 |
| James Marsh: Man on Wire (2008) |
Philippe Petitin käveltyä nuoralla World Trade Centerin tornien välissä vuonna 1974, ihmiset kaduilla pysähtyivät katsomaan esitystä, jota myöhemmin kutsuttiin vuosisadan taiteelliseksi rikokseksi. Sikäli kun tempaus uhmasi kuoleman lisäksi lakia, Petit joutui suunnittelemaan iskun tarkoin, aivan kuten raskaan sarjan konnat ikään.
Tämä dokumentti tahdosta ja uhkarohkeudesta on täysiverinen rikoskeikkakuvaus ja jännitystrilleri, aivan kuten se itseään mainosti. Näin sen aikoinaan televisiosta jonain arki-iltana, sohvan perukoilta, en niin kovin kiinnostuneena nuoralla kävelystä. Pikku hiljaa dokkarista paljastui vuosikymmenen yllättäjä, oikeasti kutkuttavan jännä ja aidosti palkitseva. Tyyliltään poikkeuksellinen ja edelleen melko uniikki dokumenttielokuvan maailmassa.
Valinnoissani on ollut jo komediallinen viihdedokumentti ja yhteiskuntaa kritisoiva dokumentti. Nyt on aika tämän viihteellisen, taiteellisen ja toivoa valavan jännitysdokkarin. Katsoessa kun Petit kävelee pitkin korkeuksia, on todella pidäteltävä hengitystä. Hänen suunnitellessa suurta keikkaansa, on vaikea pyyhkiä tyytyväistä virnettä naamaltaan. Kuunnellessa haastatteluja, on vaikea uskoa niitä todeksi. Välillä vain havahtuu siihen, että tapahtumat ovat totta, eikä pelkkää elokuvaa.
Pienen turvavälin päässä kaksoistornien iskusta, dokumentti ei mainitse sanallakaan tapahtunutta. Tulee toki mieleen stunttia katsellessa, että tuota väliäpä ei enää rikollisinkaan keinoin ylitetä. Sen mainitseminen sanoin olisi täysin turhaa ja se pilaisi koko teoksen kauneuden. Kaunis se nimittäin on. Erittäin.
Man on Wire on huikea esimerkki dokumenttielokuvasta, jossa toteutus määrää täysin sen, mitä mieltä siitä voi olla. Erittäin elokuvallinen, jännitys- ja rikosteemainen, osittain mustavalkoinen tahdon riemuvoitto. Lapsenomainen into suunnittella keikkaa, onnistumisen riemu, kaikki tapahtumat pitävät emotionaalisesti herkällä. Kannustava ja ennen kaikkea hyvän mielen pieni kertomus.
Nuorallakävelyn mieltää showksi. Äkkiseltään ajattelisi, että miehen on pakko esittää ja näyttää muille, olla muiden yläpuolella, suurempi, mahtavampi, parempi. Petitin tekoa ajaa kuitenkin kaikki muu kuin se. Tunne kun olet kaikkien yläpuolella, kävelet käytännössä ilmassa, taivaissa, sen on oltava itsessään jotain täysin sanoinkuvailematonta. Sama mitä muut ajattelevat. Joskin moisen unohtumattoman sirkusaktin tarjoaminen satunnaisille katsojille, täysin ilmaiseksi, on sinänsä varsin epäitsekästä.
Petitillä ei ollut mitään järkevää selitystä teolleen. Tietysti hän valloitti pienempiä kuiluja ympäri maailman ja nykin monumentit houkuttelivat pitkään. Ennemminkin tässä tapauksessa voisi kysyä, miksi hän ei olisi sitä tehnyt, jos kerran siihen kykeni? Dokumentti on kaikilla tasoillaan ikimuistoinenja palaan ajattelemaan sitä valehtelematta hyvinkin usein.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti