À moi seule (2012)

 Frédéric Videau: À moi seule (2012)

Tätä kirjoittaessani viereisessä huoneessa alkoi varoituksistani huolimatta Ulli Lommelin anti-klassikon, Tyttö kellarissa, katsominen (lue kärsiminen). Elokuva jota ei yksinkertaisesti kykene kukaan tuskitta katsomaan, ala-arvoista elokuvaa jokaisella osa-alueella. Soveltaen Natascha Kampuschin tapausta, elokuva ei edes jaa kovinkaan paljoa yhtymäkohtia sen kanssa. Tyttö itse käsitteli tapahtumia kirjassaan 3096 päivää, joka sen sijaan oli hyvinkin mielenkiintoisesti kirjoitettua luettavaa.

Ranskalainen À moi seule ei kerro perustuvansa tositapahtumiin, mutta muistuttaa Kampuschin kokemuksista enemmän kuin em. elokuva. Jos elokuva olisi rehellisesti tositapahtumiin perustuva sen olemassaolo olisi jotenkin perustellumpaa. Löysin sille tällaisenaan välillä hyvin vähän varsinaista tarvetta. Aiheensa puolesta se ei tietenkään ole mukavaa katsottavaa, mutta siihen nähden se päästää ehkä kuitenkin jopa hieman helpolla. Se ei syvenny käsittelemään sieppaajan sielunmaisemaa sen enempää kuin syitä teolle. Se ei myöskään tutkaile siepatun henkistä helvettiä tai tapahtumien prosessointia kuin tietyllä tasolla.

À moi seule, eli suom. Kotiinpaluu alkaa kun sieppaaja päästää kahdeksaksi vuodeksi maakellariin vangitun nuoren tytön eräänä päivänä vapaaksi. Vapauduttuaan tyttö on tietenkin median, virkavallan, perheen, nykymaailman ja menneisyyden puristuksissa. Kun on joutunut elämään suurimman osan elämästään kaappaajan armoilla, on joutunut hyväksymään asian ja sulautumaan olosuhteisiin. Sen takia suhtautuminen itse hirviöön on ristiriitainen, eikä lainkaan niin yksipuolinen kuin muulla maailmalla. Pakotettuna rutiineihin ja rajoituksiin ei ole helppoa myöskään omaksua lapsuuden kotiaan uudestaan, edes perhettä. Asiaa ei helpota myöskään erinäiset tahot, jotka pallottelevat hämillään olevaa ihmisrauniota mielisairaalan ja tuntemattomaksi muovautuneen perheen välillä.

Vaikka elokuvalta uupuu se tietty pohjaava tarkoitusperä, ei kerronnan laadusta voi moneltakaan kantilta valittaa. Muutamissa voimallisissa kohtauksissa onnistutaan lujaakin. Muutamia tunteisiin vetoavia hetkiä koetaan. Elokuvassa mukaillaan hieman Alfred Hitchcockin välimallinklassikkoa Köysi: sieppaaja kestitsee vierasta salaisuus ns. lankkujen alla. Kohtaus joka virittää jännitettä ja kuvaa ihmisen ja maailman arvaamattomuutta. Et voi koskaan tietää. Kenellä tahansa saattaa olla luurankoja kaapissa.

Nykyelokuvissa tulee liian usein petyttyä tiettyihin osa-alueisiin. Yksi näistä on hyvin harmillisesti musiikki. Yllättäen juuri tämän elokuvan musiikki teki suuren vaikutuksen. Pääteema ja sen variaatiot, sekä muutama muu sävellysnumero aiheuttivat kylmiä väreitä teatterin penkillä istuessa. Florent Marchetin säveltämä soundtrack on helposti vuoden vaikuttavimpia soundtrackeja tähän mennessä ja se tulee varmasti hankittua vielä itsellekin jossain muodossa. Ei häviä tämän hetken elektronisen unipoppailun suurillekaan nimille. Kannattaa tsekata.