan kertoa enemmän niistä luonnonkappaleista joita kuvataan, tässä ei juuri infoa tipu. Lopussa alkaa sitten se pakollinen pelastakaa maailma -osio, joka on toteutettu itseasiassa aika hyvin. Jopa ihminen-tuijottaa-kalaa-akvaariossa-vai-kala-tuijottaa-ihmistä-omassa-akvaariossaan asetelma toimii olematta korni.
Oceans ei ole kokonaisuutena mitään parasta ikinä, tunnin verran se on täysin keskivertoista luontoelokuvaa, mutta sen lisäksi sillä on omat ehdottomat hetkensä. Muutama kohtaus on kauneudessaan kuin balettia Disneyn Fantasia (1940, 1999) -elokuvista, suurta sinfoniaa ja kylmiä väreitä tuovia kuvia. Suurin osa seuratuista eläimistä on vain meren pintapuolista perusosastoa, mutta onneksi hetken aikaa päästään nauttimaan myös synkempien vesien kauhukabinetista, joka on eräs mieleenpainuvimmista jaksoista koko elokuvassa. Kyllähän tätä ainekin luontodokkareista pitäville kehtaa suositella.
Laibachin versio The Ballad of a Thin Manista. Löytyy slovenialaisten artistien tribuuttilevyltä Project Bob Dylan: Postani Prostovoljec. Musiikkivideokin on erittäin hieno.
Olen ollut viimeisen kuukauden ajan sen verran paljon maailmalla, että tuoreita postauksia ei ole juuri kuulunut. Kirjoittelen myöhemmin myös reissuista, mutta ihan ensin muutama maininta viime kuussa katsotuista elokuvista.
Gomorra (2008) **. Katsaus italialaiseen nykyrikollisuuteen. Mielenkiintoisesta aiheesta on saatu yllättävän tylsä elokuva, jonka ainoina hyvinä puolina voi mainita pari kolme yksittäistä kohtausta. Osa jutuista on myös ajatuksina hyviä, mutta toteutus ei esitä niitä edukseen. Harmillista sinänsä, odotukset olivat kuitenkin vähän korkeammalla.
Tideland.
Tideland (2005) **. Terry Gilliamin ura mielenkiintoisena ohjaajana kesti toistaiseksi vuodesta 1975 aina vuoteen 1998, sen jälkeiset elokuvat ei yksinkertaisesti toimi erityisen hyvin. Tietty omaleimainen hulluus ja erikoisuus on läsnä, mutta äärettömän epämielenkiintoisena ja pintapuolisena kohelluksena. Tidelandissa on hyviäkin ideoita ja toteutus paikoitellen hienoa, mutta mitään kovin erityistä siitä ei jää mieleen. Ihan katsottava elokuva ja parempi kuin samana vuonna ilmestynyt Grimmin veljekset, mutta pettymys ilman muuta.
Elämä on ihanaa (1990) ***. Mike Leighin viimeisin elokuva Vuosi elämästä on tavallisten ihmisten arjen juhlaa ja kurjuutta brittilähiössä, joka perustuu mielenkiintoisiin henkilöhahmoihin ja erinomaisiin roolisuorituksiin. Hieman elokuvan katsomisen jälkeen on hauska vertailla ohjaajan elokuvaa kahdenkymmenen vuoden takaa. Tavallaan samantyyppinen aihio samoilla näyttelijöilläkin, mutta vähän rauhattomampi.
Maata meren alla.
Maata meren alla (2009) ***. Tämä suomalaisleffa olikin sitten ensimmäinen positiivinen yllätys kuukauden elokuvista. Se ei tarjoa mitään hulppeita ajatuksia tai juonikuvioita, mutta se on varsin mukavaa seurattavaa. Afrikkalaistaustainen suomalaistyttö muuttaa Saksaan ihmettelemään maailman ja ihmisten menoa, sekä etsimään työtä. Siinähän sitten ihmetellään, jotenkin sympaattinen elokuva.
Kohtaamisia (2009) ****. Ei niinkään sympaattinen, mutta vaikuttavasti ja taidolla rakennettu suomalainen episodielokuva erilaisista ihmiskohtaloista. Elokuva nappaa ensihetkistä asti mukaansa ja pitää otteensa loppuun saakka. Enemmän kai surua kuin iloa, mutta parempi kaavahan tuo on mieleenpainuvalle ja vaikuttavalle teokselle. Vaatinee omat asetelmansa ja mielentilansa toimiakseen, mutta katsominen on yhtä kaikki suositeltavaa.
Toolbox Murders (2004) ***. Perushyvää keskivertokauhua on tarjoiltu etenkin kolmoskanavalla kohtalaisesti lähiaikoina. Toolbox Murders on tosin digiboksin peruja ja varmaankin lähemmäs vuoden takainen nauhoitus (saan käyttää sanaa nauhoitus ja sillä selvä, oli ohjelma jollain kovalevyllä tai millä tahansa!). Toolbox murders on ehtaa okkultisminsekaista psykologista kauhua, joka tuo mieleen 1970-luvun hienoja teoksia, kuten Roman Polanskin Vuokralaisen (1976). Aina loppukohellukseen saakka kaikki on rakennettu hyvin ja elokuva on jopa jännittävä. Loppu ei täysin lunasta odotuksia, vaikka lopun alku viellä vakuuttaakin. Suositetava valinta kauhun ystäville.
Midnight Meat Train.
Keskiyön lihajuna (2008) ***. Samaa sarjaa edellisen kanssa. Ensinnäkin, kuinka monta parempaa elokuvan nimeä tulee äkkiseltään mieleen? Mainio esimerkki paradoksaalisesta genrestä, eli laadukkaasta kökkökauhusta. Epäloogisuuksia viljelevä yhden idean elokuva jaksaa viihdyttää varsin graafisella lihoiksi pistämisellä ja kliseiden yliannostuksella, eikä edes tökerö loppu jaksa vihastuttaa tässä kontekstissa.
Rahalla saa (2010) **. Jens Lapiduksen menestyskirjoihin perustuva rikolliskuvaus Ruotsista on lähes Gomorran veroinen pettymys. Vaikka elokuvaa katsoo edellämainittua sujuvammin, ei ole tästäkään juuri hyvää sanottavaa. Muutama onnistunut kohtaus ja liuta tyylikkäitä jäpiköitä. Tarkoitus oli katsoa tämän ja Gomorran lisäksi samaan syssyyn myös Profeetta, mutta se jäi jostain syystä myöhemmäksi. Jos sekin osoittautuu pettymykseksi, en enää usko nykyaikaiseen rikoselokuvaan. En tosin pysty uskomaan, että se pettäsi.
The Social Network (2010) ****. Facebook elokuvalle en asettanut mitään erityisiä ennakkopaineita, luottoa löytyy toki David Fincherille, mutta Seitsemän ja Fight Clubin veroista elokuvaa en uskonutkaan näkeväni. Kovanluokan ohjaaja ja Trent Reznorin osallisuus soundtrackiin eivät ole huonoja lähtökohtia, mutta loppujen lopuksi pääpaino on Jesse Eisenbergin yksilösuorituksella naamakirjan perustajana Mark Zuckerbergina. Eisenberg on täydellinen valinta sanavalmiiksi pikkumulkeroksi, jonka ansiosta elokuva on ehkäpä myös viime vuoden hauskin elokuva, sen lisäksi että se on vuoden parhaita elokuvia kaikkiaan.
Rusalka (2007) on tituleerattu Venäjän Amélieksi, mutta vaikka elokuva onkin miellyttävästi ja kiintoisasti kuvattu, se jää esikuvastaan aika paljon jälkeen.
+ Jane Austin lukupiiri ** Rusalka *** Kalle mestarietsivä * Angel (1984) * Amityville Horror (1979) * Omen (2006) ** Mies ja alaston ase *** Kolmiapila *** Matkalla Chicagoon * Naiset ** Delfiinityttö ** Palveluksessanne, Miss Daisy ** Mami hoitaa ** Fail-Safe *** Varg Veum: Nainen jääkaapissa * Twilight Zone - The Movie * Vares - Huhtikuun tytöt **
