Café de Flore (2011)

Jean-Marc Vallée: Café de Flore (2011)

Kävin katsomassa Jean-Marc Valléen uuden elokuvan, Café de Floren, syksyn ensimmäisten salkkarien pyöriessä televisiosta. Voin sanoa että se oli vaihtoehtona oikein hyvä ratkaisu. Yllättävän rohkeaa Finnkinolta ottaa tämänkaltainen elokuva edes ohjelmistoon täällä. Siitä pisteet alati pettymyksiä jakelevalle teatteriketjulle.

Café de Flore on epälineaarinen, kolmessa aikakaudessa, kahdessa tarinassa ja monella muulla tasolla etenevä tarina ihmisten välisestä rakkaudesta ja rakkaudesta musiikkiin. Kuten Valléen erinomainen aikakausikuvaus C.R.A.Z.Y., myös tämä uutuus on nimetty kappaleen mukaan, ei kahvilan.

Tapahtumapaikkoinaan nykyhetken Montreal ja 1960-luvun Pariisi. Montrealissa kahden lapsen isällä on ongelmia selvittää suhdettaan kahden naisen välillä. Pariisissa yksihuoltaja yrittää selvitä arjesta ja antaa down-lapselleen mahdollisimman normaalin elämän.

Café de Floren kymmenet ja sadat eri versiot sitovat elokuvaa yhteen ja kuvastavat elokuvan miespuoleisen päähenkilön (liekö Valléen alter ego) pakkomiellettä musiikkiin. Mies on DJ, musiikki pyörii lautasella kontrolloidusti, päinvastoin kuin henkilökohtainen elämä. Hänen on mahdotonta käsitellä rakkauttaan kahteen eri naiseen järjellä. Kysymys kuuluukin miksi?

Vallée suhtautuu pakkomielteisesti musiikkiin. Se on hyperaktiivisen leikkauksen ohella elokuvan päällekäyvimpiä piirteitä. Nämä kaksi elementtiä luovat etenkin elokuvan alusta hieman levottoman, se koostuu lukuisista erillisistä pienistä pätkistä, jotka ovat kaikki päättyvinään pienimuotoisiin kliimakseihin. Pink Floydin musiikkia hyödynnetään lähinnä ääniefekteinä. Nimenomaisella bändillä ei ole juonellista sidosta tarinaan, ohjaaja vain taitaa olla hulluna yhtyeen musiikkiin.

Sigur Rósin kappaleen Svefn-g-englar käyttö on onnistunut erinomaisesti. Jotenkin tragikoominen, silti lämmin pitkähkö kohtaus, jossa käsitellään yksittäisen kappaleen yhteyttä johonkin muistoon. Kerrankin kohtaukselle maltetaan antaa aikaa.

Elokuvan tarina ja kerrontamuoto ovat upeita, leikkaus vähän liian hätäistä. Mitään aivan uutta ei varsinaisesti nähdä, mutta erittäin miellyttävää vaihtelua elokuva on normiohjelmistoon. Toisinaan tulee mieleen sellaisia teoksia kuten yksi kaikkien aikojen suosikeistani, Veronikan kaksoiselämää ja lähivuosien yksi mielenkiintoisimmista trippailuelokuvista, Enter the Void.

Koska Café de Flore kärsii välillä kärsimättömästä leikkauksestaan, se jää hieman vajaaksi erittäin hyvästä. Moni kohtaus olisi vaatinut enemmän aikaa ja täten elokuvan hyvin alustettuun ja perusteltuun unenomaiseen tunnelmaan ei pysty täysin uppoutumaan. Ehdottomasti katsomisen arvoinen elokuva on silti.