2000-luvun parhaat elokuvat: Bin-Jip (2004)

Kim Ki-Duk: Bin-Jip (suom. Rautakolmonen, 2004)

Nuori mies asustaa muiden asunnoissa näiden ollessa muualla, näiden tietämättä, tehden aikansa kuluksi näille palveluksia, korjaustöitä, pyykinpesua ja sen semmoista. Näppärästi kurrenttia olinpaikkaansa vaihdellen ja sisään aina seuraavaan kotiin itsensä tiirikoiden hänen elämänsä etenee tasaisesti, kunnes tämä valtaa vahingossa kämpän, joka ei olekaan tyhjillään. Hiljainen asukki ei kuitenkaan pistä pahakseen, päinvastoin, kiltin murtomiehen ja kotiin hyljätyn nukkevaimon sanaton yhteisymmärrys loksahtaa paikoilleen kuin valettu.

Yhteiskunnan ulkopuolelle jääneiden kahden hyvin erilaisen ihmiskohtalon kohtaaminen on selittämättömän kaunis. He ovat yhteiskunnan haamuja, näkymättömiä, hajuttomia, värittömiä, mutta ihmisiä siinä missä muutkin. Varjoissa kulkeva ninja ja posliinikoriste. Ohjaajan elokuvissa on paljon tavalla tai toisella vaiennettuja hahmoja, kyse on kulttuurikysymyksestä ja vaikka meidänkin kotimaisessa elokuvassa on tuo vaiennetun kaurismäkeläisen tyylin lohko, syyt tulevat varmasti eri suunnilta. Sananvapaus ja oikeudet eivät ole kaikkialla maailmaa itsestäänselvyys ja niihin suhtaudutaan mitä moninaisimmilla tavoin. Rautakolmonen on jotain mitä ei voisi odottaa Suomesta tai Hollywoodin koneistolta. Lähestymistapa ja kerronta ovat aivan omasta maailmastaan.

Jos usko nykyelokuvaan horjuu tai kuvittelee, ettei enää tehdä poikkeuksellisen hyviä tai vaikuttavia teoksia, kehottaisin ensimmäisenä tarkastelemaan muutaman, pinta-alaltaan hyvin pienen, rantaviivalla pääosin tai kokonaan ympäröidyn maan tarjontaa. Nuo maat ovat tietenkin Tanska, Japani ja Rautakolmosen kotimaa, Etelä-Korea. Tällä jälkimmäisellä on rantaviivan lisäksi kunnia omistaa viivaa myös Pohjoista Koreaa vasten, maata jonka elokuvahistoria on muun historian lisäksi melkoinen kuriositeetti, ei tosin hyvän laatunsa ansiosta. Ei siitä sen enempää.

Kim Ki-duk on varsin aktiivinen ohjaaja ja Suomessa on otettu etelä-korealaisen elokuvia onneksi varsin hyvin vastaan. Neljä viimeisintä elokuvaa ovat vielä julkaisematta meikäläisittäin, mutta luultavasti ne ennemmin tai myöhemmin jonkinlaisella julkaisulla huomioidaan. Breath (2007) ja Dream (2008) ovat täten näkemättä, joten paha sanoa ansaitsisivatko ne paikan vuosikymmenen parhaiden joukossa. Se jää nähtäväksi. Ohjaajan elokuvat ovat aina vaikuttaneet mielikuvituksellaan ja visuaalisella kauneudellaan, kokonaisvaltainen laatu ja vaikuttavuus ovat kuitenkin vain parantuneet ohjaajan kehityksen myötä, joten potentiaalia noilla kahdella voisi ollakin.

Juuri tällaisten elokuvien huomioiminen hitaasti kansainvälisellä levityksellä vaikuttaa vahvasti siihen, että vasta eletyn vuosikymmenen parhaisiin elokuviin voi tulla paljonkin muutoksia vuosi vuodelta. Poikkeuksellisen laadukasta aasialaista elokuvaa tehdään muutenkin koko ajan ja niiden näkeminen on hyvin sattumanvaraista jos ei sellaisten hankintaan ole erikoistunut. Kannattaa tutustua japanilaiseen ja etelä-korealaiseen elokuvaan vaikka noppaostoksin netin tilauspalveluista. Positiiviset yllätykset eivät nimittäin kovinkaan harvassa ole.