 |
| Esteban Sapir: La Antena (engl. The Aerial, 2007) |
Vuonna XX nimettömän kaupungin asukit menettävät äänensä. Ihmiset kommunikoivat Tohtori Caligarin Kabinetin kaltaisista mykkäelokuvista tutuilla, käytännöllisesti ilmaan tupsahtavilla tekstilaatoilla. Vain yhdellä tiedetään olevan ääni tallella, paikallisen televisiokanavan laulajalla, kasvottomalla, huputetulla "Äänellä" ja salaisesti tämän silmättömällä pojallaan. Televisioyhtiön pomo Mr. TV on hyvin kiinnostunut "Äänestä" ja naapurin Ana tämän pojastaan Tomásista.
La Antena on tieteisfantasian asuun verhottu maddinilainen draama ja kannanotto elämäämme big brother-yhteiskunnassa, television valtaan ja aivopesuun. Toistetut ja kerrostetut hypnotisoivat elementit spiraaleineen ja päälaelleen asioita asettelevat kuutoset turned ysit ja vice versa, saavat paikoitellen jopa huvittavia piirteitä. Eniten elokuva on velkaa surrealistisille, kokeellisille ja ekspressionistisille elokuville, mutta viitteitä koko mykän ajan kirjoon löytyy aina Mélièsin kuu-ukosta lähtien. Osa viitteistä on suoria kuvallisia lainoja, kuten edellä mainittu, sekä kopio Metropolisissa nähdystä robotin henkiinherätyksestä. On myös tyyliseikkoja, kuten jo mainitut puhelaattojen tai tässä tapauksessa silkan tekstin asettelu Tohtori Caligarin Kabinetin hengessä. Tosin La Antena muovaa ideaa aika paljon pidemmälle.
Elokuva on melkoista artsy fartsya, mustavalkoinen argentiinalainen mykkis, jonka visuaalinen kikkailu, metaforat, symbolismi ja symbolien viljely on tauotonta. Tehokeinojen ehtymättömältä tuntunut varasto on imetty lähes kuiviin päällekkäis- ja siluettikuvilla, joiden seasta paistaa milloin stop-motionia, milloin paperimassamiljöö. Aluksi tuntuu, että vähempikin riittäisi, mutta imuun päästyä elokuva pitää otteessaan kauneudellaan ja mielikuvituksellaan. Onhan meillä siinä silmättömän pojan ja kasvottoman naisen lisäksi yksi pakollinen hännäkäs katupoliisikin.
Elokuvassa on kyse aisteista. Kuulo ja näkö arvatenkin ensisijaisena prioriteettina, puolimykästä, kuitenkin audiovisuaalisesta elokuvasta kun on kyse. Kasvojen figuuri aistialueiden kohdalta toistuu lavastuksessa jokseenkin dalimaisen hyökkäävällä selkeydellä, eli jopa naivin peittelemättömästi, eikä pyrikään olemaan muuta kuin alleviivaus täyteen ahdetun viitteiden hyllystön lomassa. Tämä hengähdystaukoja kaihtava tyyli karsii varmasti tyytyväistä yleisöä yhtä hyvin kuin animesarja epilepsiakesteillä.
La Antenaa on varmasti helpompi vihata kuin rakastaa. Se on helppo leimata amatöörimäiseksi ja tekotaiteelliseksi roskaksi, onhan sillä sille kaikki edellytykset. Se on verrattavissa mykän ajan epäkaupalliseen elokuvantekoon mainstreamiin nähden. Se on moderni mallinnos epäkaupallisesta mykkäelokuvasta, siinä missä The Artist on mainstreamista. La Antenalla on tuskin mitään uutta annettavaa elokuvataiteelle, mutta ei ole The Artistillakaan ja elokuva sai sentään Oscarin lähinnä muotonsa ansiosta, puhumattakaan ihmisten, mukaanlukien itseni haltioituneen vastaanoton. Siihen nähden myös La Antena ansaitsee paikkansa edes jollain listalla ja ojennan vastaanottavan käteni täten omalleni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti