Tamara Drewe'ta mainostettiin The Queenin ohjaajan uutena teoksena. Ihmettelin trailerin nähtyäni miksei Stephen Frearsin yhteydessä mainittu High Fidelitya, haettiinko elokuvalle ehkä keskimäärin vanhempaa katsojakuntaa? Kuningatarelokuva on toki hieno elokuva, mutta High Fidelity herättäisi monien potentiaalisien katsojien kiinnostuksen, jota The Queen ei tee. Uskollisesta äänentoistosta kertova semiklassikko on tosin jenkkituotanto ja hieman erilainen kuin nämä kaksi muuta hyvinkin brittiläisiä tuotosta.
Englantilaismaisemat on elokuvassa kuvattu nätisti edukseen ja Ewedownin käpykyläläiset kirjoitettu mielenkiintoisiksi hahmoiksi omissa roolikarsinoissaan. Ewedownissa kaikki tuntevat toisensa ja tarinan keskuksena toimii kirjailijatalo, jossa eriasteiset kirjailijat naputtavat tekstiä ja pitävät illanistujaisia. Kun nassikkana kolhonokkainen Tamara palaa suuresta maailmasta takaisin mannuille tiukoissa pöksyissään ja kohennellun klyyvarinsa kera, yhteisössä alkaa heilahdella pitkästä aikaa.
Vahvaa ja miellyttävää elokuvassa on kuvaus ja kuvattu ympäristö. Hiljattain itse Lontoosta palanneena voin kyllä kertoa, että olisi ollut mukava nähdä enemmänkin juuri tällaista Englantia. Silloin tällöin elokuvat onnistuvat kaappaamaan paljonkin siitä miljööstä ja tunnelmasta, tämä on yksi niistä. Yksi suosikkikehikoitani kuvalle on hylätty bussipysäkki nousevalla kadulla, jossa paikalliset teinit tappavat aikaansa juorulehtiä jäystäen ja röökiä poltellen. Viimeistään tiiliseinä ja puhelinkoppi tekevät siitä niin mukavan englantilaisen, että sitä on ilo katsella.
Eipä pelkkä kuva olisi pitemmän päälle elokuvasta hyvää tehnyt, mutta näyttelijätkin ovat niin saumattomasti osa sitä maailmaa. Henkilöhahmot ovat kohtalaisen mielenkiintoisia ja hahmojen väliset ristiriidat ja hiljalleen äityvä draama alkaa herättelemään kovia odotuksia loppua kohden. Lähes kaksituntisena elokuvasta löytyy hieman tyhjäkäyntiä ja innostus kerkeää rakoilla pari kertaa, mutta missään vaiheessa se ei pääse lässähtämään.
Nimiroolin Gemma Arterton on melko tuore näyttelijänalku, mutta kasvot palautuu mieleen Prince of Persiasta, jossa tämä esitti naispääosan. Gyllenhaalin vastaparina seikkaileminen ei juuri persoonallisuutta avannut ja tämä rooli taitaa olla ensimmäinen kunnon mahdollisuus läpilyöntiin. Arterton on ihan nätti ja osaa näytellä riittävän hyvin roolin täyttimeksi, mutta jää auttamatta monen muun jalkoihin uskottavuudessa ja kiinnostavuudessa.
Tuppukylässä tylsistyvää viisitoistakesäistä Jody-tyttöä esittävä lapsenkasvoinen Jessica Barden täyttää roolinsa innolla ja tunteella. Roger Allam on uskottomana aviomiehenä ja ihailtuna kirjailijana onnistuneen tympeä ja hakoteillä. Dominic Cooper on melko täydellinen valinta stereotyyppisen ärsyttävää rokkarinkusipäätä esittäväksi kiiltokuvapojuksi. Bronagh Gallagher huvittaa räikeänä lesborikosta rustaavana nettikirjailijana. Maininnan ansaitsee myös Tamsim Greig kotivaimona ja Bill Camp inspiraatiota etsivänä nyhvönä.
Kohderyhmä jäi edelleen hieman arvoitukseksi. Promokuvat Tamarasta farkkushortseissa herättää ehkä enemmän nuorison mielenkiinnon, rokkipojun läsnäolosta puhumattakaan, mutta esimerkiksi tuo varsin tyylikäs viininmaistelukuva tuo suoria assosiaatioita vaikkapa elokuviin Sideways tai Vuosi elämästä. Molemmat varsin hyviä elokuvia, kuten tämäkin. Eikä vallan kaukaa hae, jos oletan kyseisistä elokuvista pitäneiden pitävän Tamarastakin. Kuitenkin, toiseen suuntaan asia ei ole niin yksioikoista.
Tamara on siis tarpeeksi vauhdikas nuorison makuun, mutta riittävän elämänmakuinen varttuneemmille. Tietenkin makuasiat ovat ikään katsomatta yksilökohtaisia, mutta sikäli kun suurta yleisöä verrattaessa kärjistyksissä on aina perää, voi suuntaa antavasti sanoa tämän olevan malliesimerkki elokuvasta, jossa on vahvasti sekä nuorisoa että iäkkäitä kosiskelevia elementtejä. Suositella voi siis kaikille.
Elokuva perustuu Posy Simmondsin samannimiseen sarjakuvaromaaniin, joka elokuvan näkemisen jälkeen olisi ihan mielenkiintoista lukaista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti