2000-luvun parhaat elokuvat: Hable con ella (2002)

Pedro Amódomar: Hable con ella (suom. Puhu hänelle, 2002)

Benigno ja Marco tutustuvat toisiinsa sairaalassa, jossa kumpikin pitää erityistä huolta vierekkäisten petien koomapotilaista. Marco, koska kyseessä on hänen naisystävänsä, matador, joka vaipui koomaan härän puskiessa tätä. Benigno, koska hän on kehittänyt itselleen pakkomielteen tuohon tanssijattareen, joka uinuu kestounta hänen klinikallaan.

Elokuvassa yhdistellään vastakohtia, epätodennäköisyyksiä ja mahdottomuuksia. Toisaalta vahvassa osassa on liikkeen taide, matadorit, tanssi ja elokuva, sekä elämän värikkyys, sisällöltään ja pinnoiltaan. Toisaalta vahvassa osassa on liikkeen olemattomuus, kontaktittomuus, elämän tyhjyys ja valkeat sairaalan pedit.

Pedro Almodóvarin elokuvat ovat pääosin kiihkeitä, hyvin espanjalaisia, värikkäitä, räikeitä, perverssejä, humoristisia, sekä elämäniloisia, että -suruisia. Musta huumori on tuhtia ja ilman leppoisan komediallista vivahdetta, nämä sysimustat tarinat olisivat lähinnä masentavia ja ällöttäviä. Mitä tulee tuohon räiskyvään ja ylitsevuotavan värikylläiseen Amodóvariin, sitä löytyy melko pitkälti niistä muista elokuvista. Puhu hänelle on kuin nimensä, intiimi ja henkilökohtainen, syrjäisen ihmisen pieni salaisuus. Intensiteetti ja ihmiskuvaus on vaikuttavaa, paikoitellen jopa liikuttavaa.

Suurimmasta osasta Almodóvarin tuotantoa pidän, tästä pidän valtavasti. Monet hänen elokuvistaan sulautuvat ohjaajan tyylilliseen massaan, josta on melko sama, minkä nimekkeen edes nappaa katsottavaksi. Saat yleensä odottaa henkilöiltä jotain enemmän tai vähemmän poikkeavaa, oli se sallittua tai laitonta. Transvestiitteja, homoja, lesboja, nymfomaniaa, hyväksikäyttöä, pissaleikkejä, huoria, raiskausta, murhia.

Aina viihdyttävää, aina näyttävää ja tehokasta. Ohjaaja yhdistää Hollywoodin kulta-ajan viihteellisen draaman eurooppalaiseen, sielukkaan villiin maailmaan, jossa kaikki on mahdollista. Tässä on tekijä joka heittää soppaansa surutta mitä vain ja saa siitä pirunmoisen pirskeet aikaiseksi. Kohtalaisella todennäköisyydellä kaupan päälle tulee vielä yksi kappale Penelope Cruzia. Tämän elokuvan kohdalla ei käy niin hyvä arpaonni.

 

Puhu hänelle on myös sekoitus vähän sitä ja tätä, ollen kuitenkin intiimein, vaikuttavin ja kokonaisuutena ehdottomasti hienoin suoritus ohjaajalta. Se ei missään vaiheessa lähde lapasesta tavalla, jolla monet muut, farssinomaiseen camp-teatteriin.

Elokuva kyllä kokeilee rajoja, siinä kuvataan elokuvan sisäistä elokuvaa, joka muodostuu Benignon sielunmaisemasta ja tunne-elämästä kun tämä käy katsomassa mustavalkoelokuvia, joista kertoo salaa rakastamalleen, hiljaiselle potilaalle. Kaikki tämä on kerrottu hyvin liikuttavalla tavalla. Vaikka loppua kohden olen joistakin tapahtumista hieman ristiriitaista mieltä, en uskoisi niiden toimivan muilla tavoin.