2000-luvun parhaat elokuvat: Мамай (2003)

Oles Sanin: Мамай (Mamay, 2003)

Idän ja lännen rajamailla, skenaariossa, joka sijoittuu satojen vuosien taa, kultaisessa kehdossa uinuu lapsi. Taianomainen laulu kantaa läpi maan, mutta kehtoa etsivä toisensa jälkeen kuolee sairauteen tai menettää järkensä. Kehdon voi löytää vain sielultaan puhdas. Jos se joutuu vieraisiin käsiin, kansakunta menettää voimansa ja pyyhkiytyy olemattomiin. Tarun mukaan kehto on heidän äitinsä, sivistyksensä ja kulttuurinsa. Kolme veljestä pakenee orjuudesta, kolmen tataarin jahtaamana läpi erämaan. Nuorin veli jää muista jälkeen heidän löydettyä vain kaksi pakohevosta. Nuorimmainen löytää aavikon syövereistä tataarikaunottaren, johon rakastuu, uhmaten rotujen välistä vihanpitoa.

Mamay on kokoelma ukrainalaisia kansantarinoita ja taruja, sekä Krimin tataarien legendoja. Keskushenkilö Cossack Mamay on tärkein osa ukrainalaista tarumustoa ja taidetta. Kuvattu yleensä kobzan ja hevosen kanssa. Kobza, luuttua muistuttava soitin kuvastaa ukrainalaisen sielua, hevonen vapautta. Ukraina on nykypäivänä uskon, kulttuurin ja perimän osalta hieman jakautunut, mutta ylpeitä he ovat juuristaan, rodustaan ja kansanperinteestään. Tarinat eivät avaudu kovinkaan helposti ulkomaalaisille ja tarinoita tuntemattomille.

Kuten ovat ihmiskunnat kehittyneet verrattain samalla tavalla eri puolilla maailmaa, keksineet työkalut, aseet, metsästyksen, kielen jne. jotka toiminnoiltaan muistuttavat toisiaan, mutta ovat kulttuurillisia variaatioita, muistuttavat myös kansantarut rungollisesti eri maiden vastaavia. Azovin kolmen veljeksen tarina on pakotarina, mutta keskittyy käsittelemään uskollisuutta ja veriveljeyttä. Hyvin yleinen teema monien kulttuurien tarustoissa. Tuhoontuomittu ja kielletty rotujen välinen rakkaustarina vasta klassinen aihepiiri onkin.

Ukrainalaiset duumat, kuten Azovin kolmen veljeksen tarina, ovat perinteisesti kobzan säestyksellä kerrottuja runoeepoksia, sankaritarinoita, jotka kertovat taisteluista turkkilaisia ja tataareja vastaan. Pääsääntöisesti kasakat pakenevat niissä turkkilaisia, kokevat sankarikuoleman tai vapauttavat veljiään orjuudesta. Vahvasti omaan kulttuuriin sidonnaisia siis, mutta sinänsä suomalainen kansantarusto ja taide kaikessa melankolisuudessaan muistuttaa paljon ukrainalaisten vastaavia.

Elokuva on hyvin luonnonläheinen, kaikki on kuvattu ulkona, juurien ja maaperän äärellä. Tulen loimutessa alati taustalla. Rätistessä. Eläinten äännellessä. Kohtauksia viedään hidastuksin, äänin, puheenparsin, suurimmalta osalta täysin dialogitta. Toteutukseltaan elokuva muistuttaa ennemminkin leirinuotion äärellä kerrottua tarinaa, jonka visualisoi mielessään samalla, kun kylänmies sitä kertoo. Tarinat ovat säilyneet sillä tavoin alunperinkin ja traditiosta pidetään kiinni.

Mamayn kuvat ovat aistikkaita, jokainen otos on otettu sydämellä ja tarkoituksella. Peruselementit, maa, ilma, tuli ja vesi ovat vahvasti läsnä. Tärkeimmät käänteet, merkittävimmät tapahtumat jäävät näyttämättä, täten katsojan on keskityttävä katsomaan niitä kuvia, joita ei näytetä. Kuunneltava niitä lauseita, joita ei sanota.

Minimaalisesta budjetistaan huolimatta, kaikki näyttää ja kuulostaa vaikuttavammalta, kuin osa tuhatkertaisella rahamäärällä kuvatuista. Samana vuonna ilmestyi elokuva Taru sormusten herrasta: Kuninkaan paluu, joka keräsi elokuvahistorian suurimman Oscar-saaliin. Kaksi täysin päinvastaista lähestymistapaa tarujen kuvastamiseen, kaksi täysin erilaista mestariteosta.

Kaikki elokuvassa on toteutettu täysin luonnollisesti ja puhtaana. Ei yhden yhtä koneellista korjausta, trikkiä tai digitalisoitua efektiä. Muovin ja bittien sijasta kuvat, äänet ja musiikki ovat lämpöä ja ikiaikaista mystiikkaa. Ääni ja musiikki ovatkin hyvin merkittävässä asemassa, se on kaunista, piinaavaa ja vie tarinaa tunnelmallisesti eteenpäin. Antaa kobzan soida ja viiksien viuhua.