 |
| Sofia Coppola: Lost in Translation (2003) |
Parhaat päivänsä nähnyt, enää silkassa tyhjiössä elävä amerikkalainen näyttelijä kuvaa viskimainoksia Tokiossa. Nuori amerikkalaisnainen matkustaa samaan suurkaupunkiin miehensä mukana, jonka kanssa jakaa epävakaan liittonsa. Tokioon hän saapuu vain tullakseen hyljätyksi hotellihuoneeseen. Kaksi tyhjän päällä olevaa ihmispoloa löytävät toisensa ihmisvilinän keskeltä ja hukuttautuvat kielellisen ja kulttuurillisen erilaisuuden mereen.
Jos on Francis Ford Coppolan tytär, on hieman erilaisessa asemassa kuin muut maailman wannabe-elokuvaajat. Kummisetä-elokuvien ja Sofian isä pisti aikoinaan oman tyttären näyttelemään mafiatrilogiansa päätösosaan. Lokaa kaadettiin niskaan roppa- ja sankotolkulla. Tämä tyttö ei osannut näytellä. Toisaalta, myös isäukko oli menettänyt tatsinsa ohjata elokuvia. Sofia nappasi siis manttelin ja hänestä tuli sittemmin huomattavasti mielenkiintoisempi ohjaajana.
Sofian elokuvia leimaa tietty unenomainen staattisuus ja haihattelu. Virgin Suicides oli traagisen kaunis debyytti, fantasiafiltteröityä teinityttöjen päiväuneksintaa, epätoivoa ja äkkipikaisuutta. Kuvallinen leijunta yhdistyi Airin yhtä unenomaiseen soundtrackiin, joka on vielä tänä päivänä yksi ranskalaisduon parhaista albumeista.
Mieleenpainuvaa esikoisohjausta seurasi muutamaa vuotta myöhemmin täysosuma. Elokuvan ensikuvissa nähdään sivuttain makuulla olevan Scarlett Johanssonin figuuri. Elokuvatähdet eivät ole enää samanlaisia kuin Hollywoodin kulta-aikana, mutta Scarlettista maalattu avauskuva on silkkaa Bardotia. Näyttelijättäressä yhdistyy entisaikojen glamour, suloisuus ja lahjakkuus. Lost in Translationissa hän on melko naturel ja täten ainakin omasta mielestäni kauneimmillaan.
Koko elokuvan estetiikka on mallinnettu 1940-50 -luvun amerikkalaisista melodraamoista. Jos pariskunnan hyljätty osapuoli olisi vetänyt jonain iltana 32 kaliiperisen Iver Johnsonin esiin ja pamauttanut miehestään ilmat pihalla, meillä olisi lähes tyylipuhdas neo-noir käsittelyssä. Näin ei kuitenkaan ole, mutta Bill Murrayn ja Scarlettin suhde kuvataan hyvin vahvasti Humphrey Bogartin ja Lauren Bacallin hengessä.
Elokuvassa on saatu uskomattomalla tavalla kuvattua se tyhjyys ja yksinäisyys, jota hahmot kokevat. Toisaalta, myös toisensa löytämisen ilo ja onnellisuus huokuu yhtä vaikuttavasti. Elokuvallahan ei ole tarjota mainittavia käänteitä, se on staattinen ja fantastinen löytöretki maailmamme ristiriitaisimpaan, välkkyvimpään ja kiehtovimpaan megalopolikseen, kahden satunnaisen kävijän kesken.
Ehdottomasti vaikuttavin kohtaus koetaan kuitenkin etäällä Kyotossa. Se on sanaton, kaunis ja koskettava. Airin musiikki soi, tyttö tarkkailee elämänmenoa ja talsii läpi japanilaisen puutarhan. Katsoessani elokuvaa tyttöystäväni kanssa, muistelisin tämän toivoneen Scarlettin astuessa kiveltä toiselle, ettei elokuva loppuisi koskaan. Tuon kohtauksen aikana on helppo olla samaa mieltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti