Dark Shadows (2012)

Tim Burton: Dark Shadows (2012)

Barnabas Collins on 1700-luvun ylimielisiä hurmuripoikia, johon katkeralla noidalla menee hermot. Noita taikoo miehen vampyyriksi ja haudatuttaa vuosisadoiksi maan alle. Baranabas nostetaan sattumalta maan tasalle 1970-luvun diskohuuman keskelle, aikakausishokkia kokemaan ja kartanonsa kuntoa tarkastamaan.

Dark Shadows on legendaarisen Burton-Elfman-Depp yhtälön uusin tulokas, elokuvasovitus samannimisestä tv-sarjasta, joka pyöri ainakin jenkkilässä, kuusarin lopusta seisarin alkuun. Luultavasti on vain etuoikeus nähdä elokuva tietämättä sarjasta nimeä enempää. Täten ei tarvitse verrata verrattomaan alkuperäiseen, voi vain tarkastella sitä Burtonin laskusuhdanteiseen uraan nähden.

Tunnelma on tuttua, koomisen kieroa goottirallia. On tosin mielenkiintoista nähdä sitä Bruno Delbonnelin kuvaamana. Delbonnel noudatti Jeunetin visuaalista filosofiaa Amélien ja Pitkien kihlajaisten merkeissä, mutta tällä kertaa, Burtonin ohjauksessa, mies toistaa enemminkin Harry Potter ja puoliverinen prinssi -elokuvasta tuttua tyyliä. Metallinhohtoiset, palaneen tummakontrastiset kuvat ovat kieltämättä harkittuja ja näyttäviä Delbonnelin otteissa.

Ed Woodiin saakka Burtonin ura oli tahraton, mielettömän kiintoisa ja mukaansatempaava. Mars hyökkää! ja Päätön ratsumies petaili jo rutinoitumista ja tulevaa laskua, Apinoiden planeetan kanssa Burton oli jo täysin hukassa. Kyseessä on ohjaaja, jolla on oma, vahva, esteettinen tyylinsä, johon hän poimii aineistonsa klassikoista. Uusia versioita ja mukaelmia. Noin sata ja yksi kertaa on jo pelkkään Frankensteiniin viitattu.

Myöhemmin tänä vuonna on tuleva ensi-iltaan toinenkin uusi Burton-tuotos, em. klassikosta ammentava Frankenweenie, joka on uusi versio ohjaajan varhaisesta lyhäristä. Toistuva kierrätys ei sinänsä ole pahasta, Dark Shadowsinkin muutamat viitteet viihdyttivät hetkellisesti. Yllättäen osa jopa aavistuksen tuoreemmista elokuvista.

Huumorin on tarkoituskin olla campia, mutta aina se ei oikein toimi. Mites sitten se 1970-luvun yhdistäminen goottiromantiikkaan? Kyseisen vuosikymmenen ystävänä se toki kiehtoo ja yhdistelmä toimii ihan ok. Ei mainittavia epäkohtia tai suurempia häiriötekijöitä. Ei myöskään mainittavaa hyödyntämistä. Pari köykäistä vitsiä ja yleistetty kuva ajan hippinuorista. Tyylishokkia haetaan alussa leikkaamalla Elfmanin mahtipontinen teema äkisti aikaansa sopivaksi trippailumusaksi. Ei maailman originellein lähestymistapa. Toki kyseessä on tarkoituksellinen, klassisen teinikauhuelokuvan klisee, mutta olisin kaivannut vähän enemmän ambitiota tyylien tasapainotteluun.

Dark Shadows on jälleen yksi välipala Burtonin todellista paluuta odotellessa. Hauska katsella, viihdyttävä seurata, hyvinkin näyttävä, typeryydessään jopa hieman hauska. Olisikohan kuitenkaan Burtonin ja Deppin intohimon tuote? Kööri on kaikin puolin nimekästä ja taitoa sinänsä löytyy, mutta puolitoistamiljoonaa taalaa olisi ansainnut tunnetta ja aitoa halua nättien kuvien täytteeksi.

Depp on tietysti ilmeinen valinta rooliin, eikä sitä ihan huonosti hoidakaan, Helena Bonham Carter on aina mainio ja Eva Green pahiksena toimiva. Hugosta tuttu Chloë Grace Moretz on kasvanut lapsensukistaan elokuvan teinihörhöksi, muttei todista vielä omistavansa varsinaisia kykyjä. Burtonin kissanainen, Michelle Pfeiffer ei anna juuri mitään. Erikoisvieraat on vähän siinä ja siinä. Christopher Lee menee hukkaan ja Alice Cooper on lähinnä korni pikku lisä kaiken keskelle.

Alhaisin odotuksin elokuvan katsoneena se yllätti hyvinkin positiivisesti. Ehkei varsinaisesti hyvä, mutta oikein katsottava, näyttävä ja unohdettava. Teatterikierros kannattaa ilman muuta hyödyntää mahdollisuuksien mukaan, jos aikoo ylipäätään elokuvan nähdä.