2000-luvun parhaat elokuvat: The Pianist (2002)

Roman Polanski: The Pianist (suom. Pianisti, 2002)

Władysław Szpilman soittaa pianoa varsovalaisella radiokanavalla. Rakennusta aletaan pommittaa - sota on alkanut. Pianisti ei meinaa jättää musiikkiaan, hän on epäuskoinen. Pian natsivallan noustessa valtaan, juutalaisia aletaan sullomaan yhä ahtaammalle ja ahtaammalle, ihmisarvo riistetään ja väistämätön kohtalo häämöttää.

Roman Polanski filmasi Szpilmanin muistelmat vain reilu vuosi tämän kuoleman jälkeen. Vaikka elokuva perustuukin kotimaassaan suositun pianistin tarinaan, on hyvin ilmeistä, että näemme elokuvassa vahvasti Polanskin itsensä. Kummatkin menettivät keskitysleirillä vanhempansa ja kokivat Krakovan ghetton kauheudet. Muistelmat ja toisen nimissä tarinan kertominen antaa syyn kuvata tapahtumia. Se antaa myös mahdollisuuden tutkia ja käsitellä tapahtunutta, sekä kuvata se jollain tapaa ulkopuolisena.

Polanski on aina kuvannut kauhua, ei hirviöitä tai kummituksia, korkeintaan ihmishirviöitä ja mielen kummituksia. Ihminen on lähes poikkeuksetta ollut ohjaajan elokuvien pahuus ja kauhu. Joko itse itselleen, mielensä ja pelkojensa armoilla tai toisen ihmisen, rosvojen, raiskaajien ja ties minkä kätyrien. On selvää, että historialla on osuutensa asiaan, elokuvien teemoihin ja ihmisen pahuuteen. Pianistin voi katsoa syynä, Polanskin tuotannon seurauksena.

Keskitysleirin varjo näkyy Polanskin elokuvien suljettuina tiloina, päähenkilön avuttomuutena, ahdistuneisuutena, vainoharhoina, pelkona ja inhona. Ohjaaja on antanut kaikkensa hyvin rehellisesti, liiankin, sillä elokuvia tutkittiin myöhemmin ja käytettiin käytännössä häntä vastaan oikeudessa. Polanskin elokuvat antavat hyvin paljon tutkittavaa ja käsiteltävää psykologisella tasolla, mutta eiköhän elokuva tulisi aina jättää omien analyysien ja tulkintojen tasolle. Mitä ajattelee, ei ole mitä tekee. Syyllinenhän Polanski silti oli, rikoksensa tunnustanut ja rikoksistaan tuomittu.

Polanski tuomittiin alaikäisen seksuaalisesta hyväksikäytöstä Yhdysvalloissa asuessaan. Hän pakeni maasta, asui vapaudessa vuoteen 2009 asti, jolloin hänet napattiin Sveitsissä. Polanskia ei kuitenkaan luovutettu takaisin lusimaan, hän vapautui jatkamaan elokuviensa tekoa.

Sattuneesta syystä Polanski ei siis päässyt lunastamaan Pianistin tuomaa Oscar-palkintoa parhaasta ohjauksesta itse. Sen hän kuitenkin sai, useiden muiden palkintojen ohella. Pianisti on Polanskin elokuvista historiallisesti ja kultturellisesti tärkein teos. Elokuva kertoo viime vuosisadan merkittävimmistä tapahtumista ja muutoksesta sisäpiiriläisenä, kaiken sen itse kokeneena. Voi olla varma elokuvaa katsoessa, että tapahtumat kuvaavat todellisia tapahtumia, juuri niin kuin ne on tapahtunut, juuri niin kuin ne on koettu. Sen toteuttaminen ei olisikaan enää liian kauaa ollut mahdollista.

 

Olisihan se ollut outoa, jos juuri tästä ei olisi tullut sitä Polanskin uran suurta elokuvaa. Ohjaajan tyylistä se kertoo tavallaan kaiken ja tavallaan ei mitään. Elokuvan ajaksi vakavoidutaan, poissa on se kiehtova kierous, musta huumori ja surrealistiset hahmot, jotka ovat tehneet Polanskin klassikoista niin ikimuistoisia. Läsnä on kaikki mitä löytyy niiden takaa. Menetyksen tunne on käsinkosketeltavaa. Vaikuttavan elokuvan kruunaa ehdottomasti Adrien Brody, joka on täydellinen Szpilman ja tekee yhden vuosikymmenen parhaista roolisuorituksista.

Pianistin jälkeen Polanski jatkoi oikeutetusti huomattavasti kevyemmällä Oliver Twistilla. Vaikka ohjaajalla onkin oma tunnistettava tyylinsä ja toistuvat teemansa, hänen tuotantonsa on todella rikas ja monipuolinen. Viimeisin elokuva, Carnage, oli jälleen yksi esimerkki tästä. Polanskin uralta ei löydä vastaavaa ja silti tekijän tunnistaa selvästi koko ajan.