 |
| Jean-Pierre Jeunet: Le Fabuleux Destin d'Amélie Poulain (suom. Amélie, 2001) |
Hieman yksinkertainen pariisilaistyttö, Amélie on etääntynyt keskiverto ihmisistä erinäisten väärinkäsitysten ja hössötyksen takia jo pienenä. Neuroottisen äitinsä kotiopetuksessa tästä sukeutuu yksityiskohtien ja nippelitiedon sävyttämässä haavemaailmassaan kuitenkin hyväntahtoinen oikeuden lähettiläs. Hän päättää ruveta välikädeksi ihmisten ja kohtalon välillä. Aikanaan tehtävä johtaa tämän aina vain lähemmäs oman kohtalonsa äärtä.
Hyvää äiteinpäivän iltaa vaan kaikille äideille. Päivän valinta onkin käänteisesti teemaan sopiva, sillä Amélie kuuluu oman äitini inhokkeihin. Liian epärealistinen ja siirappinen lie. Tiedän myös, ettei hän ole ainoa. Vaikka elokuva lukeutuukin suosituimpiin romanttisiin komedioihin, etenkin ulkomaan kielisistä, sille ei heru sympatioita kaikilta.
Itse koen elokuvan lapsenomaisen ja epärealistisen tarinankulun välttämättömänä. Se on peittelemätön sarjassaan ja vaikka kaikki ymmärtävät tiettyjen kohtien pursuavat ratkaisuiltaan sokeria ja hunajaa jokaikisestä raosta, se on täysin irrelevanttia sinänsä. Kaikki kulkee käsikädessä hyväntahtoisen tytön täydellisen, ihanan, hattaraisen haavemaailman kanssa.
Iso valloittava tekijä elokuvassa on tietenkin sen esteettinen maailma, vahvojen värien, vihreiden, punaisten ja kullanhohtoisten värien pehmeys ja hahmojen, sekä tapahtumien karrikoitu epätodellisuus. Visuaalisesta tyylistä tuli varsin tunnistettava ja tunnettukin, kaikki kunnia tässä tapauksessa kopsahti helposti vain elokuvan ohjaajalle, Jean-Pierre Jeunetille. Tyyli on ollut parivaljakon Jean-Pierre Jeunet ja Marc Caro tavaramerkki jo aiemmista elokuvista Delicatessen ja Kadonneitten lasten kaupunki ja kummatkin ovat noudattaneet uskollisesti kyseistä fantasiatyyliä erilläänkin.
Krzysztof Kieslowskin Veronikan kaksoiselämää on yksi ehdottomia suosikkielokuviani kautta aikojen. Pidän sitä jonkinlaisena Amélien sisarteoksena, fantasiafiltteröinnin ja haavemaailman tasolla voidaan puhua jopa samasta elokuvan tyylilajista, ainakin eräällä tasolla. Amélie on se iloinen ja hauska sisko, siinä missä Veronikan kaksoiselämää on sen syrjäytynyt ja surumielinen kaksonen.
Ranskassa alkoikin 1990-luvulla tietynlainen ihanan ja kauniin, mutta kiehtovan vinksahtaneen fantasiaelokuvan kausi. Veronikan kaksoiselämää, Viimeinen punahilkka, Kadotettujen lasten kaupunki jne. Amélieen se huipentui, loppunut ei sentään.
Améliesta tuli hyvin pian käsite ja elokuva, johon uudempia elokuvia verrataan. Audrey Tautou on ikävä kyllä leimautunut kyseiseen rooliin, mutta hahmona tuo herttainen mollosilmä on jokaisen kehun väärti.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti