2000-luvun parhaat elokuvat: INLAND EMPIRE (2006)

David Lynch: INLAND EMPIRE (2006)

Puolassa tehtiin muinoin elokuvaa, jonka kuvaaminen päättyi tragediaan. Tämä selviää näyttelijättärelle, joka saa pääroolin kyseisen elokuvan uudelleenfilmatisoinnissa. Pian neidin oma elämä alkaa muistuttaa kuvattavaa elokuvaa, enemmän ja enemmän. Alkaa surrealistinen matka, moniulotteinen painajainen, jossa nainen on itse pääosassa.

David Lynchin kaikkien aikojen outo-outouden-vuoksi elokuva. Elokuvan runko on selkeämpi, se on elokuva elokuvanteosta, Lynchin oma Sunset Blvd tai 8½. Mystiikan ja kryptisyyden tasoja on monia. Elokuvassa on huomattava määrä pieniä vihjeitä, vitsejä, sanaleikkejä ja viittauksia, osalla tekee jotain suhteessa toiseen asiaan, osalla ei välttämättä tee mitään. Aika ja paikka ovat häilyviä käsitteitä. Jos jo aiemmat Lynchin elokuvat elävät himmeissä lääneissä, paikan sijasta mielentiloissa, tällä kertaa ajan ja paikan olemus on vedetty vielä mielenkiintoisimmille tasoille.

Outous. Se on niin kokonaisvaltaista ja itsetarkoituksellista, että sen hyväksyy pian kerronnan muodoksi. Loppujen lopuksi ainoa kohta, jossa varsinainen outouden tavoittelu enää pistää silmille, on erään hemmon rillit. Ne ovat hyvin vinossa.

Elokuvassa leikataan välillä kaninpäisten ihmisten sitcomiin, jossa valmiiksi nauretut äänet hörähtävät aina kun ei pitäisi nauraa. Rabbits! oli Lynchin nettiprojekti ennen tämän elokuvan tekoa ja vasta jälkikäteen liitetty mukaan. Sillä ei ole ehkä merkitystä, ehkä on, ainakin se sopii sekaan kuin tötterö naamaan.

INLAND EMPIRE on selkeästi ohjaajan henkilökohtaisin teos sitten debyyttiohjauksen (tarvitseeko vielä mainita - oman suosikkielokuvani) Eraserheadin, joka vietti tämän elokuvan suomijulkaisun aikoihin jo nelikymppisiään. Lynch maalaili ensimmäisen elokuvansa äänimaisemat synkäksi ja painostavaksi industrial ambientiksi, jonka jälkeen hänellä on ollut pitkä ja antoisa työsuhde säveltäjä, Angelo Badalamentin kanssa. INLAND EMPIRE:ssa Lynch palaa juurilleen ja työstää samanlaisia tunnelmia läpi elokuvan, jonka lisäksi käyttää värikkäästi ja mielenkiintoisesti klassista, pop- ja jazz-musiikkia.

En ihmettele yhtään miksi monet vihaavat, toiset vain kohauttavat olkiaan David Lynchin tyylille kertoa tarina. Elokuva ei vaadi katsojaa tajuamaan, mitä tämä tuolla tai tämä tässä tarkoittaa, se pyrkii itseasiassa juuri päinvastaiseen. Se luo mielikuvia ja tunnelmia, laajalti haaroittuvasta rungosta on pidettävä vain kiinni ja nautittava matkasta. Juuri se tekee elokuvasta niin hienon, kokonaisuus kootaan palikoista jotka on haalittu muista laatikoista kuin pitäisi, mutta lopputuloksen tunnistaa, vaikkei se näyttäisi samalta kuin kansi antaa ymmärtää.

Onko elokuva sitten mysteeri? Se on sitäkin, mutta eniten se on elokuvakokemus. Tunnelma on kokoajan säädettynä vaikuttavaksi ja elokuvalla on tarjota jopa kauhunhetkiä, sekä yksi pirun pelottava kohtaus. Laura Dern tekee kaikkiaan hienon suorituksen ja venyy pidemmälle kuin olisi uskonut. Kuvaus on etenkin olosuhteisiin nähden vaikuttavaa. Rahoitusongelmista kun kärsii, Lynch kuvasi koko elokuvan digikameralla ja julisti sen tulevaisuudekseen. Heikompi kuvan jälki näkyy etenkin lähikuvissa, mutta omalla tavalla sekin luo vain lisää kiehtovuutta.

Yksi hienoista ulkoelokuvallisista hetkistä, katsoessani tätä elokuvateatterissa, oli kun lähellä istuva mies tuli takaisin vessasta ja kysyi kaveriltaan "mitä sillä aikaa oli tapahtunut?" Kaveri ei kertonut, enkä ihmettele miksi!

Kyllä, elokuvan nimi tulee kirjoittaa isoilla kirjaimilla.