Niels Arden Oplev: Män som hatar kvinnor (suom. Miehet jotka vihaavat naisia, 2009) |
Yhteiskuntaa kritisoivaan lehteen kirjoittava tukholmalaistoimittaja saa herjaussyytteen, eikä koe kaupungin olevan enää paras paikka viettää aikaa. Hänet palkataan kirjoittamaan vaikutusvaltaisen suvun sukukronikka, etäällä pääkaupunkiseudulta. Todellisuudessa kyse on suvun 1960-luvulla kadonneesta tytöstä, mysteeri, jonka jutun tilaaja haluaa vihdoin selvittää. Jossain, kyberpunkninja ja mestarihakkeri Lisbeth Salander seurailee tilannetta ja lyöttäytyy kutsumatta toimittaja Mikael Blomkvistin avuksi.
Miehet jotka vihaavat naisia on ruotsalaisdekkari, joka ei ole voinut jäädä moneta huomaamatta, tavalla tai toisella. Rumba kirjailijan kuoleman, perinnön ja kirjasarjan neljännen osan kanssa on elokuvan veroinen ulkoelokuvallinen seikka. Ensimmäisen osan filmatisointi ja Noomi Rapacen suoritus Lisbeth Salanderina, paljon puhetta herättänyt ja unohtumaton sarjassaan. Rapacen ura, joka on sittemmin jatkunut suuressa maailmassa. David Fincherin törkeän viihdyttävä jenkkiversio, jolle on jo jatkoa luvassa. Millenium-trilogia on ilmiö, joka vetää turisteja kiertokävelyille Ruotsiin, joka kiehtoo ja puhuttaa.
Tämä kaikki asettaa uusille katsojille paljon ennakkoasetelmia. Stieg Larssonin dekkarit olivat itselleni hädin tuskin nimenä tuttuja, kun menin katsomaan elokuvan teatteriin sen ilmestyttyä. Ruotsalaisdekkarit olivat televisiosta tuttuja synkkyydestään ja laadustaan, mutta tätä elokuvaa katsoessa tiesi, että rima on nyt nostettu kerta heitolla. Elokuvaelämys oli vangitseva. Jatko-osat eivät yltäneet samaan, mutta tekivät kelpo trilogian.
Koin elokuvan olevan vaikuttava, koska jännite pysyi kokoajan kireällä, uuden asian tuleminen ja johtolankojen oivallus oli riittävän hyvin jaksoiteltua, henkilöhahmot erittäin vahvoja ja tarina oli kerrottu periskandinaaviseen synkkään makuun sopivasti, kaunistelematta ja turhaan inhoa säästelemättä. Lisbeth Salander on ilman muuta suurin kantava voima, upeasti avautuvien paljastusten ja juonikäänteiden lomassa. Henkilökemia Mikaelin kanssa on kiehtova ja siitä ei meinaa saada tarpeekseen. Elokuvaan on kuitenkin annosteltu juuri sopiva määrä kaikkea. Tietty nälkä säilyy, vaikka onkin jo kylläinen.
Kaikki elokuvan tunnelmasta sen viehättävyyteen kärsi televisiokierroksella, sekä jatkamisen, että mainostaukojen takia. Koko trilogia näytettiin pidennettyinä versioina, ajettuna aina kymmenen minuuttia kerrallaan mainostaukojen välissä, täten ei samaan hurmokseen päässyt käsiksi. Dynaamisuus katosi, oli lisätty materiaali täyttä asiaa tai ei.
Myös Fincherin ohjaama versio häviää lopulta alkuperäiselle, häiriötekijöidensä ja harhauttavien yksityiskohtien vuoksi. Pidin Rooney Maran esittämästä Lisbethistä kovasti, mutta muista henkilöhahmoista en välttämättä voi olla samaa mieltä. Eniten jenkkiversiossa häiritsi väkisin ripoteltu aksentti ja ruosinkieliset välisanat englanninkielen keskellä, sekä räikeät tuotemainokset. Niistä huolimatta sekin varsin katsomisen arvoinen ja onnistunut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti